HS: Saako lapsi harrastaa, jos ei pysty olemaan ryhmässä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi nämä uhriutujaäipät eivät ikinä osaa yhtään asettua niiden muiden ryhmän lasten asemaan, joiden harrastuksen häirikkölapsi pilaa? Pitää vaan ymmärtää, kun lapsi on "vilkas"?

Nykyään ei halua puhua huonokäytöksisestä ja tottelemattomasta lapsesta, joten ollaan siirrytty käyttämään termiä vilkas. 

Mikä taas on epäreilua vilkkaille lapsille.

Esim oma lapsi on vilkas. Osaa silti olla ryhmässä ja tottelee ohjeistuksia, vaikka kaikki ei aina ole kivaa. Harrastaa siis yleisyrheilua ja joku korkeus ei kuulu hänen vahvuuksiinsa. Kisoissa on joskus läikkynyt yli kun on tullut pettymyksiä, mutta silloin lähdetään pois paikalta rauhoittumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastaa sitten jotain yksilö lajia, eikä pilaa muiden harrastuksia omalla käytöksellään. 

Niitä yksilölajejakin harrastetaan yleensä ryhmässä, koska yksityisvalmentajan hankkiminen on aika kallista...

Mihin viisivuotias tarvitsee yhtään minkäänlaista valmentajaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastaa sitten jotain yksilö lajia, eikä pilaa muiden harrastuksia omalla käytöksellään. 

Niitä yksilölajejakin harrastetaan yleensä ryhmässä, koska yksityisvalmentajan hankkiminen on aika kallista...

Ai esimerkiksi pianon soittoa ryhmissä ? 

Mä ainakin soitin pianoa ryhmässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastaa sitten jotain yksilö lajia, eikä pilaa muiden harrastuksia omalla käytöksellään. 

Niitä yksilölajejakin harrastetaan yleensä ryhmässä, koska yksityisvalmentajan hankkiminen on aika kallista...

Harrastaminen ilman valmentajaa on tunnetusti mahdotonta. Itsekin tarvitsen yksityisen pyöräilyvalmentajan jotta voin käydä pyörälenkillä.

5-vuotias tarvitsee todellakin pyörälenkille yksityisen valmentajan. Yleensä häntä kutsutaan äidiksi tai isäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsen tanssiryhmän tuli down-tyttö. Hän oli 2 vuotta vanhempi kuin muut koska vanhemmat olivat ajatelleet että kehitystaso sopii paremmin pienempien ryhmään. Mutta tyttö oli siten myös huomattavan paljon isompi kuin muut ja riehakas. Hän törmäili jatkuvasti muihin lapsiin sillä seurauksella että lämmittelyleikit ym. päättyivät pienempien itkuun ja häntä alettiin pelätä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kritisoida että miksi hän on siinä ryhmässä kun jatkuvasti tulee vaaratilanteita. Muut tytöt lopettivat yksi toisensa perään käymästä tunneilla. 

Tässä olisi pitänyt olla ohjaajalla ja seuralla pelisilmää. Tilanne on varmasti ollut nolo kaikille ja sen jatkuminen ei kenenkään itsetuntoa kehitä myönteiseen suuntaan. Onneksi nykyään on ainakin harvakseltaan tarjolla myös ryhmiä joissa huomioidaan erityistarpeet. 

Tilannetta ja vanhempien roolia tanssitunnilla tietämättä sanoisin, että kyllä vikaa on myös vanhemmissa, jotka ottavat lapsensa pois tanssiryhmästä yhden erityisen vuoksi. Siinä opetetaan omille lapsille jotain todella rumaa. 
Yksi ainoa käsipari riittäisi törmäilyn estämiseen. Se voisi olla seuran vapaaehtoinen nuori, erityislapsen oma läheinen tai sopimuksen mukaan kuka tahansa vanhempi. Mutta ei, katsotaan vaan nenänvartta pitkin, että iik, siellä törmäillään mun ihanaan pikkuballerinaan, sen sijaan että mitenkään autettaisiin.

 

Ei katsota nenän vartta, mutta ei myöskään siedetä törmäilyjä. Käsipareja törmäilyyn ei ole edes ehdotettu.

Olen ollut muutamia kertoja sellaisessa tilanteessa, että on pitänyt ilmoittaa joko lapselle tai aikuiselle, että tämä ryhmä on hänelle sopimaton. Niin olisi kuulunut OHJAAJAN tehdä tässäkin tapauksessa.

Erityisille pitäisi olla omat erityisryhmät, joissa ei kokisi huonommuutta eikä syrjimistä.

Oikeastihan tuo puhe erityisryhmien tarpeellisuudesta erityisille, etteivät he kokisi syrjintää tai alemmuutta, on vain kauniiseen sanahelinään kätkettyä vammaiskammoa.

Entä kun osaaminen ei erityisellä riitä muiden saman ikäisten kanssa? Silti samaan ryhmään ja sopeutetaan treeni niin, että erityinenkin pärjää (eikä muut kehity haasteellisuuden puuttuessa)? Vai mikä?

Ei tuo ainakaan suvaitsevuutta kasvata, eikä varmasti erityiselläkään ole kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kyllä näille erityislapsillekin saisi olla harrastuksia tarjolla. Mieluiten vähän pienempiä ryhmiä, joissa ensin harjoitellaan ihan vaan sitä ohjeiden kuuntelua ja muuta ryhmätoimintaa. Ja useampi ohjaaja. 

Lapsi pärjää vallan hyvin ilman mitään ohjattua ryhmäharrastusta.

Pärjää kyllä, mutta eritysryhmillekin olisi hyvä olla paikka opetella ryhmässä olemista ohjatusti, mutta niin ettei häiritse muita. 

Eikös tällaista toimintaa harjoiteta esimerkiksi päiväkodeissa? Siis sitä ryhmässä olemisen opettelua ohjatusti?

Kyllä, ja siinä on monelle aivan tarpeeksi opettelua, kun pitkän viskaripäivän selviää. Ei tarvita enempää.

Ihmettelen miksi näin kova vastustus näille erityisten pienemmille harrastusryhmille? Näille lapsille  kyllä parempi olisi se vanhempien antama aika ja yhdessä tekeminen. Mutta kun nykytila on se, että nämä lapset tungetaan häiritsemään /pilaamaan muiden harrastus. Ja samalla pilataan kyllä sen ohjaajan tekemisen ilo.

Vierailija kirjoitti:

Entisen supervilkkaan (ADHD)lapsen ( nyt jo menestyvän, rauhalliseen käytökseen kykenevän nuoren aikuisen) äitinä sanoisin pari asiaa:

Tämän lapsen kun veimme isompien sisarusten perässä aikanaan kokeilemaan jalkapalloa, ei siitä tullut edes ensimmäisellä kerralla oikein mitään. Tunnin lopuksi kysyttiin lapselta että tuleeko uudestaan, vastaus oli että " en, liian iso tila ja liikaa lapsia". Ei viety toista kertaa.

Tuli mieleen onko näiltä lapsilta edes kysytty kiinnostaako tai haluaako he harrastaa juuri sitä mihin äiti päätti kiikuttaa?

Toinen asia on se, mikä täälläkin on tullut ilmi: monesti keskittymishaasteiselle ja vilkkalle lapselle sopii paremmin yksilölajit. Omalle sopi aikanaan uimahyppyharrastus ja viulun soitto, jossa koko tunnin ajan saa olla opettajan kanssa kahdestaan ja kaiken huomion keskipisteenä. Toki näistäkään ei olisi tullut mitään, jos lasta itseään ei olisi kiinnostanut.

Mutta varsinkin joukkuelajit on ihan kamalan huono valinta lapselle, jota ne ei aidosti kiinnosta, ja jolla on vaikeuksia keskittyä/motivoitua.

Ehkä se avain koko tämän päivän uutisen tapaukseen onkin tässä:

"jossa koko tunnin ajan saa olla opettajan kanssa kahdestaan ja kaiken huomion keskipisteenä."

Kuten valitettavasti tiedämme - kun kyseisen kolumnissa käsitellyn lapsen äiti on päättänyt julkisuuteen tuoda - lapsen äiti jätti uuden miehen vuoksi lapsen isän kun lapsi täytti 1 vuoden. Halusimmepa tai emme, me mediaa seuraava yleisö nyt tiedämme tämän perheen asioista enemmän kuin meille kuuluisi, ja väkisin tulee mieleen, millaiset tämän nyt 5-vuotiaan lapsen elinvuodet 2-5 ovat tuossa pyörityksessä olleet. Kun lapsen biologiset vanhemmat vielä keskittyvät kirjoittamaan kirjaakin. Eikö tässä tule muillekin mieleen, että omaa haluaan toteuttamaan lähteneen äidin päätöksen (tai päätösten, koska tuon "Päätös"-sanaa viljelevän kirjan tekokin on ollut yksi päätös) seurauksena tuo kuopus on jäänyt kotona vaille kaipaamaansa huomiota. 

Ja kysyä voi, eikö noin rajusti oireilevan lapsen vanhemman paikka olisi sen lapsen kanssa sen sijaan, että joko riekutaan  medioissa mainostamassa omaa kirjaa (jota itsessään voi pitää pettäjän-jättäjän sympatiankerjuuna ja kykenemättömyytenä kantamaan aikuisen vastuuta ja hoitamaan omien päätöstensä kielteisiä seurauksia) ja kertomassa, miten pahalta tuntuu kun häntä on syyllistetty erosta. Sama saaga vain jatkuu kun äiti itkee kolumnissaan sitä, millaisia tunteita ja ajatuksia hänessä herää kun hänen rajusti oireileva lapsensa ei kelpaa harrastuksiin. Paras ratkaisu olisi jos äiti saisi fudut toimittajantyöstään eikä kirjoitusapurahoja tippuisi, ansiosidonnaista saisi ja olisi reilusti työttömänä ja päivät lapsensa seurassa siihen asti, kunnes lapsen oireilu on saatu aisoihin. Vai saammeko lukea seuraavat 50 vuotta saman kolumnistin minäkeskeisiä tekstejä hänen lapsistaan? Aikalisää tuossa tarvittaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajuan tavallaan kaikkia näkemyksiä tässä asiassa. Mutta loppuviimeksi kantani on, ettei ole minun tehtäväni maksaa 500 e harrastuksesta, jonka sisältö ei olekaan enää sitä mitä sen piti olla, vaan kyseessä on ryhmässä olemisen harjoitteluryhmä lapselle, joka ei kykene olemaan ryhmässä.

Mä en kyllä maksaisi viittäsataa euroa mistään 5-vuotiaan harrastuksesta. Ja mulla on sentään kolme lasta, jotka harrastavat kaikki sekä musiikkia että urheilua.

Onnittelut, että asutte alueella, jossa on mahdollista tuollainen. Meilläpäin ei löydy jumppaa, ei muskaria alle 500 e. Paitsi joku mll:n askartelukerho, ja senkin hinta on melkein 200 e/8 kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole vielä kovin kauan aikaa siitä, kun tällaiset lapset erotettiin oppikoulusta.  Tosin oli harvinaista, että he käytöshäiriöidensä vuoksi olisivat selvinneet pääsykokeistakaan.  Minusta viisivuotiasta voisi kyllä ihan kasvattaa kotonakin.  Päiväkodissahan hän varmaan  jo päivät on.

Viisivuotias tosiaan harvoin on minään aikakautena ehtinyt päästä oppikouluun, saati että olisi erotettu sieltä. 
Mitä tulee tuohon joidenkin kovasti ihailemaan rinnakkaiskoulujärjestelmään, oli sen pointti siinä, että rikkaiden lapsilla oli paremmat mahdollisuudet edetä elämässään. Ajatus, jota hämmästyttävän moni kaipaa 2020-luvulla.

Mun lapsi on nyt kutosella. On pari luokkakaveria (ihan perus järvisiä ovat) jotka eivät osaa kunnolla lukea. Plus vielä pari muuten haasteista, joille joku pienluokka olisi parempi vaihtoehto. 

Kaikki tehdään hitaiden ehdoilla. Kenen etu se on, kun tulevaisuutta ajatellaan? Ne, joilla on kapasiteetti oppia eivät saa polttoainetta aivoille. Pitää odotella, että tolloinkin saa käsityksen siitä, mistä on keskusteltu viimeiset kolme viikkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsen tanssiryhmän tuli down-tyttö. Hän oli 2 vuotta vanhempi kuin muut koska vanhemmat olivat ajatelleet että kehitystaso sopii paremmin pienempien ryhmään. Mutta tyttö oli siten myös huomattavan paljon isompi kuin muut ja riehakas. Hän törmäili jatkuvasti muihin lapsiin sillä seurauksella että lämmittelyleikit ym. päättyivät pienempien itkuun ja häntä alettiin pelätä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kritisoida että miksi hän on siinä ryhmässä kun jatkuvasti tulee vaaratilanteita. Muut tytöt lopettivat yksi toisensa perään käymästä tunneilla. 

Tässä olisi pitänyt olla ohjaajalla ja seuralla pelisilmää. Tilanne on varmasti ollut nolo kaikille ja sen jatkuminen ei kenenkään itsetuntoa kehitä myönteiseen suuntaan. Onneksi nykyään on ainakin harvakseltaan tarjolla myös ryhmiä joissa huomioidaan erityistarpeet. 

Tilannetta ja vanhempien roolia tanssitunnilla tietämättä sanoisin, että kyllä vikaa on myös vanhemmissa, jotka ottavat lapsensa pois tanssiryhmästä yhden erityisen vuoksi. Siinä opetetaan omille lapsille jotain todella rumaa. 
Yksi ainoa käsipari riittäisi törmäilyn estämiseen. Se voisi olla seuran vapaaehtoinen nuori, erityislapsen oma läheinen tai sopimuksen mukaan kuka tahansa vanhempi. Mutta ei, katsotaan vaan nenänvartta pitkin, että iik, siellä törmäillään mun ihanaan pikkuballerinaan, sen sijaan että mitenkään autettaisiin.

 

Ei katsota nenän vartta, mutta ei myöskään siedetä törmäilyjä. Käsipareja törmäilyyn ei ole edes ehdotettu.

Olen ollut muutamia kertoja sellaisessa tilanteessa, että on pitänyt ilmoittaa joko lapselle tai aikuiselle, että tämä ryhmä on hänelle sopimaton. Niin olisi kuulunut OHJAAJAN tehdä tässäkin tapauksessa.

Erityisille pitäisi olla omat erityisryhmät, joissa ei kokisi huonommuutta eikä syrjimistä.

Oikeastihan tuo puhe erityisryhmien tarpeellisuudesta erityisille, etteivät he kokisi syrjintää tai alemmuutta, on vain kauniiseen sanahelinään kätkettyä vammaiskammoa.

Entä kun osaaminen ei erityisellä riitä muiden saman ikäisten kanssa? Silti samaan ryhmään ja sopeutetaan treeni niin, että erityinenkin pärjää (eikä muut kehity haasteellisuuden puuttuessa)? Vai mikä?

Ei tuo ainakaan suvaitsevuutta kasvata, eikä varmasti erityiselläkään ole kivaa.

Erityisellä voi olla mukana oma vanhempi tai muu avustaja. Ja please ei tähän itkua siitä, miten erityisellä ei saa olla mitään erityisoikeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Luin tuota hesarin keskustelupalstaa ja ihmettelin. Ihmettelin miksi kaikki vaativat muuta maailmaa muuttumaan yhden uniikin lumihiutaleen ympärillä. Oikeastaan kukaan ei kunnolla kyseenalaistanut sitä että tämä lapsi on poistettu useammasta ryhmästä, olisikohan vika lapsessa ja hänet kasvattaneessa raisassa. Halu esiintyä niin korrektina ja etsiä syitä kaikkialta muualta on uskomatonta.

Hesarin lukijat yhtäältä eivät ole enää hoksanneet yhdistää tätä toimittajaa tuoreen "erokirjan" tehneeksi eivätkä siten tiedä sitä kontekstia, jonka kirjan ja siitä käydyn keskustelun ja mediahaastattelut tietävät. (Kyse ei siis ole mistään sellaisten perheen yksityisasioiden tietämisestä, jota perheen äiti ei itse olisi aktiivisesti tuonut julkiseksi.) Toisaalta siellä pitää kommentoida omalla nimellä, ja moni ehkä arastelee sitä kun kyse ei kuitenkaan ole esim poliitikosta, jotka ovat työnsä puolesta hyvässä ja pahassa ns julkista riistaa.

Lisäksi kuten edellä todettiin, yksi ensimmäisistä Hesarin juttuun tulleista kommenteista koski tätä lumihiutale-kysymystä ja käytti ilmaisua (jotenkin näin) että kolumni kuvastaa täysin nykyisin vallalle päässyttä minä ensin -ajattelua. Kommentti oli saanut parisataa tykkäystä muutamassa tunnissa, eli erittäin moni jutun lukenut oli samaa mieltä kommentoijan kanssa. Nyt tuo kommentti on poistettu. Se herättää aika vakaviakin kysymyksiä. Lisäksi olisi pitänyt seurata koko päivän koko ajan tuota kommentointia, jotta voisi tietää, mitä muita julkaistuja kommentteja sieltä on mahdollisesti poistettu... Eli moderointi näyttää toimivan siihen suuntaan, että kolumnistin ajatuksia kritisoivia näkemyksiä ei suvaita. Siksi koko kommenttikenttä antaa vaikutelman siitä, että Hesarin lukijat tosiaan ymmärtäisivät sankoin joukoin kolumnistia eivätkä, kuten edellä todetaan, näkisi sitä, että jos sama tilanne lapsen kanssa toistuu ja toistuu eri paikoissa ja eri tilanteissa, syy oikeasti on lapsen käytöksessä eli faktisesti vanhemmassa.

Vilkas lapsikin oppii käyttäytymään silloin kun on tarve käyttäytyä. On aika keskittyä ja tehdä kuten sanotaan ja on aika riehua

Vierailija kirjoitti:

Miksi jollain on niin kova pakkomielle ohjattuihin harrastuksiin pienille lapsille? Tuonikäisille on muskareita, jumppia, painia ym ryhmiä, joihin mennään aikuisen kanssa. Ja voihan sitä vaikka perheenä käydä uimassa tai frisbeegolfaamassa. Onko sitten vaan laiskuuttaan helpompi ilmoittaa ryhmään.

No uimakoulussa joku muu on vastuussa lapsesta. Jos itse menee uimaan lapsen kanssa, ei saa "hengähdystaukoa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kyllä näille erityislapsillekin saisi olla harrastuksia tarjolla. Mieluiten vähän pienempiä ryhmiä, joissa ensin harjoitellaan ihan vaan sitä ohjeiden kuuntelua ja muuta ryhmätoimintaa. Ja useampi ohjaaja. 

Lapsi pärjää vallan hyvin ilman mitään ohjattua ryhmäharrastusta.

Pärjää kyllä, mutta eritysryhmillekin olisi hyvä olla paikka opetella ryhmässä olemista ohjatusti, mutta niin ettei häiritse muita. 

Eikös tällaista toimintaa harjoiteta esimerkiksi päiväkodeissa? Siis sitä ryhmässä olemisen opettelua ohjatusti?

Kyllä, ja siinä on monelle aivan tarpeeksi opettelua, kun pitkän viskaripäivän selviää. Ei tarvita enempää.

Ihmettelen miksi näin kova vastustus näille erityisten pienemmille harrastusryhmille? Näille lapsille  kyllä parempi olisi se vanhempien antama aika ja yhdessä tekeminen. Mutta kun nykytila on se, että nämä lapset tungetaan häiritsemään /pilaamaan muiden harrastus. Ja samalla pilataan kyllä sen ohjaajan tekemisen ilo.

Ei kai niitä kukaan vastusta. Siitä vain perustamaan sellainen. Mutta kun on kyse alle kouluikäisestä lapsesta, niin voisi kuvitella, että hänelle riittäisi se päiväkotipäivä + yhteinen tekeminen vapaa-ajalla vanhemman kanssa, jos kerran ryhmäharrastukset eivät onnistu ja kirjastoonkin on saamassa porttikiellon.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ottanut lähestymisen valmentajana, että jos joku ei häiritse muiden tekemistä, niin olkoon sivussa. Rahoilleen lapsen vanhemmat ei toki saa vastinetta, mutta en halua muiden kärsivän yhden takia.

Kirjoititko tuon väärin?

"jos joku ei häiritse muiden tekemistä, niin olkoon sivussa".

Eli pitää häiritä, jotta saa osallistua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsen tanssiryhmän tuli down-tyttö. Hän oli 2 vuotta vanhempi kuin muut koska vanhemmat olivat ajatelleet että kehitystaso sopii paremmin pienempien ryhmään. Mutta tyttö oli siten myös huomattavan paljon isompi kuin muut ja riehakas. Hän törmäili jatkuvasti muihin lapsiin sillä seurauksella että lämmittelyleikit ym. päättyivät pienempien itkuun ja häntä alettiin pelätä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kritisoida että miksi hän on siinä ryhmässä kun jatkuvasti tulee vaaratilanteita. Muut tytöt lopettivat yksi toisensa perään käymästä tunneilla. 

Tässä olisi pitänyt olla ohjaajalla ja seuralla pelisilmää. Tilanne on varmasti ollut nolo kaikille ja sen jatkuminen ei kenenkään itsetuntoa kehitä myönteiseen suuntaan. Onneksi nykyään on ainakin harvakseltaan tarjolla myös ryhmiä joissa huomioidaan erityistarpeet. 

Tilannetta ja vanhempien roolia tanssitunnilla tietämättä sanoisin, että kyllä vikaa on myös vanhemmissa, jotka ottavat lapsensa pois tanssiryhmästä yhden erityisen vuoksi. Siinä opetetaan omille lapsille jotain todella rumaa. 
Yksi ainoa käsipari riittäisi törmäilyn estämiseen. Se voisi olla seuran vapaaehtoinen nuori, erityislapsen oma läheinen tai sopimuksen mukaan kuka tahansa vanhempi. Mutta ei, katsotaan vaan nenänvartta pitkin, että iik, siellä törmäillään mun ihanaan pikkuballerinaan, sen sijaan että mitenkään autettaisiin.

 

Ei katsota nenän vartta, mutta ei myöskään siedetä törmäilyjä. Käsipareja törmäilyyn ei ole edes ehdotettu.

Olen ollut muutamia kertoja sellaisessa tilanteessa, että on pitänyt ilmoittaa joko lapselle tai aikuiselle, että tämä ryhmä on hänelle sopimaton. Niin olisi kuulunut OHJAAJAN tehdä tässäkin tapauksessa.

Erityisille pitäisi olla omat erityisryhmät, joissa ei kokisi huonommuutta eikä syrjimistä.

Oikeastihan tuo puhe erityisryhmien tarpeellisuudesta erityisille, etteivät he kokisi syrjintää tai alemmuutta, on vain kauniiseen sanahelinään kätkettyä vammaiskammoa.

Entä kun osaaminen ei erityisellä riitä muiden saman ikäisten kanssa? Silti samaan ryhmään ja sopeutetaan treeni niin, että erityinenkin pärjää (eikä muut kehity haasteellisuuden puuttuessa)? Vai mikä?

Ei tuo ainakaan suvaitsevuutta kasvata, eikä varmasti erityiselläkään ole kivaa.

Erityisellä voi olla mukana oma vanhempi tai muu avustaja. Ja please ei tähän itkua siitä, miten erityisellä ei saa olla mitään erityisoikeuksia.

Eihän niillä muuta olekaan, kuin erityisoikeuksia. Erityisvastuuta ei ole, ainoastaan oikeus. Muilla on vain ihaillen vääntyä mutkalle erityisoikeuden edellä. Sekä suvaita ja ymmärtää loputtomiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastaa sitten jotain yksilö lajia, eikä pilaa muiden harrastuksia omalla käytöksellään. 

Niitä yksilölajejakin harrastetaan yleensä ryhmässä, koska yksityisvalmentajan hankkiminen on aika kallista...

Ai esimerkiksi pianon soittoa ryhmissä ? 

Kuten esimerkiksi yleisurheilua, tennistä, pöytätennistä, hiihtoa, suunnistusta, maantiepyöräilyä. En tiennytkään, että pianonsoitto on "yksilölaji". Laji kun viittaa enemmänkin urheiluharrastukseen.

Harrastuksista aloituksessa puhutaan, harrastaa voi vaikka pitsinypläystä tai ristipistotöitä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi jollain on niin kova pakkomielle ohjattuihin harrastuksiin pienille lapsille? Tuonikäisille on muskareita, jumppia, painia ym ryhmiä, joihin mennään aikuisen kanssa. Ja voihan sitä vaikka perheenä käydä uimassa tai frisbeegolfaamassa. Onko sitten vaan laiskuuttaan helpompi ilmoittaa ryhmään.

No uimakoulussa joku muu on vastuussa lapsesta. Jos itse menee uimaan lapsen kanssa, ei saa "hengähdystaukoa".

Jutun mukaan tämä viisivuotias osaa uida, mutta vanhemmat toivovat että hänen taitojaan kehitettäisiin siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten meidän Eemistä tulee huippujalkapalloilija, jos ei aloita viisivuotiaana? 

Tämähän se näissä ongelmana usein on. Ne, jotka vievät lapsen aikaisin harrastamaan, usein ajattelevat että siten pääsee tavoitteellisten harrastajien junaan, ja energisen lapsen tulevaisuus on turvattu pitkälle teini-ikään.

Ongelma on vain siinä, että viisivuotiaana harrastuksissa menestyvät ne fyysisesti ja psyykkisesti aikaisin kypsyneet yksilöt. Lapsen itsensä kannalta parempi olisi viettää aikaa vanhempien kanssa monipuolisesti eri harrastuksia kokeillen.

Samaa mieltä. Toimittaja-kolumnisti kirjoittaa: Perheessäni on neljä lasta, ja heillä on harrastuskertoja yhteensä vähintään kymmenen joka viikko. Aikataulut, kuljetukset ja muu käytännön säätö ovat helppoja hommia verrattuna työhön, jota meidän vanhempien on pitänyt tehdä, jotta myös joukon energisin on päässyt harrastamaan.

Olisikohan vilkkaimmalla lapsella helpompaa, jos vanhemmat olisivat hänen kanssaan enemmän kotona? Karmea määrä ohjattuja harrastuksia pienille lapsille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole vielä kovin kauan aikaa siitä, kun tällaiset lapset erotettiin oppikoulusta.  Tosin oli harvinaista, että he käytöshäiriöidensä vuoksi olisivat selvinneet pääsykokeistakaan.  Minusta viisivuotiasta voisi kyllä ihan kasvattaa kotonakin.  Päiväkodissahan hän varmaan  jo päivät on.

Viisivuotias tosiaan harvoin on minään aikakautena ehtinyt päästä oppikouluun, saati että olisi erotettu sieltä. 
Mitä tulee tuohon joidenkin kovasti ihailemaan rinnakkaiskoulujärjestelmään, oli sen pointti siinä, että rikkaiden lapsilla oli paremmat mahdollisuudet edetä elämässään. Ajatus, jota hämmästyttävän moni kaipaa 2020-luvulla.

Ehkä ihmiset eivät kaipaa oppikoulun luokka-asetelmaa vaan sitä, että kouluun suhtaudutaan vakavasti, niin lapset kuin vanhemmat. Tuskin sillä on 2020-luvulla kenellekään (koululainen, opettaja, vanhempi, muu yhteiskunta) kärpäsentahrankaan vertaa väliä, vaikka lapsi tulisi erittäin köyhistä ja "huonoista" oloista, jos hän käyttäytyy kohteliaasti muita kohtaan, tekee läksynsä, kantaa vastuunsa omasta oppimisestaan (=tekee mitä opettaja sanoo) ja luokan myönteisestä ja oppimista edistävästä ilmapiiristä. Ei häiritse, ei hauku muita, ei kiroile, ei kiusaa. Vastaavasti vaikka olisi miten rikkaasta ja "menestyneestä" perheestä niin tuosta ihanteesta poikkeava käytös on tuomittavaa. Oppikoulu maksoi (paitsi köyhille lahjakkaille oli ilmainen), mistä syystä sille osattiin antaa arvoa, olipa perhe rikas tai köyhä. Suomessa kuitenkin on vielä perheitä, jotka arvostavat lapsen oppimista ja koulutusta, ja nämä perheet haluavat, että koulu olisi rauhallinen ja turvallinen työskentelypaikka niin lapsille kuin opettajillekin. Luokka-asemalla tai varallisuudella ei tuossa ole tänä päivänä enää mitään muuta merkitystä kuin se, että osa vanhemmista on menettänyt kiinnostuksensa lastensa kasvatukseen ja koulunkäynnin tukemiseen ja että tuota tapahtuu keskimääräistä enemmän alempien tuloluokkien keskuudessa. Jos ja kun haikaillaan oppikoulujärjestelmän perään, se johtuu tuosta ja siitä, että oppikoulun merkitsi itsessään paitsi koululaisten (ja perheidensä) motivaatiotasoa myös tasoluokkaa. Koulussa huonommat oppilaat eivät sinne päässeet, minkä varmasti nyt 2020-luvulla katsotaan aikaansaaneen sen, että käytös- ja järjestyshäiriöitä ei juurikaan ollut.