En ymmärrä vanhempiani. Pitäisi olla koko ajan tekemässä jotain hommaa

Ettei opi laiskaksi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kanssa 'hauskaa' elämää kun vanhemmat olivat täysin rempallaan, isä alkoholisti ja äiti läheisriippuvainen. Arvaatte millaisia ongelmakekoja huushollissa oli pelkästään sen takia ihan koko ajan.

Sitten kuitenkin meiltä lapsilta odotettiin kiltteyttä ja tottelevaisuutta ja koulussa hyviä numeroita ja vanhempien palvelemista ikään kuin he jollain lailla olisivat ansainneet tulla kunnioitetuiksi ja palvelluiksi.

KOKO AJAN, VUODESTA TOISEEN.

Tykkäsin kyllä isästäni mutta hän joi itsensä rikki. Menin kyllä hänen hautajaisiinsa mutta se oli ihan kamala ja traumaattinen kokemus. Sen jälkeen äiti vielä paheni entisestään noiden työluetteloiden ym vaatimusten kanssa. Muutin kauas, ettei olisi tarvinnut jatkuvasti kuulla sitä tyytymätöntä natinaa. Kaikki puhelutkin olivat jollain lailla tuskastuttavia, kun hän ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään vaikka asui leveästi yksin ok-talossa. Hän odotti aina että me tulemme hänelle töihin, vaikka olimme aikuisia ja kaikki perheellisiä.

Äiti sitten vanheni ja kyky tehdä x hiipui, no sitten hän kehtasi vielä ruveta vaatimaan, että minä lähtisin sinne kotipuoleen häntä hoitamaan ja palvelemaan. Vaikka tiesi, että minäkin olen sairas ja väsynyt ja on oma koti ja perhe hoidettavana. Ei se häntä yhtään pidätellyt.

En matkustanut hänen hautajaisiinsa.

Olen paljon miettinyt tuota että miten vähän vanhemmat usein satsaavat suhteeseen omiin lapsiinsa. Elämä on pelkkää komentelua, tiuskintaa ja ruikutusta milloin mistäkin asiasta.

Jollain lailla olen pystynyt katkaisemaan tuon kierteen ja pystyn jopa "vain olemaan" silloin kun siltä tuntuu. Ihan hyvin on elämä sujunut ilman 24/7 jatkuvaa touhotusta.

Tuo muka hyödylliseen asioiden pakonomainen tekeminen on vaan tekosyy sille, ettei tarvitsisi lasten kanssa olla. Onhan se nyt miljoona kertaa vaivattomampaa jynssätä ikkunoita tai rassata autoa, kuin olla läsnä lasten elämässä.

Mun perheessä sama. Vanhemmat syntyneet 50-luvun lopulla. Ei niitä kiinnostaneet lasten asiat yhtään, mutta työnteko ja ”työnteko” kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Sillä tekemisellä on näytetty oma arvo aikoinaan. "Katsokaa kuinka ahkera ja tarpeellinen olen".

Verhot piti avata aamuviideltä, vaikka meni sen jälkeen takas nukkumaan. Ettei naapurit vaan ajattele että onpas laiskaa porukkaa kun myöhään nukkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sillä tekemisellä on näytetty oma arvo aikoinaan. "Katsokaa kuinka ahkera ja tarpeellinen olen".

Verhot piti avata aamuviideltä, vaikka meni sen jälkeen takas nukkumaan. Ettei naapurit vaan ajattele että onpas laiskaa porukkaa kun myöhään nukkuu.

Tuollaiset vanhemmat vankilaan.

Vierailija kirjoitti:

Olisinpa osannut tehdä lasun itsestäni lapsena.

Olen ajatellut aivan samaa!

Vierailija kirjoitti:

No ainakin vanhemmat ihmiset on kasvaneet siihen että koko ajan on tehtävä jotain hyödyllistä. Mun vanhemmat oikein kilpaili keskenään kumpi nostaa nopeammin perunaa, kerää mustikoita tai hakkaa klapeja.

Nykyväki vain relaa.

Onhan tuo rakentavampi tapa puhaltaa yhteen hiileen pieni nopeuskisailu kuin pelkkä vierekkäin relailu. Siinäkin kun helposti aletaan kilpailla, ja tuloksena on vähän toisenlaisia tunteita kuin yhteenkuuluvuutta. Meillä on perheyritys, ja huomaa miten hitsautuu yhteen kun on jaettu päämäärä. Vaikeudet on selätettävä yhdessä, ja se lujittaa suhdetta. Jos olisimme vain rentoutuneet yhdessä illat hitsauduttuamme päivät työkavereihin, äkkiä siinä aletaan rentoutua vastakkaisiin suuntiin. Meillä on riittävästi yhteistä näin, mutta muuten ei ehkä tarpeeksi. On aika epätodennäköistä ehkä, että käsitys optimaalisesta elämästä kävisi yksiin, jos pieniä kotitöitä lukuunottamatta ei tarvitsisi tehdä juuri mitään. Asumme maalla, ja täällä on ihmisille todella tuskan paikka kun pitäisi muuttaa kylälle rivitaloon. Että mitä siellä muka voi tehdä. Osaamisen ja tekniikan hiomisen riemu on oikeastaan aika sama kuin urheilijalla. Kaivelin lapiolla lätäkölle parempaa poistumistietä ja oivalsin, että jossain olen oppinut käyttämään sitä aina fiksummin. Tekniikka on kehittynyt joka kevät ja syksy salaa. Odotan innoissani syksyä, että pääsee taas muotoilemaan pihan ongelmakohtia kun sateet pehmentävät maan ja näyttävät, miten korjaukset toimivat. 

Tekemiseen toki voi addiktoitua siinä missä treenaamiseen, mutta sama addiktoituvuus luultavasti suuntautuisi tuhoisammin ilman tekemistä. Jos sellainen monitoimikone on typerys, aikuisten lasten vierailu on tulo maajoukkueleirille ja aamuviideltä revitään treenaamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdollistettu luterilaisuus. Yhtään ei saa istua, koko ajan pitää olla puuhastelemassa jotain. Boomerisukupolvella ja heidän vanhemmillaan on tuo. 

Kierosti se sama on kyllä meissäkin. Mutta vielä myrkyllisemmässä muodossa. Tekevä ihminen sentään on aiheestakin ylpeä saadessaan asioita aikaan, ja voi tulla uudelleen aika, jolloin puuhaat herkeämättä kuin majava tai lapsesi kärsivät taidottomuutesi seuraukset ihan tosissaan. 

 

Mutta me sijoitamme saman päättömän puuhaamisen itsemme miellyttämiseen ja viihdyttämiseen. Pitää pystyä hankkimaan järjettömän kalliisti turhanaikaisia asioita, jotta kokisi olevansa hyvä ja arvokas. Etsimme elämän merkitystä omasta navasta ja kaivelemme sen rikki ja ruokimme väärää ylpeyttä, mutta pakonomainen viihtyminen ei sekään johda hyvään. Ihminen voi rikkoa itsensä fyysisesti liialla työllä, mutta yhtä helposti se onnistuu liian vähällä työllä. Syömme itsemme sairaiksi, emme osaa edes ajatella että meidän pitäisi jättää maailmaan muunlainen jälki itsestämme kuin vana paskaa. Sen sijaan että jättäisimme lapsillemme paremman maailman, emme viitsi edes hankkia niitä. Muiden lapset taas eivät kiinnosta. Kulttuuri ei kiinnosta, eikä itse asiassa millään ole oikein mitään kunnollista mieltä eikä tarkoitusta. Mitä väliä on silloin millään muullakaan. Voisimme vetää huippuhuumeita kaiket päivät ja kuolla ehkä väärässä mutta onnellisena. 

 

Ei ole tällä tarkoitus mitätöidä niiden tuskia, joiden keinottomat tai luonnevikaiset vanhemmat ovat tehneet elämästä kidutusta, mutta tekeminen itsessään on arvokas asia, ja siihen kannattaisi luoda ihan oma suhde ja pyristellä irti vanhempien aiheuttamasta puolustautumistarpeesta, sikäli kun sitä ei enää koko ajan tarvitse pitää aktiivisena. Jonkun arvon voisi yrittää antaa sillekin maailmalle, jota he yrittivät edustaa. 

Jaa, en tunnista tuosta ollenkaan itseäni. Olen minimalisti ja yritän elää mahdollisimman ympäristöystävällisesti. Harrastan kulttuuria eri muodoissaan. 

Eikö se ole lopulta hiukan nihilististä kapinointia? Minimoitko myös lapsiluvun? 

Ja harrastatko kulttuurin seuraamista penkkiurheilupohjalta vai menetkö myös henkisesti lenkille? Ajatteletko, että taidot ovat sitä varten, että niitä voi hankkia, ylläpitää, jakaa ja kehittää? En yritä todistaa että olisit viallinen, vaan puhun yleisellä tasolla. Se sopii eri ihmisiin eri asteisesti, hyvä jos olet keskimääräistä vapaampi henkisesti ja pystyt suuntaamaan energiaasi tehokkaasti sinne missä siitä olisi paras hyöty. Tekemään maailmasta kelvollisempaa.

Tästäkin keskustelusta huomaa, että ihmiset ovat kaupunkilaistuneet hyvällä tavalla siinä, että sellaisista vaikeista asioista pystytään puhumaan, joista aiemmin itkettiin hiljaa ja ilman sanoja. On kieli asioille ja ilmiöille, joita aiemmin ei ole pystytty nimeämään. Mutta se kriittinen katse ei käänny sisäänpäin, koska kaikki viisaus löytyy jo sieltä. Olemme yllättävän sokeita teini-iän venymiselle eläkeikään. Olemme ehkä monella tapaa ikävämpiäkin ihmisiä kuin tekevät sukupolvet ovat suoraviivaisuudessaan olleet. Osaamme mekin paheksua, ja paljon monipuolisemmin ja vielä repivämmin kuin laiskurikammoiset vanhempamme. Heidän maailmassaan sentään riitti, että laiskuri nousee suorittamaan. Sen jälkeen oli jo riittävän hyvä ihminen noin suunnilleen kunhan asenne oli oikea. Vaikka tietysti omia lapsia kohtaan oli paljon syvempiä aggressioita mukana, mutta teoriassa suorittamalla saattoi ostaa hyväksyntää, vaikka se ehdollista ja viallista olikin. Pidän silti yhtä vammauttavana sitä, että lapsilta ei odoteta oikein mitään. He eivät silloin myöskään kuulu mihinkään. 

Yksi elämänhallinnan romahtamisen tuhoamia kämppiä siivoava tubettaja sanoi, että räjähdyksen arkeologia paljastaa usein vaiheen, jossa on hankittu kaikenlaisia organisointijärjestelmiä, joita ei kuitenkaan ole otettu käyttöön. Ja mitä enemmän kyse on addikteista, kaapinovista löytyy rohkaisevia mietelauseita, miten sinä riität ja olet riittävän hyvä vaikka silmät avaamalla näkee ihan muuta. Tämä mies, joka oli itsekin ollut nisti nuorempana, ilmoitti, että kyllä siihen asiaan on olemassa ihan objektiivinenkin mittari, ja se on siinä, pystytkö olemaan yhteisösi hyödyllinen jäsen ja pitämään asioistasi riittävästi huolta. Toki hän on autisti ja sikäli suoraviivainen, mutta ymmärtää ihmeen hyvin mielenterveysongelmien aiheuttaman kyvyttömyyden todellisuuden. Tässä ketjussa ei vanhempien kyvyttömyyttä myönnetä tosiasiaksi, vaan sitä vastaan taistellaan vielä siinä vaiheessa, kun pitäisi voida keskittyä elämään joutumatta puolustautumaan minimiä enempää mihinkään suuntaan. 

Paasaan asiasta, koska minulla oli kädetön addikti vastarannankiiski äitinä. Olen joutunut hänen paskavanaansa raivaamaan puolet aikuiselämästäni, ja se olisi ollut helpompaa, jos olisin ollut kätevämpi ja toimintaan suuntautuneempi. Olisin ehkä jopa voinut pysäyttää hänen erakoitumisensa muutamalla tarkkaan harkitulla oikea-aikaisella toimenpiteellä, mutta kapinassani en pystynyt katsomaan kokonaiskuvaa. Oma napahaava oli liian tulehtunut, mutta ennen kaikkea minulla ei ollut kokonaiskuvaa ja kyvykkyydentunnetta, jotka saa sillä, että suhtautuu maailmaan tekijän eikä vain kokijan otteella. Pelkään, että moni menettää sen ihan turhaan. Meidän kuuluu tietää, että osaamme tarvittaessa toimia ja meillä on vaikutusvaltaa. Olisi minulla ollut nämä, mutta olin väärin orientoitunut ja siksi avuton. Näen nykyihmisissä yhdistelmän oman äitini kapinallisuutta ja omaa väistelevyyttäni. Nämä ynnättynä tuottavat ison kasan tarpeetonta kärsimystä. Toivon, että voisin auttaa muita ottamaan omaa tilannettaan niskasta kiinni ajoissa, niin että vanhempien loppusuora sujuu helpommin, kun emme joudu itse enää kipuilemaan lapsuuttamme siinä vaiheessa niin paljon. Tekemisen vihaamisesta luopuminen on yksi väline selvemmille vesille. Viha kohdistettakoon siihen minne se kuuluu. Sen suremiseen, että vanhemmilla oli ne viat jotka oli, ja niistä seuranneiden vaikeuksien voittamiseen ja liian isojen ongelmien välistä viisaasti pujottelemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Jos vain ottaa rennosti ja tekee vain pakollisen jos nyt sattuu sitäkään viitsimään niin mitenhän sitä sitten pärjää elämässä? Toki se leppoisa on jossain betonikopissa vaan makailla, ilmaista rahaa odotella ja joskus vääntäytyä lähikauppaan löntystelemään. Ja siinäkö sitten kaikki? Mitäpä sitä muutakaan kun ahkerat vanhemmat sukupolvet on rakentaneet kaiken valmiiksi. On se heillä ollut erilaista lähes omavaraisena elää jossain metsämökissä. Ihan hengissä pysyäkseenkin on saanut touhuta yhtä sun toista.

Varmasti paremmin olisi pärjännyt kuin polttamalla itsensä loppuun. Nyt sitä vasta ei tehdäkään kuin pakollinen jos sitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sillä tekemisellä on näytetty oma arvo aikoinaan. "Katsokaa kuinka ahkera ja tarpeellinen olen".

Verhot piti avata aamuviideltä, vaikka meni sen jälkeen takas nukkumaan. Ettei naapurit vaan ajattele että onpas laiskaa porukkaa kun myöhään nukkuu.

Meillä oli tämä sama. Verhot auki ja valot päälle, ”etteivät ajattele, että Virtasilla sitä vaan nukutaan.” Veikkaan, että samasta syystä myös vietiin siivouspäivänä mattoja ulos ja pyykkejä narulle kuivumaan, ettei vaan naapurit laiskaksi ajattele. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sillä tekemisellä on näytetty oma arvo aikoinaan. "Katsokaa kuinka ahkera ja tarpeellinen olen".

Verhot piti avata aamuviideltä, vaikka meni sen jälkeen takas nukkumaan. Ettei naapurit vaan ajattele että onpas laiskaa porukkaa kun myöhään nukkuu.

Meillä oli tämä sama. Verhot auki ja valot päälle, ”etteivät ajattele, että Virtasilla sitä vaan nukutaan.” Veikkaan, että samasta syystä myös vietiin siivouspäivänä mattoja ulos ja pyykkejä narulle kuivumaan, ettei vaan naapurit laiskaksi ajattele. 

Olenkin ihmetellyt, miksi jotkut tamppaavat mattoja. Täysin järjetöntä.

Viiraa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tuollaista aina!! Se ettei saanut olla kokoajan paikoillaan vaan aina piti olla vittutekemässä vaikka verenmaku suussa hommia, vaikka olis tehnyt kotitöitä niin ainoa oikea "työ" oli ne saamarin puut: puiden pinoaminen, puiden pilkkominen, puut, puut, puut ja hyvänä kakkosena muut ulkotyöt, haravointia syksyisin ja keväisin, lumenluontia talvella, myös kukka ja marjapensaiden nyppiminen..... Aina piti tehdä jotakin vaikka väkisin. 

Nykyihminen taitaa olla laiskistunut. Ei ihme, jos on ylipainoa ja elintasosairauksia, jos työnteko on ongelma. 

Vaan se, että tekee koko ajan "jotain" ei tarkoita, että saisi enemmän aikaiseksi tai menestyisi enemmän kuin ne jotka eivät tee mitään. Work smart, not hard...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun pää kumisee tyhjyyttä niin kyllähän se ahdistaa se "tekemättömyys". Kaikki pitää olla valmiiksi pureskeltua suorittamista.

Tai ennemminkin istuutua omien tunteidensa äärelle, joita on mahdollisesti paennut koko elämänsä. Ei kaikki siihen vain pysty.

Minusta paikallaan oleminen tai ainakin sohvalla istuskelu saati makoilu ja jatkuva torkkuminen vaan on tylsää. Mutta en toki raahaa lapsia marjametsään tai puiden kantoon silti, ja laiskotella saa, mutta jos torkutaan viisi kertaa päivässä kahvikuppi kädessä sohvalla ja ulos vilkaistaan ensimmäisen kerran kello viisi iltapäivällä, niin aika paljon on tekemätöntä (ja varsinkin lapsiperheessä pakollista) kotihommaa siinä välissä, joka sitten kasaantuu toisille sillä välin kun toiset vaan makaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaan se, että tekee koko ajan "jotain" ei tarkoita, että saisi enemmän aikaiseksi tai menestyisi enemmän kuin ne jotka eivät tee mitään. Work smart, not hard...

Toki. Itse välttelen töitä ja siksi suunnittelen ne liiankin tarkkaan. Mutta harvemmin tulee tilanne, että pitää korjata sekundaa tai tehdä eri tavalla uudelleen, kun alkuperäinen idea olikin huono. Mutta jos jotkut hommat ovat niin inhokkeja, saati sitten ne suunnilleen kaikki, että nenä nirpottaen pitää vähän vasemmalla kädellä niitä käännellä, niin eihän siitä hyödy kukaan mutta kaikki kärsivät. Pitäisi tuulettaa pää ensin ja matot sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tuollaista aina!! Se ettei saanut olla kokoajan paikoillaan vaan aina piti olla vittutekemässä vaikka verenmaku suussa hommia, vaikka olis tehnyt kotitöitä niin ainoa oikea "työ" oli ne saamarin puut: puiden pinoaminen, puiden pilkkominen, puut, puut, puut ja hyvänä kakkosena muut ulkotyöt, haravointia syksyisin ja keväisin, lumenluontia talvella, myös kukka ja marjapensaiden nyppiminen..... Aina piti tehdä jotakin vaikka väkisin. 

Toisaalta puut pinossa säästävät rahaa eli myös aikaa johonkin muuhun kivaan, kun ihan koko tili ei kulu lämpölaskuun. Hassu ajatus, että lumenluonti tai puusouvi olivat jotenkin sinulta pois. Tietysti ne rajoittivat itsemääräämishalujasi, mutta olisiko teillä paleltu talvet ja juututtu autolla mahasta hankeen, jos sinä olisit saanut määrätä tekemiset? 

Varsinkin marjojen kanssa ähertäminen on ihmeellistä suorittamista. Pakko kerätä, vaikka pakastin on täynnä viimevuotisia.

Olen maalta kotoisin, mutta ei tarvinnut osallistua kuin viikkosiivoukseen. Rento lapsuus oli. 

Vierailija kirjoitti:

Luin hiljattain hyvän ohjeen. "Kun laiskottaa niin laiskottele." Joskus ihminen tarvitsee laiskotteluakin.

T. Mummi 68v

Ei se mukavaa ole jos teini velttona makaa ja laiskottelee vaikka kaiket päivät, eikä jouda edes haisevaa roskapussia viemään.