Olen 50 v ja tuntuu että kaikki on ihan turhaa tässä vaiheessa

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Tuntuu ihan hullulta kun jotkut mua vanhemmat (55-60-vuotiaat) on ostanut mökkejä tai hankkinut koiranpennut. Miten ne uskaltaa. Ite en viitsi ostaa uutta talvitakkia kun tuntuu turhalta, ei tiedä kauanko tarvii

Minäkin olen 50 vuotta, mutta ajattelen kyllä, että tässä pitää elää sillä ajatuksella, että edessä on vielä ainakin 20 vuotta hyvää aktiivista elämää, johon voi suunnitella kaikenlaista. Toki en enää pysty samoihin fyysisiin suorituksiin (=parantamaan maraton/triathlon-aikojani) kuin kymmenen vuotta sitten, mutta kuitenkin edelleen suunnittelen uusia isoja haasteita elämääni. Uskon, että jos hyvin menee niin elinaikaa on jäljellä vielä yli 30 vuotta eli ei tässä vielä kannata jäädä mitään kuolemaa odottamaan. Jos tuo ei toteudu sairauksien takia niin sitten ei, mutta enpähän ole jättänyt elämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Luo rutiinit ja noudata niitä. Käy joka ma ja to aamu uimahallissa, sen jälkeen lounaalla ravintolassa. Joka ti ja la on jumppapäivä, silloin lähi koululle seuran järjestämään mammajumppaan. Keskiviikko on kotoilu ja siivouspäivä. Sunnuntaisin aamulenkin jälkeen hyvä lounas, sit leipomista ja sit kirkkoon."

 

Juuri tuollainen pakotettu rutiinien ja tapojen ylläpito on juuri sitä, mikä saa elämän tuntumaan ankealta. 

Valitettavasti mielihyvähormonit kuitenkin muodostuvat ja niitä triggeröivät hyvin yksinkertaiset asiat, kuten säännöllinen ruoka, uni ja liikunta. Jos laiminlyö näitä niin elämä on for sure jännää, mutta myös aivan perseestä, sillä mikään ei ole vakaata.

Säännöllisyys voi olla muutakin kuin pakonomaisen täsmällisiä ja aikataulutettuja rutiineja.

Se on keski-iän kriisi tulla nyt. Yleensä menee vuodessa-muutamassa ohi. Tutkimuksissakin usein ihmisen onnettomin vaihe on 40-50(joissain tutkimuksissa 55) ikävuosien välillä, mutta sen jälkeen lähtee taas nousuun, niin että 65-vuotiaana ollaan jo yhtä onnellisia kuin parikymppisenä. 

Itselläkin oli tuollainen vaihe, mutta jälkeenpäin näen sen henkisenä kasvuna. Sisäinen huomio siirtyi vähitellen ulkomaailmasta sisäiseen, ja se tuntui kipeältä. Koska aina oli tottunut keskittymään ulkoiseen, siihen mitä tekee, mitä yrittää saavuttaa, mitä hankkii. Ja sitten sen kiinnostavuus lakkasi. Se tuntui, ettei ole enää mitään, kuin kuoleman odottamista. Mutta toiselta puolelta tuota oloa löytyikin onni ja rauha, joka ei enää tarvitse mitään ulkoista tapahtumaa tai syytä ollakseen olemassa. Pelkkä oleminen tuottaa sen rauhan ja ilon, ja siksi ulkomaailmasta tarvitsee kovin vähän.

Näin 50-vuotiaana fakta kuitenkin on, että töitäkin pitäisi jaksaa tehdä vielä 15 vuotta, ehkä enemmänkin eläkeiän paetessa. Jotta jaksaa paremmin, on hyvä hetki parantaa elämäänsä: pois myrkyllinen parisuhde ja muut ikävät ihmissuhteet, tilalle itselle tärkeitä, mielekkäitä ja hyvinvointia edistäviä tekoja ja ihmisiä. 

Pienet teot riittävät. Itsellä jumpan aloittaminen ja uuden yhteyden luominen pariin vanhaan ystävääni  toi iloa. Isompi juttu oli työpaikan vaihto ja vielä suurempi on tulossa: p@$kan parisuhteen heivaaminen, kun lapset lähtevät kotoa parin vuoden päästä. Pääsen vihdoin elämään omaa elämääni ja valmistaudun siihen jo nyt: luovun pikkuiljaa  tavaroista , mietin asumis- ja rahakuvioitani jne. Pienet asiat vievät sitä kohti, missä haluan olla. Ja en ole luonteeltaani mikään henkinen hörhö, vaan äärimmäisen skeptinen kaikkea sellaista kohtaan. Silti uskon, että tiettyjä asioita manifestoimalla voi päästä tavoitteeseensa. Muista: pienet iloa tuovat asiat! Jos et jaksa lähteä sohvaostoksille, katsele kuvia ja fiilistä, mitä se voisi olla. Silloin olet jo menossa oikeaan suuntaan. 

Siis elämähän on ihan parasta nyt kun viiskymppiä kolkuttelee. Nyt on aika nauttia työn hedelmästä! Jossain vaiheessa olin kyllä aika uupunut, kun oli pahin aika oravanpyörässä ja pikkulapsiarki. Menin suoraan lukiosta opiskelemaa  ilman välivuosia, valmistuin tavoiteajassa, siitä töihin ja parin vuoden päästä oltiin avioliitossa ja perustamassa jo perhettä. Nykyään lapset on isoja, heillä on kaikki hyvin, meidän talous on kunnossa, terveys luojan kiitos tallella ja parisuhdekin voimissaan. On kiitollinen olo. En keksi kerrassaan mitään valittamisen aihetta.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on parasta aikaa. Alat ymmärtää mikä kaikki on turhaa ja voit alkaa keskittyä olennaiseen. Nuorempana materia on tärkeää. Sitten vanhemmiten ymmärtää että tärkeintä on perhe, ystävät, vapaa-aika. Kun ei tarvitse uusia kokoajan autoa ja ostaa uusia sohvia, niin rahaa voi kuluttaa itseensä ja vaikka reissuihin ystävien kanssa. 

Siis minä en ole ikinä ollut koko aikaa uusimassa sohvaa, saati autoa. Siitä syystä elämä onkin nyt ihan parasta, kun näin kohtapuoliin viisikymppisenä on sekä velaton että muutenkin jo hyvin kartuttannut omaisuutta. Elämä on ihanaa, ja vapaa-aikaa on, kun ei enää ole pakko tehdä 100% työaikaa.

Mikäpä se pahan tappaa. Luoja voi olla sinulle hankala ja pitää sinua hengissä vielä toiset 50 vuotta. Mutta köyttähän saa kaupasta ja sillankaiteita on paljon.

Minulla on oikeastaan päinvastainen tilanne: haluaisin matkustella vaikka minne, nähdä ja kokea sitä ja tätä, terveys on ihan kohtuullinen, ja intoa olisi vaikka kuinka. Mutta pitkäaikaistyöttömyys ja rahattomuus estää melkein kaiken. Ei ole omaa asuntoa, ei autoa, eikä varaa käydä edes Helsingissä viikonloppumatkalla. Ja kukaan ei palkkaa mihinkään, vaikka tiedän että olisin hyvä työntekijä. Olen siis yhtä aikaa vapaa siinä mielessä että kalenterini on käytännössä tyhjä, ja täysin tilanteeni vanki kun en voi tehdä mitään mitä haluaisin. Tässä siis istun ja tuijotan ikkunasta ulos ja mietin miten saisin aikani kulumaan tällä viikolla (ja ensi viikolla, ja sitä seuraavalla, ja sitä seuraavalla, jne.)