Miksi luottamus olisi tärkein asia parisuhteessa? Ja "jos ei sitä ole, ei ole mitään"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen jolla on terve itsetunto ja -arvostus, ei yleensä ala suhteisiin joissa on jonkinlaista toksisuutta, kuten sitä ettei toiseen voi luottaa. Sen takia he pitävät luottamusta suhteen tärkeimpänä asiana. Ihmiset, joilla omanarvontunto taas ei ole niin korkealla, ovat valmiita joustamaan tuollaisesta asiasta ja siihen, että yksi elämän merkittävimmistä ihmissuhteista on muodostettu epäluotettavaan henkilöön.

Mielestäni olisi oleellisempaa miettiä, miksi valitsee suhteen epäluotettavan henkilön kanssa, kun voi valita olla suhteessa luotettavankin henkilön kanssa. Asetelman absurdiuden tajuaa, kun kysymyksen kääntää toisin päin. Miksi olet luotettavan henkilön kanssa suhteessa, kun voisit valita myös epäluotettavan.

Tuon ymmärrän, mutta kun ei se epäluotettavuus aina selviä suhteen alussa. Voi mennä vuosia. Ap

Yleensä kyllä saa ihan riittävästi signaaleja jo aikaisemmin, ja toisaalta ihminen, joka ei halua olla toksisessa suhteessa, pystyy lopettamaan suhteen vaikka vuosien jälkeen, mikäli ilmenee, että kumppaniin ei voi luottaa.

Niin, jos haluaa. Mutta miksi haluta, jos suhde muuten toimii. Mikään suhde ei ole täydellinen, eikä tuollainen ole välttämättä mitenkään toksinen suhde. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten parisuhde on hyvä, jos toiseen ei luota? 

Voihan se olla kaikissa muissa osa-alueissa hyvä. Luottoa joissain asioissa, hyvä olla yhdessä, läheisyyttä, toisen tukemista. Normaalia arkea. ap

Mutta kun nämä kaikki voi saada myös luotettavan ihmisen kanssa, niin miksi tyytyä epäluotettavaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska ihminen kaipaa ns. turvallista tilaa. Elämä on jatkuvaa stressiä, jos joutuu jakamaan asunnon ihmisen kanssa, johon ei luota.

Mutta kun se ei välttämättä ole mitään jatkuvaa stressiä 😊 parisuhteet eivät koskaan ole täydellisiä, ja joihinkin asioihin vaan tottuu. Eivät häiritse arjessa, eivätkä käy yleensä edes mielessä. Ap

Miten eivät häiritse tai käy mielessä, jos ei voi luottaa siihen, että puoliso pitää lupauksensa?

Lupauksia on monenlaisia. Mutta ei se häiritse kun on tottunut siihen että tämä voi olla totta, tai se ei ole totta. Turha sillä on päätään vaivata. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen jolla on terve itsetunto ja -arvostus, ei yleensä ala suhteisiin joissa on jonkinlaista toksisuutta, kuten sitä ettei toiseen voi luottaa. Sen takia he pitävät luottamusta suhteen tärkeimpänä asiana. Ihmiset, joilla omanarvontunto taas ei ole niin korkealla, ovat valmiita joustamaan tuollaisesta asiasta ja siihen, että yksi elämän merkittävimmistä ihmissuhteista on muodostettu epäluotettavaan henkilöön.

Mielestäni olisi oleellisempaa miettiä, miksi valitsee suhteen epäluotettavan henkilön kanssa, kun voi valita olla suhteessa luotettavankin henkilön kanssa. Asetelman absurdiuden tajuaa, kun kysymyksen kääntää toisin päin. Miksi olet luotettavan henkilön kanssa suhteessa, kun voisit valita myös epäluotettavan.

Tuon ymmärrän, mutta kun ei se epäluotettavuus aina selviä suhteen alussa. Voi mennä vuosia. Ap

Yleensä kyllä saa ihan riittävästi signaaleja jo aikaisemmin, ja toisaalta ihminen, joka ei halua olla toksisessa suhteessa, pystyy lopettamaan suhteen vaikka vuosien jälkeen, mikäli ilmenee, että kumppaniin ei voi luottaa.

Niin, jos haluaa. Mutta miksi haluta, jos suhde muuten toimii. Mikään suhde ei ole täydellinen, eikä tuollainen ole välttämättä mitenkään toksinen suhde. Ap

No jos kumppanin epäluotettavuus on ok, niin mikäs siinä. Aika monelle se ei olisi ok, ja aika moni pitäisi epäluotettavuutta jo itsessään toksisena käytöksenä, jos epäluottavuus ei ole mitään huonomuistisuudesta johtuvaa hutiloimista vaan ihan tietoista toimintaa, kuten valehtelu ja pettäminen. Mitä muuta ne muka ovat kuin toksista käytöstä?

Minä olin aivan liian pitkään suhteessa miehen kanssa, joka jatkuvasti petti lupauksiaan. Yli viisi vuotta. Nurinkurista oli, että hän oli antelias ja reilu ja hän halusi vilpittömästi minulle hyvää. Hän vain lupaili liikaa asioita, joita ei sitten koskaan toteuttanut kuten: tulee mun kanssa johonkin konserttiin, tulee juhliin, vie tyttäreni shoppailemaan, sitten tehdään sitä ja tätä, hankin sulle tällaisen jne jne. 3/10;stä lupauksesta toteutti, joten aina oli pieni mahdollisuus, että nyt se pitää... Hassua oli, etten itse edes pyytänyt oikein mitään kuin juuri jotain yhdessä juhliin menemisiä. Ihan itse lupaili vaikka mitä, ja niissä lupaamistilanteissa näki kuinka oikeasti oli innoissaan ja uskoi itsekin täysillä näihin lupauksiinsa. Ja jännästi tunsin paljon kiitollisuutta häntä kohtaan kun myös oikeasti toteutti joitakin niistä lupauksistaan.

Yritin saada tätä jotenkin hallintaan kysymällä lupauksia tehdessään, että onko tämä sellaista unelmointi-mahdollisuus-lupailua vai ihan oikea lupaus. Mutta kun ei sitä usein itsekkään tunnistanut siinä tilanteessa. Kun sitten jossain vaiheessa aloin ottamaan tämän asian uudelleen ja uudelleen esille ongelmana, hän hermostui. Mutta toisaalta myös tunnisti ongelman ja, että siitä on hänelle muutkin huomauttaneet. Hän myös tunnisti, että hänellä on hyvin suuri tarve ilahduttaa läheisiään ja toisaalta pelkää tuottaa pettymyksiä (jolloin syntyi näitä jatkuvasti haastavia tilanteita, joissa pakoili ja vältteli sen kertomista, ettei pystyisi toteuttamaan lupaustaan). Ja hän haki siihen kyllä myös apua, mutta siitä lähtikin vyörymään sellainen itsetutkiskelun ja terapian aikakausi, joka sitten veikin meitä yllättäen erilleen.

Eniten minua kyllä näin jälkikäteen ihmetyttää miksi tyydyin näihin murusiin. Joku hänen käytöksessään vastasi jotain minulle tuttua lapsuuden dynamiikkaa, jossa isäni oli myös jollain tasolla arvaamaton, mutta rakastava ja samalla hieman etäinen. Se jatkuva hieman varuillaan olo, ja jännityksen pois työntämistä ja oman pettymyksen peittäminen sellaisen vahvuuden viitan alle (en minä mitään oikeasti tarvitsekaan toiselta), se oli tuttua. Sen takia sitä varmaan niin kauan siedin. Ja rakastin häntä valtavasti.

Vierailija kirjoitti:

Joku edellä kuvailee epäluottamuksena lähinnä huolimattomuuden piikkiin meneviä asioita. Ne eivät olekaan kovin vakavia tavallisesti. Eri asia on pahantahtoinen epäluotettavuus, jossa tietentahtoen aiheutetaan toiselle vahinkoa.

Moni valikoi ihan itse sellaisen ihmisen, joka kykenee pahantahtoisesti vahingoittamaan toista kiinnostuksensa hiivuttua. Että kunhan ei vaan tee samaa mulle, niin ihan sama, miten kohtelee esim. ystäväänsä tai eksäänsä. Vaikka kyllä se oma vuoro sieltä tulee.

Vierailija kirjoitti:

En minä ainakaan jaksaisi suhdetta, jossa toiseen ei voisi luottaa. Jos pitää valehdella, kadota omille teilleen tai toimia epärehellisesti puolison selän takana, niin silloin kannattaa elellä yksinään. Turha ketään on kiusata tai vaatia toiselta luottamusta, jos oikeasti on epäluotettava ihminen. 

 

Luottamus ansaitaan, eli jos joku on epäluotettava, niin ei häneen tarvitse luottaa. Eikä luottamusta voi myöskään pakottaa. Silloin kannattaa erota ja epäluotettavan ihmisen kannattaa hyväksyä se, ettei hän ole parisuhteeseen sopiva ihminen. 

"Luottamus ansaitaan, eli jos joku on epäluotettava, niin ei häneen tarvitse luottaa. Eikä luottamusta voi myöskään pakottaa." 

No juuri näin, mutta erohan ei ole mikään välttämättömyys. Voi hyväksyä tuon yllämainitun faktan ja jatkaa suhdetta, mikäli se muuten on hyvä. Ap

Vierailija kirjoitti:

En minä halua mitään mieslasta jota pitää pitää narussa ja vahtia. Jos mies ei itse osaa monogamiaa ja priorisoi vaimoaan, niin mies takaisin mereen kasvamaan.

Miksi sinun pitäisikään haluta? Ei kukaan pakota. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olin aivan liian pitkään suhteessa miehen kanssa, joka jatkuvasti petti lupauksiaan. Yli viisi vuotta. Nurinkurista oli, että hän oli antelias ja reilu ja hän halusi vilpittömästi minulle hyvää. Hän vain lupaili liikaa asioita, joita ei sitten koskaan toteuttanut kuten: tulee mun kanssa johonkin konserttiin, tulee juhliin, vie tyttäreni shoppailemaan, sitten tehdään sitä ja tätä, hankin sulle tällaisen jne jne. 3/10;stä lupauksesta toteutti, joten aina oli pieni mahdollisuus, että nyt se pitää... Hassua oli, etten itse edes pyytänyt oikein mitään kuin juuri jotain yhdessä juhliin menemisiä. Ihan itse lupaili vaikka mitä, ja niissä lupaamistilanteissa näki kuinka oikeasti oli innoissaan ja uskoi itsekin täysillä näihin lupauksiinsa. Ja jännästi tunsin paljon kiitollisuutta häntä kohtaan kun myös oikeasti toteutti joitakin niistä lupauksistaan.

Yritin saada tätä jotenkin hallintaan kysymällä lupauksia tehdessään, että onko tämä sellaista unelmointi-mahdollisuus-lupailua vai ihan oikea lupaus. Mutta kun ei sitä usein itsekkään tunnistanut siinä tilanteessa. Kun sitten jossain vaiheessa aloin ottamaan tämän asian uudelleen ja uudelleen esille ongelmana, hän hermostui. Mutta toisaalta myös tunnisti ongelman ja, että siitä on hänelle muutkin huomauttaneet. Hän myös tunnisti, että hänellä on hyvin suuri tarve ilahduttaa läheisiään ja toisaalta pelkää tuottaa pettymyksiä (jolloin syntyi näitä jatkuvasti haastavia tilanteita, joissa pakoili ja vältteli sen kertomista, ettei pystyisi toteuttamaan lupaustaan). Ja hän haki siihen kyllä myös apua, mutta siitä lähtikin vyörymään sellainen itsetutkiskelun ja terapian aikakausi, joka sitten veikin meitä yllättäen erilleen.

Eniten minua kyllä näin jälkikäteen ihmetyttää miksi tyydyin näihin murusiin. Joku hänen käytöksessään vastasi jotain minulle tuttua lapsuuden dynamiikkaa, jossa isäni oli myös jollain tasolla arvaamaton, mutta rakastava ja samalla hieman etäinen. Se jatkuva hieman varuillaan olo, ja jännityksen pois työntämistä ja oman pettymyksen peittäminen sellaisen vahvuuden viitan alle (en minä mitään oikeasti tarvitsekaan toiselta), se oli tuttua. Sen takia sitä varmaan niin kauan siedin. Ja rakastin häntä valtavasti.

Hyvin kuvailtu, tämä on juuri samanlainen kuin minun mieheni. Tähän kuvioon kuuluu myös jossain määrin toiset naiset, hän kun ei tahtoisi tuottaa pettymystä myöskään niille, jotka häntä lähestyvät. Mutta tällaisen kanssa olen oppinut elämään, ja elämä on ihan hyvää. Olen toki pohtinut tuota ihan samaa kuin aloittaja. T. Tuo, jonka mies jättää hakematta juna-asemalta 

Vierailija kirjoitti:

Jos valikoi epäluotettavan miehen, joka esim. pettää ystävänsä tai entisen naisystävänsä luottamuksen toisen käskystä, valikoi samalla itselleen tietynlaista karmaa. Eli odotapa vaan, sun vuoro tulee, minkä taaksesi jätät, sen edestäs löydät.

Ei osu ainakaan minuun. Ap

Jos et luota tai pysty luottamaan ihmiseen, eikö se ole jo liian raskasta sellaisen kanssa olla suhteessa ? 

Vierailija kirjoitti:

Ja kysyn tätä siis ihan siksi että ymmärtäisin, mitä tällä tarkoitetaan. Ap

Kyllä sinä ymmärrät, mitä sillä tarkoitetaan, haluat vain vääntää ja esittää tyhmää. 

Jos et tietäisi, et voisi väittää, että suhde on hyvä ilman luottamustakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen jolla on terve itsetunto ja -arvostus, ei yleensä ala suhteisiin joissa on jonkinlaista toksisuutta, kuten sitä ettei toiseen voi luottaa. Sen takia he pitävät luottamusta suhteen tärkeimpänä asiana. Ihmiset, joilla omanarvontunto taas ei ole niin korkealla, ovat valmiita joustamaan tuollaisesta asiasta ja siihen, että yksi elämän merkittävimmistä ihmissuhteista on muodostettu epäluotettavaan henkilöön.

Mielestäni olisi oleellisempaa miettiä, miksi valitsee suhteen epäluotettavan henkilön kanssa, kun voi valita olla suhteessa luotettavankin henkilön kanssa. Asetelman absurdiuden tajuaa, kun kysymyksen kääntää toisin päin. Miksi olet luotettavan henkilön kanssa suhteessa, kun voisit valita myös epäluotettavan.

Tuon ymmärrän, mutta kun ei se epäluotettavuus aina selviä suhteen alussa. Voi mennä vuosia. Ap

Yleensä kyllä saa ihan riittävästi signaaleja jo aikaisemmin, ja toisaalta ihminen, joka ei halua olla toksisessa suhteessa, pystyy lopettamaan suhteen vaikka vuosien jälkeen, mikäli ilmenee, että kumppaniin ei voi luottaa.

Niin, jos haluaa. Mutta miksi haluta, jos suhde muuten toimii. Mikään suhde ei ole täydellinen, eikä tuollainen ole välttämättä mitenkään toksinen suhde. Ap

Sinua ei siis haittaa vaikka puolisosi kävisi vieraissa? Ei haittaa vaikka sinulle valehdeltaisiin tai kustaisiin silmään esim. raha-asioissa. Onko sinulla huono itsetunto, vai miksi suostut kynnysmatoksi? Itse en suostuisi. Jos mies pettäisi, jättäisin hänet välittömästi riippumatta huumorintajusta tai sänkytaidoista. 

Kuulostat läheisriippuvaiselta. Onko puolisosi juoppo, nisti vai oletko sarjapettäjän kynnysmatto? Tyydyt murusiin ja mahdollistat huonon käytöksen jatkumista, koska et osaa olla yksin.

Naiselle on tärkeää että mies on rehellinen mutta naisen itse ei tarvitse olla rehellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten parisuhde on hyvä, jos toiseen ei luota? 

Voihan se olla kaikissa muissa osa-alueissa hyvä. Luottoa joissain asioissa, hyvä olla yhdessä, läheisyyttä, toisen tukemista. Normaalia arkea. ap

Mutta kun nämä kaikki voi saada myös luotettavan ihmisen kanssa, niin miksi tyytyä epäluotettavaan?

Kaupastako näitä 100% luotettavia miehiä saa, vai mistä tällainen varmuus? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin aivan liian pitkään suhteessa miehen kanssa, joka jatkuvasti petti lupauksiaan. Yli viisi vuotta. Nurinkurista oli, että hän oli antelias ja reilu ja hän halusi vilpittömästi minulle hyvää. Hän vain lupaili liikaa asioita, joita ei sitten koskaan toteuttanut kuten: tulee mun kanssa johonkin konserttiin, tulee juhliin, vie tyttäreni shoppailemaan, sitten tehdään sitä ja tätä, hankin sulle tällaisen jne jne. 3/10;stä lupauksesta toteutti, joten aina oli pieni mahdollisuus, että nyt se pitää... Hassua oli, etten itse edes pyytänyt oikein mitään kuin juuri jotain yhdessä juhliin menemisiä. Ihan itse lupaili vaikka mitä, ja niissä lupaamistilanteissa näki kuinka oikeasti oli innoissaan ja uskoi itsekin täysillä näihin lupauksiinsa. Ja jännästi tunsin paljon kiitollisuutta häntä kohtaan kun myös oikeasti toteutti joitakin niistä lupauksistaan.

Yritin saada tätä jotenkin hallintaan kysymällä lupauksia tehdessään, että onko tämä sellaista unelmointi-mahdollisuus-lupailua vai ihan oikea lupaus. Mutta kun ei sitä usein itsekkään tunnistanut siinä tilanteessa. Kun sitten jossain vaiheessa aloin ottamaan tämän asian uudelleen ja uudelleen esille ongelmana, hän hermostui. Mutta toisaalta myös tunnisti ongelman ja, että siitä on hänelle muutkin huomauttaneet. Hän myös tunnisti, että hänellä on hyvin suuri tarve ilahduttaa läheisiään ja toisaalta pelkää tuottaa pettymyksiä (jolloin syntyi näitä jatkuvasti haastavia tilanteita, joissa pakoili ja vältteli sen kertomista, ettei pystyisi toteuttamaan lupaustaan). Ja hän haki siihen kyllä myös apua, mutta siitä lähtikin vyörymään sellainen itsetutkiskelun ja terapian aikakausi, joka sitten veikin meitä yllättäen erilleen.

Eniten minua kyllä näin jälkikäteen ihmetyttää miksi tyydyin näihin murusiin. Joku hänen käytöksessään vastasi jotain minulle tuttua lapsuuden dynamiikkaa, jossa isäni oli myös jollain tasolla arvaamaton, mutta rakastava ja samalla hieman etäinen. Se jatkuva hieman varuillaan olo, ja jännityksen pois työntämistä ja oman pettymyksen peittäminen sellaisen vahvuuden viitan alle (en minä mitään oikeasti tarvitsekaan toiselta), se oli tuttua. Sen takia sitä varmaan niin kauan siedin. Ja rakastin häntä valtavasti.

Hyvin kuvailtu, tämä on juuri samanlainen kuin minun mieheni. Tähän kuvioon kuuluu myös jossain määrin toiset naiset, hän kun ei tahtoisi tuottaa pettymystä myöskään niille, jotka häntä lähestyvät. Mutta tällaisen kanssa olen oppinut elämään, ja elämä on ihan hyvää. Olen toki pohtinut tuota ihan samaa kuin aloittaja. T. Tuo, jonka mies jättää hakematta juna-asemalta 

Kuulosta manipuloinnilta tuollainen "en vain halua tuottaa pettymystä naisille, jotka lähestyvät minua". Eli mies pettää sinua täysin itsekkäistä syistä mutta onnistuu selittämään sinulle asian niin, että hän on vain niin hyvä ihminen, että hyvää hyvyyttään jakaa huomiotaan muillekin. Tuo jos mikä ON toksista!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin aivan liian pitkään suhteessa miehen kanssa, joka jatkuvasti petti lupauksiaan. Yli viisi vuotta. Nurinkurista oli, että hän oli antelias ja reilu ja hän halusi vilpittömästi minulle hyvää. Hän vain lupaili liikaa asioita, joita ei sitten koskaan toteuttanut kuten: tulee mun kanssa johonkin konserttiin, tulee juhliin, vie tyttäreni shoppailemaan, sitten tehdään sitä ja tätä, hankin sulle tällaisen jne jne. 3/10;stä lupauksesta toteutti, joten aina oli pieni mahdollisuus, että nyt se pitää... Hassua oli, etten itse edes pyytänyt oikein mitään kuin juuri jotain yhdessä juhliin menemisiä. Ihan itse lupaili vaikka mitä, ja niissä lupaamistilanteissa näki kuinka oikeasti oli innoissaan ja uskoi itsekin täysillä näihin lupauksiinsa. Ja jännästi tunsin paljon kiitollisuutta häntä kohtaan kun myös oikeasti toteutti joitakin niistä lupauksistaan.

Yritin saada tätä jotenkin hallintaan kysymällä lupauksia tehdessään, että onko tämä sellaista unelmointi-mahdollisuus-lupailua vai ihan oikea lupaus. Mutta kun ei sitä usein itsekkään tunnistanut siinä tilanteessa. Kun sitten jossain vaiheessa aloin ottamaan tämän asian uudelleen ja uudelleen esille ongelmana, hän hermostui. Mutta toisaalta myös tunnisti ongelman ja, että siitä on hänelle muutkin huomauttaneet. Hän myös tunnisti, että hänellä on hyvin suuri tarve ilahduttaa läheisiään ja toisaalta pelkää tuottaa pettymyksiä (jolloin syntyi näitä jatkuvasti haastavia tilanteita, joissa pakoili ja vältteli sen kertomista, ettei pystyisi toteuttamaan lupaustaan). Ja hän haki siihen kyllä myös apua, mutta siitä lähtikin vyörymään sellainen itsetutkiskelun ja terapian aikakausi, joka sitten veikin meitä yllättäen erilleen.

Eniten minua kyllä näin jälkikäteen ihmetyttää miksi tyydyin näihin murusiin. Joku hänen käytöksessään vastasi jotain minulle tuttua lapsuuden dynamiikkaa, jossa isäni oli myös jollain tasolla arvaamaton, mutta rakastava ja samalla hieman etäinen. Se jatkuva hieman varuillaan olo, ja jännityksen pois työntämistä ja oman pettymyksen peittäminen sellaisen vahvuuden viitan alle (en minä mitään oikeasti tarvitsekaan toiselta), se oli tuttua. Sen takia sitä varmaan niin kauan siedin. Ja rakastin häntä valtavasti.

Hyvin kuvailtu, tämä on juuri samanlainen kuin minun mieheni. Tähän kuvioon kuuluu myös jossain määrin toiset naiset, hän kun ei tahtoisi tuottaa pettymystä myöskään niille, jotka häntä lähestyvät. Mutta tällaisen kanssa olen oppinut elämään, ja elämä on ihan hyvää. Olen toki pohtinut tuota ihan samaa kuin aloittaja. T. Tuo, jonka mies jättää hakematta juna-asemalta 

Kuulosta manipuloinnilta tuollainen "en vain halua tuottaa pettymystä naisille, jotka lähestyvät minua". Eli mies pettää sinua täysin itsekkäistä syistä mutta onnistuu selittämään sinulle asian niin, että hän on vain niin hyvä ihminen, että hyvää hyvyyttään jakaa huomiotaan muillekin. Tuo jos mikä ON toksista!

No eihän hän nyt minulle asiaa näin esitä, kyse on aivan muusta. Manipulatiivinen hän kyllä muuten on, etenkin stressaantuneena. 

Luottamuspula aiheuttaa omat piirteensä ja rajoituksiakin, mutta jos se on molemmille ok, ei siinä ole ongelmia.

Kerro eläviä esimerkkejä omasta arjestasi. Esim. puolisosi sanoo menevänsä kavereidensa kanssa juhlimaan ja tulevansa kahden päivän päästä takaisin. Sinä et usko siihen, vaan epäilet hänen lähtevän koko viikoksi etelään entisen heilansa kanssa. Jos tämä on mielestäsi ok, miksi kutsut tilannetta luottamuspulaksi, etkä luottamukseksi siitä, että tiedät hänen valehtelevan?

Miksi sitten olla edes suhteessa jos ei ole luottamusta? Tai taitoa valita kenen kanssa haluaa olla suhteessa. Vai onko ihmissuhde pelkästään avioliitto pelkän rahan ja omaisuuden takia. Tunteista viis mä voin nussia ketä vaan ku vaimo hoitaa lapset vai kuksiiko vaimo työkaveria samalla ku on töissä. Luulin että ihmissuhteissa on kyse rakkaudesta mut nykyään enempi hyötysuhteesta taloudellisessa mielessä. Ihan sama mulle. Taidan olla sinkku koko lopun elämää joz nykytilanne tämä.