Älyllisen haasteen takia työelämään ja 1-2v hoitoon.

Monissa maissa lapset menevät hoitoon alle puolivuotiaina ja kasvavat normaaleiksi aikuisiksi! VOISITTEKO KOTIÄIDIT JO TAJUTA ETTÄ TÄMÄ KOLME VUOTTA KOTONA-IDEALOGIA TIEDETÄÄN VAIN SUOMESSA?? Muualla se on utopiaa, tavalla tai toisella (äiti on joko pian töissä tai sitten loppuelämänsä kotona).

Teen älyllistä ponnistelua vaativaa työtä tutkimuksen ja tuotekehityksen parissa. Minusta oli/on aivan ihanaa istua hiekkalaatikolla, käydä kärryttelemässä jne. Palasin töihin kun lapsi oli 10 kk, mies jäi kotiin ja on edelleen (lapsi kohta 2 v). Lisänä on puistotäti päivää, muskaria yms. Jos vaihtoehto olisi ollut

päiväkoti, iso ryhmä, vaihtuvat hoitajat, niin en missään tapauksessa olisi palannut takaisin töihin. Olisimme kitkutelleet rahallisesti pienemmillä tuloilla, ottaneet lainalyhennysvapaan vuoden asuntolainan lyhennyksessä, laittaneet auton seisontavakuutuksille, lakkauttaneet sanomalehtien yms. tilaamisen jne että voisin olla kotona.



Huomaan että nyt lapsi jo kaipaakin ryhmäaktiviteetteja, ja harkitaankin että olisiko joku pienryhmä päiväkoti ensi vuodelle jo paikallaan, vai yritetäänkö pyöritellä hommat kuten nytkin ja menee sitten kerhoon kun täyttää 3 v. Hoidetaan muu aika työaikajärjestelyillä jne. Töissä en ole ainutlaatuinen, lapsellani on vain yksi äiti.

Se on ihan eri asia käydä 2-4h "koulua" kun kökkiä koko päivä päiväkodissa.

lapsiperheen arkeen. Myös luennot onnistuu avoimessa, koska mies on iltaisin kotona.

Joskus kotiinjääminen ei vaan ole mahdollista -otaksun, että teillä 4 vuotta kotona olleilla on työssäkäyvä mies, omakotitalo jossain maalla, ja koulutuksena jotain merkonomia eli työ siis kaupan kassaa tai muuta mihin nyt ei varmasti kenelläkään tee mieli. Havaintojeni mukaan tämä kotiäityis on aikalailla riippuvaista koulutuksesta ja luokasta...



Yksinhuoltajalla, jolla esim mies on vaikka kuollut lapsen synnyttyä, suuressa ja kalliissa kaupungissa ei ole vaihtoehtoa jäädä kotiin. 500 euron rahalla ei makseta vuokraa ja elätetä lasta. Vai olisiko hyvä olla silti kotona ja vaikka kerjätä kadulla?????

Päivät istutaan netissä saarnaamassa, mikä on parhaaksi toisten lapsille. Mies tekee kotityöt työstä palattuaan, mutta paskatko siitä, eihän mies voi olla väsynyt. Vain kotiäidin väsymys (lue: turhautuminen) on SITÄ OIKEAA väsymystä.



Tällaisia on monet tuntemani kotiäidit.

Meillä minä olin kotona ensimmäiset 1,5 vuotta ja kun halusin palata mieluiseen työpaikkaani, jäi mieheni kotiin. Ja kyllä, miehellä on isompi palkka kuin minulla, mutta kun puhutaan kuitenkin suhteellisen lyhyestä ajasta, se on ihan järjestelykysymys.



Suosittelen lämpimästi muillekin! Tosin tiedän, että monien miehet eivät kuulemma moiseen suostu, mitä ihmettelen. Sellaisen miehen kanssa en itse voisi elää.

ihminen jolla ei ole älyä.

sen sijaan että haastaisitte riitaa netissä. Ikään kuin täällä pitäisi tosiaan teidän hyväksyntäänne kerjätä.

ja monen muunkin kanssa samaa mieltä olen siitä, että turha sarnaaminen pois. Kyllä äiti on äidille susi! Sitten vielä suositellaan uusille äideille vertaistukiryhmiä, missä nämä samat saarnanaiset meuhkaavat ja syyllistävät, jos vihjaileekin töihin paluusta. Herran pieksut, välillä ihmettelee millä vuosituhannella ja missä maassa oikein elää. Näissä keskusteluissa annetaan jotenkin järjetön kuva kaikista hoitooaikoistakin. Mutta kai se on niin, että jos on kauhean epävarma omasta äitiydestään, niin sitä on pakko prassailla edes sillä, että on ainakin koko ajan kotona.

Jonkun toisen keskustelun yhteydessä kysyinkin, millä rahoilla ihmiset kotona aikaansa oikein pystyvät lasten kanssa viettämään? Vaikkei raha mitään onnea tuo, niin on se ihan kiva, että lapsen kanssa voi edes joskus tehdä jotain mikä maksaakin, eikä vain niitä käpyleluja. Ja tuo oli sarkasmia niille, jotka nyt alkaavat meuhkaamaan siitä, mitä kaikkea lapsen kanssa voi tehdä ilmaiseksi. Niitä asioista itsekin teen hoitovapaalla ilman palkkaa, rikasta miestä (ihan tavallinen on), metsää, obligaatioita tms. Muttei tosiaan ole mitään mahdollisuuksia kuvitellakaan elämää niin kolmea vuotta. Maailman sivu on täynnä lapsia, jotka ovat sosiaalistuneet ja itsenäistyneet hyvällä ja turvallisella tavalla äidin ja isän rakastamana, mutta muidenkin hoivaamina.

juuri tuollainen äiti, joka on palannut töihin lapsen ollessa 9kk vanha ÄLYLLISTEN HAASTEIDEN vuoksi! Saanko kysyä sinulta, ap, mikä on oma koulutuksesi ja työkokemuksesi? Olen huomannut, että sellaisten, joiden oma elämä ei ole kovin älyllistä, on tosi vaikea ymmärtää tätä syytä työhön paluussa. Älyllisyys on identiteettiäni ehkä eniten hallitseva seikka enkä voisi kuvitellakaan olevani vailla älyllisiä haasteita monen vuoden ajan (näinhän käy, jos jokaisesta lapsesta pitäisi olla se 3 vuotta kotona). Toki äitiysloman aikanakin sain noita älyllisiä haasteita mm. opettamalla avoimessa yliopistossa, käymällä alani konferenssissa ja opiskelemalla lisää. Mutta 10t/viikossa ei riittäisi minulle useaksi vuodeksi. En vaan jaksaisi hiekkalaatikkoelämää päivästä toiseen.



Meillä mies jäi kotiin, joten lapsi ei mennyt hoitoon suinkaan tuolloin 9kk ikäisenä.

Näitä viestejä luettuani, alkaa tuntua että kotona olevat äidit vakuuttelevat elämäntapansa mahtavuutta vähän liikaakiin? Kenelle siis uskottelette, muille vai itsellenne? Eikö teillä kenties ole työpaikkaa mihin palata tai ovatko siellä olevat muut naiset kenties olleet teitä pätevämpiä? Onko löydettävä jokin ala missä olette MAAILMAN parhaita? Säälittävää....

Kyseinen ajattelutapa viestii lyhytnäköisyyden lisäksi kykenemättömyydestä ottaa vastaan täysin uudenlaisia haasteita ja hyväksyä omia heikkouksia. Pienen lapsen kasvattaminen ja kehityksen tukeminen on useimmille vanhemmille jopa liian suuri ja haastava tehtävä (vrt. perheväkivalta, äitien aggressiivisuus, turhautuneisuus, masennukset, lasten "parkkeeraaminen" TV-n, tietokonpelien tai videoiden eteen ym.).



Tottakai meille aikuisillekin on helpompaa suorittaa vanhoja, tuttuja työrutiineja vanhojen kollegojen kanssa, kuin kohdata päivästä toiseen omia (negatiivisiakin) tunteita, jatkuvaa vastuuta ja ennalta-arvaamattomuutta.

Teeskentelen kyllä aina ystäville ja tuttaville, että hyväksyn heidän ratkaisunsa jos he päätyvät tuohon, mutta tosiasiassa en ymmärrä sitä alkuunkaan. Toivottavasti oma esimerkkini pistää heidät miettimään, että järkevämminkin voi valita.

vaan jollain lailla kyllä ilmaisen ajatukseni heidän itsekkäästä ratkaisustaan.

Suht hienovaraisesti ehkä kuitenkin mutta niin että viesti menee perille..

Ihan kuin ketään sinun hyväksymisesi kiinnostaisi. Puhise sinä vain siellä hiekkalaatikollasi ja anna muiden elää rauhassa omaa elämäänsä. Meillä monilla kun on sellainen, eikä tartte toisten lasten kotihoitamisia ja -hoitamattomuuksia kytätä.

Jotkut meistä vaan pitävät siitä, että voivat ratkaista ongelmia tiukassa aikataulussa, käyttää koko aivokapasiteettiaan ja sitä pitkää koulutusta, jonka on alalleen läpikäynyt.



Lapsen kanssa on ihanaa, mutta entä jos turhautuu kotona? Jos ei ole tukiverkkoa, ja lapsen tasalla oleminen kaikki päivät alkaa puuduttaa? Jos tilanteesta lopulta kärsivät sekä äiti että lapsi?

joiden elämä pyörii hiekkalaatikon ja hellan ympärillä. Itsenäistykää nyt hyvät naiset! Kuinka monella on mies kotona hoitamassa lapsia. Ja miksiköhän ei...

jotka tökätään tarhaan suunnilleen heti kun mahdollista että äiti pääsee töihin "vähän toteuttamaan itseään"... Kun kotona on niin tylsää ja blaa blaa blaa.

Ai niin, mutta se lapsihan piti hankkia kun muillakin on ja se kuuluu kuvioon. Mutta itsekkyydellä kun ei ole rajaa niin siinä minä-minä-minä maailmassahan ei kykene ajattelemaan mikä todella olisi sen lapsen paras.

Sitten kun ei muuta keksitä niin mollataan näitä äitejä jotka haluavat tarjota lapsilleen edes pari, kolme ekaa elinvuotta kotonaoloa äidin/isän kanssa. Siellä meluavissa tarharyhmissä ehtii kyllä senkin jälkeen ihan riittävästi olemaan.

Monilla naisilla on muuten miestään sen verran pienempi palkka että ei taloudellisesti edes olisi mahdollista että äiti menisi töihin ja isä jäisi kotiin.

Mitä ihme ideaalia sinä suoritat? Miten se lapsi pitäisi kohdata? Miksi lapsen pitäisi olla joku ylimaallinen keskipiste?

Minut kasvatti uraäiti, joka teki komean uran. Sain häneltä viisaan naisen mallin ja päätin itsekin pyrkiä siihen. Otin mieheksi samanlaisen ja kun saimme lapsen, lapsi meni reilun vuoden ikäisenä töihin. Kummankin ura on ollut nousussa sen jälkeen, poissaoloja ei perusterveen lapsen takia juurikaan ole ollut.

En minä ollut kaiken keskipiste, kun kasvoin. Kasvoin siinä sivussa, "läjän päällä", kuten äitini sanoi. Rakkautta ja turvaa oli valtavasti, mutta jos aloin valittaa tylsyyttä, äitini kyllä teki selväksi, että vastaan ensisijaisesti omasta viihtyvyydestäni. Että jos päätän, että minulla on tylsää, se kyllä toteutuukin.

Vaikka olin yksi osa äitini elämää, olen ollut todella onnekas. Minuun ei ole keskitytty niin kuin nykylapsiin keskitytään, mutta olen ollut ihan kaikessa mukana. Ehkä meno oli joskus vähän boheemia, mutta toisaalta konsepti on ollut mielestäni niin toimiva, että sovellan sitä omaankin lapseeni. Hän kasvaa siinä mukana, ei kaiken keskellä. Ja äiti ja isä käyvät töissä. Yhteiskunta toimii siten.

Kyseinen ajattelutapa viestii lyhytnäköisyyden lisäksi kykenemättömyydestä ottaa vastaan täysin uudenlaisia haasteita ja hyväksyä omia heikkouksia. Pienen lapsen kasvattaminen ja kehityksen tukeminen on useimmille vanhemmille jopa liian suuri ja haastava tehtävä (vrt. perheväkivalta, äitien aggressiivisuus, turhautuneisuus, masennukset, lasten "parkkeeraaminen" TV-n, tietokonpelien tai videoiden eteen ym.)..

Äitejä on erilaisia, ja tilanteita on erilaisia. On eri asia laittaa lapsensa yksivuotiaana kymmenen tunnin hoitopäiviä kärsimään, kuin vaikka kaksivuotiaana osapäivähoitoon, että äiti pääsee töihin.

Täällä tuntuu vallitsevan kummallinen uskomus siitä, että kaikki pitkään kotiäitinä olevat olisivat sitä vain ja ainoastaan lastensa parasta ajatellen. Totuus ei todellakaan ole tämä - moni on tälläkin palstalla myöntänyt että töihin paluu ei motivoi, koska siitä ei jäisi juuri enempää käteen (pienipalkkaiset äidit), työ ei kiinnosta/ ole mielekästä, kotona on niin paljon "leppoisampaa" (minulle tämä oli yksi tekijä, myönnän), työtä ei ole/ huonot työmahdollisuudet jne. jne.