Lue keskustelun säännöt.
Vanhanaikaista, että jompikumpi muuttaa sukunimensä avioituessaan
27.08.2026 |
Tietysti ymmärrän sen, että patriarkalisessa yhteiskunnassa, kun kerran pidettiin miestä perheen päänä (!) oli vuosisatoja tapana naisen jättää sukunimensä (oikeastaan sukunsa) mennessään ,,miehelään‘‘ . Mutta nykyään? Oletteko sitä mieltä, että vain yhteinen sukunimi tarkoittaa oikeata liittoa naisen ja miehen välillä? Eikö voitaisi vain antaa kaikkien pitää sukunimensä? Mitä haittaa siitä olisi?
Kommentit (55)
Aivan sama minulle, kunhan lapset tulevat miehen nimelle. Ja sukutilalla suvun nimelle, mikäli suvun tytär on ottanut vihtorin isännäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli kiva kun vaimo otti minun sukunimeni. En olisi kyllä osannut muuta ajatellakaan, mutta onneksi tarvinnut edes miettiä tai keskustella. Tapahtui ihan itsestään.
Koin sen rakkauden ja sitoutumisen osoituksena ja vaimoni sai varmasti vastavuoroisesti paljon takaisin kun ei hänen tarvitse miettiä sitoutumistani.
Tasavertaisia ja arvoisia ollaan eikä minun mielipiteeni ole tärkeämpi kuin vaimonkaan. Loppuun asti ollaan yhdessä.
Näin varmasti teillä ja monilla muilla, eikä ole tarkoitus kyseenalaistaa.
Jäi vain ihmetyttämään tuo perustelu, että vaimosi saa paljon takaisin, kun hänen ei tarvitse miettiä sinun sitoutumistasi. Mitä tarkoitat? Ethän sinä osoittanut sitoutumistasi ottamalla vaimon nimeä. Mitä hän konkreettisesti tai symbolisesti saa takaisin?
Se on tunne. Meistä tuli enemmän kuin kaksi erillistä ihmistä. Hänen ei tarvinnut enää etsiä, eikä pelätä että menen pois.
En käyttäisi samoja sanoja, mutta ymmärrän mitä kommentoija tarkottaa. Avioliitto on kuitenkin selvä hidaste eroamiselle, vaikkei varsinainen este siihen olekaan.
Kyllä riitojen aikana tulee välillä meilä kummankin huudettua että täytetään ne eropaperit, niin ei sellaiseen riidassa eikä sen jälkeen jaksa ruveta (ei tunnu siinä vaiheessa enää tarpeelliselta).
Avoliitosta sen sijaan olisi helpompaa vain kävellä ovesta ulos.
Vierailija kirjoitti:
Tätini vaihtoi sukunimensä kyllästyttyään neuvolassa aina kysymyksiin siitä, kenen lapsia hän sinne oli tuomassa. Lapsilla kun oli isänsä nimi ja tädillä oli vielä omansa.
Tuohon taas on ratkaisu, että ei vaihda lasten nimiä. Lapsillahan on aina sama nimi kuin äidillään.
Meillä lapsilla on minun nimeni, mutta aina neuvolassa on osattu päätellä, että mieheni tuo sinne omia lapsiaan. Ovat jopa osanneet kutsua miestä etunimeltä, olisikohan heillä jokin tietokanta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli kiva kun vaimo otti minun sukunimeni. En olisi kyllä osannut muuta ajatellakaan, mutta onneksi tarvinnut edes miettiä tai keskustella. Tapahtui ihan itsestään.
Koin sen rakkauden ja sitoutumisen osoituksena ja vaimoni sai varmasti vastavuoroisesti paljon takaisin kun ei hänen tarvitse miettiä sitoutumistani.
Tasavertaisia ja arvoisia ollaan eikä minun mielipiteeni ole tärkeämpi kuin vaimonkaan. Loppuun asti ollaan yhdessä.
Näin varmasti teillä ja monilla muilla, eikä ole tarkoitus kyseenalaistaa.
Jäi vain ihmetyttämään tuo perustelu, että vaimosi saa paljon takaisin, kun hänen ei tarvitse miettiä sinun sitoutumistasi. Mitä tarkoitat? Ethän sinä osoittanut sitoutumistasi ottamalla vaimon nimeä. Mitä hän konkreettisesti tai symbolisesti saa takaisin?
Se on tunne. Meistä tuli enemmän kuin kaksi erillistä ihmistä. Hänen ei tarvinnut enää etsiä, eikä pelätä että menen pois.
En käyttäisi samoja sanoja, mutta ymmärrän mitä kommentoija tarkottaa. Avioliitto on kuitenkin selvä hidaste eroamiselle, vaikkei varsinainen este siihen olekaan.
Kyllä riitojen aikana tulee välillä meilä kummankin huudettua että täytetään ne eropaperit, niin ei sellaiseen riidassa eikä sen jälkeen jaksa ruveta (ei tunnu siinä vaiheessa enää tarpeelliselta).
Avoliitosta sen sijaan olisi helpompaa vain kävellä ovesta ulos.
Huh. Elämänne kuulostaa aika repivältä. Mulla tulee tänä vuonna 20 vuotta täyteen avomiehen kanssa. Ei ole koskaan kumpainenkaan uhkaillut erolla.
Vierailija kirjoitti:
No, nainen saa nykyisin pitää oman sukunimensä. Mikä oli ongelma?
On ennenkin saanut pitää omansa, ja moni pitikin.
Vuosina 1930–1985 piti ottaa.
Enää ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli kiva kun vaimo otti minun sukunimeni. En olisi kyllä osannut muuta ajatellakaan, mutta onneksi tarvinnut edes miettiä tai keskustella. Tapahtui ihan itsestään.
Koin sen rakkauden ja sitoutumisen osoituksena ja vaimoni sai varmasti vastavuoroisesti paljon takaisin kun ei hänen tarvitse miettiä sitoutumistani.
Tasavertaisia ja arvoisia ollaan eikä minun mielipiteeni ole tärkeämpi kuin vaimonkaan. Loppuun asti ollaan yhdessä.
Näin varmasti teillä ja monilla muilla, eikä ole tarkoitus kyseenalaistaa.
Jäi vain ihmetyttämään tuo perustelu, että vaimosi saa paljon takaisin, kun hänen ei tarvitse miettiä sinun sitoutumistasi. Mitä tarkoitat? Ethän sinä osoittanut sitoutumistasi ottamalla vaimon nimeä. Mitä hän konkreettisesti tai symbolisesti saa takaisin?
Se on tunne. Meistä tuli enemmän kuin kaksi erillistä ihmistä. Hänen ei tarvinnut enää etsiä, eikä pelätä että menen pois.
En käyttäisi samoja sanoja, mutta ymmärrän mitä kommentoija tarkottaa. Avioliitto on kuitenkin selvä hidaste eroamiselle, vaikkei varsinainen este siihen olekaan.
Kyllä riitojen aikana tulee välillä meilä kummankin huudettua että täytetään ne eropaperit, niin ei sellaiseen riidassa eikä sen jälkeen jaksa ruveta (ei tunnu siinä vaiheessa enää tarpeelliselta).
Avoliitosta sen sijaan olisi helpompaa vain kävellä ovesta ulos.
Huh. Elämänne kuulostaa aika repivältä. Mulla tulee tänä vuonna 20 vuotta täyteen avomiehen kanssa. Ei ole koskaan kumpainenkaan uhkaillut erolla.
Olemme aika temperamenttisia. Sitten siihen on jo tottunut että tuo on tuollaista riitahuutoa, joka johtuu siitä että paineet kaikenlaisista muistakin, täysin parisuhteeseen liittymättömistä asioista purkautuvat siinä samalla.
Tuollaista on kun ihminen on taipuvainen puremaan hammasta ja yrittämään kestää vaikka mitä. Parisuhde on se turvallinen paikka, jossa ei tarvitse koko ajan vain jaksaa ja olla hillitty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli kiva kun vaimo otti minun sukunimeni. En olisi kyllä osannut muuta ajatellakaan, mutta onneksi tarvinnut edes miettiä tai keskustella. Tapahtui ihan itsestään.
Koin sen rakkauden ja sitoutumisen osoituksena ja vaimoni sai varmasti vastavuoroisesti paljon takaisin kun ei hänen tarvitse miettiä sitoutumistani.
Tasavertaisia ja arvoisia ollaan eikä minun mielipiteeni ole tärkeämpi kuin vaimonkaan. Loppuun asti ollaan yhdessä.
Näin varmasti teillä ja monilla muilla, eikä ole tarkoitus kyseenalaistaa.
Jäi vain ihmetyttämään tuo perustelu, että vaimosi saa paljon takaisin, kun hänen ei tarvitse miettiä sinun sitoutumistasi. Mitä tarkoitat? Ethän sinä osoittanut sitoutumistasi ottamalla vaimon nimeä. Mitä hän konkreettisesti tai symbolisesti saa takaisin?
Se on tunne. Meistä tuli enemmän kuin kaksi erillistä ihmistä. Hänen ei tarvinnut enää etsiä, eikä pelätä että menen pois.
En käyttäisi samoja sanoja, mutta ymmärrän mitä kommentoija tarkottaa. Avioliitto on kuitenkin selvä hidaste eroamiselle, vaikkei varsinainen este siihen olekaan.
Kyllä riitojen aikana tulee välillä meilä kummankin huudettua että täytetään ne eropaperit, niin ei sellaiseen riidassa eikä sen jälkeen jaksa ruveta (ei tunnu siinä vaiheessa enää tarpeelliselta).
Avoliitosta sen sijaan olisi helpompaa vain kävellä ovesta ulos.
Huh. Elämänne kuulostaa aika repivältä. Mulla tulee tänä vuonna 20 vuotta täyteen avomiehen kanssa. Ei ole koskaan kumpainenkaan uhkaillut erolla.
Olemme aika temperamenttisia. Sitten siihen on jo tottunut että tuo on tuollaista riitahuutoa, joka johtuu siitä että paineet kaikenlaisista muistakin, täysin parisuhteeseen liittymättömistä asioista purkautuvat siinä samalla.
Tuollaista on kun ihminen on taipuvainen puremaan hammasta ja yrittämään kestää vaikka mitä. Parisuhde on se turvallinen paikka, jossa ei tarvitse koko ajan vain jaksaa ja olla hillitty.
Turvallinen paikka, jossa vain eropaperien täyttämisen vaiva estää kumppania kävelemästä ulos?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä otin mieheni nimen mennessämme naimisiin. Oma tyttönimeni oli todella tavallinen ja ruma, miehen sukunimi huomattavasti harvaisempi. Jos olisi ollut toisin päin, olisin pitänyt oman nimeni. Jos olisin pitänyt oman nimeni, olisivat lapset ilman muuta saaneet minun sukunimeni. En näe mitään logiikkaa siinä, että lapsille annettaisiin siinä tapauksessa miehen sukunimi.
Nykyäänhän mahdollisuuksia on vaikka kuinka, molemmat voivat ottaa saman nimen tai pitää omansa, ottaa yhdistelmänimen tai vaikka keksiä kokonaan uuden sukunimen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli kiva kun vaimo otti minun sukunimeni. En olisi kyllä osannut muuta ajatellakaan, mutta onneksi tarvinnut edes miettiä tai keskustella. Tapahtui ihan itsestään.
Koin sen rakkauden ja sitoutumisen osoituksena ja vaimoni sai varmasti vastavuoroisesti paljon takaisin kun ei hänen tarvitse miettiä sitoutumistani.
Tasavertaisia ja arvoisia ollaan eikä minun mielipiteeni ole tärkeämpi kuin vaimonkaan. Loppuun asti ollaan yhdessä.
Näin varmasti teillä ja monilla muilla, eikä ole tarkoitus kyseenalaistaa.
Jäi vain ihmetyttämään tuo perustelu, että vaimosi saa paljon takaisin, kun hänen ei tarvitse miettiä sinun sitoutumistasi. Mitä tarkoitat? Ethän sinä osoittanut sitoutumistasi ottamalla vaimon nimeä. Mitä hän konkreettisesti tai symbolisesti saa takaisin?
Se on tunne. Meistä tuli enemmän kuin kaksi erillistä ihmistä. Hänen ei tarvinnut enää etsiä, eikä pelätä että menen pois.
En käyttäisi samoja sanoja, mutta ymmärrän mitä kommentoija tarkottaa. Avioliitto on kuitenkin selvä hidaste eroamiselle, vaikkei varsinainen este siihen olekaan.
Kyllä riitojen aikana tulee välillä meilä kummankin huudettua että täytetään ne eropaperit, niin ei sellaiseen riidassa eikä sen jälkeen jaksa ruveta (ei tunnu siinä vaiheessa enää tarpeelliselta).
Avoliitosta sen sijaan olisi helpompaa vain kävellä ovesta ulos.
Huh. Elämänne kuulostaa aika repivältä. Mulla tulee tänä vuonna 20 vuotta täyteen avomiehen kanssa. Ei ole koskaan kumpainenkaan uhkaillut erolla.
Olemme aika temperamenttisia. Sitten siihen on jo tottunut että tuo on tuollaista riitahuutoa, joka johtuu siitä että paineet kaikenlaisista muistakin, täysin parisuhteeseen liittymättömistä asioista purkautuvat siinä samalla.
Tuollaista on kun ihminen on taipuvainen puremaan hammasta ja yrittämään kestää vaikka mitä. Parisuhde on se turvallinen paikka, jossa ei tarvitse koko ajan vain jaksaa ja olla hillitty.
Turvallinen paikka, jossa vain eropaperien täyttämisen vaiva estää kumppania kävelemästä ulos?
Ymmärrät tarkoituksella väärin. En käytä tähän keskusteluun enempää aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätini vaihtoi sukunimensä kyllästyttyään neuvolassa aina kysymyksiin siitä, kenen lapsia hän sinne oli tuomassa. Lapsilla kun oli isänsä nimi ja tädillä oli vielä omansa.
Alapeukuttajille tiedoksi, että tämä on tositapaus, ei mikään provo. Sitä en tiedä, miksi neuvolantäti kuvitteli, että lapsilla ja äidillä olisi aina sama sukunimi. Tästä on tosin jo muutama vuosikymmen aikaa, joten ehkä neuvolantäti oli vanhempaa sukupolvea.
Tuon on täytynyt tapahtua joskus 1950-luvulla, mutta suurin syy lienee ollut se, että tätisi ei ollut naimisissa lasten isän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Minä otin mieheni nimen mennessämme naimisiin. Oma tyttönimeni oli todella tavallinen ja ruma, miehen sukunimi huomattavasti harvaisempi. Jos olisi ollut toisin päin, olisin pitänyt oman nimeni. Jos olisin pitänyt oman nimeni, olisivat lapset ilman muuta saaneet minun sukunimeni. En näe mitään logiikkaa siinä, että lapsille annettaisiin siinä tapauksessa miehen sukunimi.
Nykyäänhän mahdollisuuksia on vaikka kuinka, molemmat voivat ottaa saman nimen tai pitää omansa, ottaa yhdistelmänimen tai vaikka keksiä kokonaan uuden sukunimen.
Itsekin ajattelen että ainakin äidillä ja lapsilla olisi hyvä olla sama sukunimi. Äiti on kuitenkin se ison työn tehnyt lasten synnyttäjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä. Vielä enemmän ihmettelen äitejä, jotka nimeävät lapsensa isän sukunimellä ja ovat itse sitten eri nimisiä.
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä. Vielä enemmän ihmettelen äitejä, jotka nimeävät lapsensa isän sukunimellä ja ovat itse sitten eri nimisiä.
Se on jotain puolimatkan feminismiä. Halutaan osoittaa olevansa niin itsenäisiä pitämällä se oma nimi, mutta käytännössä mies sitten kuitenkin on se joka saa sen nimensä siirrettyä eteenpäin. Äiti on sitten erinimisenä se perheen ulkojäsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä. Vielä enemmän ihmettelen äitejä, jotka nimeävät lapsensa isän sukunimellä ja ovat itse sitten eri nimisiä.
Meidän lapset ovat isänsä sukunimellä, koska se on lyhyt, näpsäkkä, helppo missä maassa tahansa eikä siinä ole äätä tai öötä. Itse halusin pitää oman sukunimeni.
Kiva jos näin. Itsellä puoliso lähes pakotti ottamaan nimensä, mutta eipä se häntä sitouttanut vaan hän petti pitkään ja hartaasti. Nyt tietysti hävettää, että itsellä on huonon miehen nimi.