Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (494)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.
Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.
Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.
Kyllä töissä puhuttiin työkavereille useinkin omista diagnooseista. Kellä oli kaihia, kellä tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kellä tulehtunut suoli, kellä migreeni. Tuollaisia juttuja sain kuulla heiltä. Eihån masennus ha muut mielen sairaudet ole sen kummempia kuin esim. diabetes.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.
Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.
Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.
On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.
Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.
Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...
Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.
Luitko itse aloitusta ollenkaan? Jotenkin haiskahtaa siltä että sinulla on takataskussa kyseisiä lyömäseita, jos joku sulle vahingossa erehtyy kertomaan yhtään mitään.
Jos olemme työkavereita, en halua kuulla yhtään mitään. Eri asia jos olemme ystäviä vapaa-ajalla.
Eikä siinä mitään, ei kaikki haluakaan. Mutta ymmärrä että se kertoo myöskin sinusta, ei hänestä joka jakaa asioitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.
Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.
Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.
Kyllä töissä puhuttiin työkavereille useinkin omista diagnooseista. Kellä oli kaihia, kellä tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kellä tulehtunut suoli, kellä migreeni. Tuollaisia juttuja sain kuulla heiltä. Eihån masennus ha muut mielen sairaudet ole sen kummempia kuin esim. diabetes.
Sairauksista puhutaan aika monessakin paikkaa, jos ei niin siellä ei varmaan saa ihminen ollakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä.
Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään.
Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt.
Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä.
Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?
En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen.
Varmasti fiksua olla avautumatta kovin laajasti jos näkee jonkun olevan kuulemastaan järkyttynyt.
Tässä oli kysymyksessä harrastuskaveri. Mutta mitä pitää tehdä silloin jos kuulemastaan järkyttynyt henkilö onkin anmattiauttaja?
Pitääkö asiakkaan silloin lopettaa puhuminen ja alkaa lohduttaa itkevää psykoterapeuttia vai voiko ajatella että kerron nyt tämän silti reaktiosta huolimatta, ammattilaisella varmaan on välineet jälkikäteen työstää kuulemaansa?
Aina tällaisissa tilanteissa ammattiauttaja ei välttämättä kykene pysymään roolissaan, jos jotain omia kipeitä muistoja vaikuttaa tulevan mieleen.
Mutta ei se ole asiakkaallekaan mikään helppo tilanne, jos terapeutti alkaa esimerkiksi udella asiattomasti vaikean kokemuksen yksityiskohdista helpottaakseen omaa oloaan.
Kerran sivuutin hoitajan kyyneleet, kun olin hämmentynyt. Vaikutti että hänellä oli ajatukset jossain omissa ongelmissaan. En tiedä olisiko pitänyt alkaa lohduttaa, mutta en toisaalta halunnut alleviivata sitä, että olen huomannut tilanteen menneen asiakkaan näkökulmasta erikoiseen suuntaan.
Taisin sitten vaihtaa vain johonkin kevyempään aiheeseen ja vähän ajan päästä hoitajan käytös muuttui normaalimmaksi. Ehkä oli tyly, mutta ei tällaisen varalle asiakkaita etukäteen ohjeisteta mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.
Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.
Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.
Kyllä töissä puhuttiin työkavereille useinkin omista diagnooseista. Kellä oli kaihia, kellä tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kellä tulehtunut suoli, kellä migreeni. Tuollaisia juttuja sain kuulla heiltä. Eihån masennus ha muut mielen sairaudet ole sen kummempia kuin esim. diabetes.
En halua kuulla myöskään suolen toiminnastasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.
Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.
Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.
On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.
Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.
Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...
Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.
Luitko itse aloitusta ollenkaan? Jotenkin haiskahtaa siltä että sinulla on takataskussa kyseisiä lyömäseita, jos joku sulle vahingossa erehtyy kertomaan yhtään mitään.
Jos olemme työkavereita, en halua kuulla yhtään mitään. Eri asia jos olemme ystäviä vapaa-ajalla.
Eikä siinä mitään, ei kaikki haluakaan. Mutta ymmärrä että se kertoo myöskin sinusta, ei hänestä joka jakaa asioitaan.
Minulle on ihan helvetin sama mitä se mielestäsi kertoo, kunhan saan tehdä työni rauhassa. En ole töissä poseeraamassa sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.
Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.
Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.
Kyllä töissä puhuttiin työkavereille useinkin omista diagnooseista. Kellä oli kaihia, kellä tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kellä tulehtunut suoli, kellä migreeni. Tuollaisia juttuja sain kuulla heiltä. Eihån masennus ha muut mielen sairaudet ole sen kummempia kuin esim. diabetes.
Ai että vihaan ihmisiä jotka kahvipöydässä selostaa vauvansa. Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.
Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.
Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.
On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.
Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.
Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...
Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.
Luitko itse aloitusta ollenkaan? Jotenkin haiskahtaa siltä että sinulla on takataskussa kyseisiä lyömäseita, jos joku sulle vahingossa erehtyy kertomaan yhtään mitään.
Jos olemme työkavereita, en halua kuulla yhtään mitään. Eri asia jos olemme ystäviä vapaa-ajalla.
Eikä siinä mitään, ei kaikki haluakaan. Mutta ymmärrä että se kertoo myöskin sinusta, ei hänestä joka jakaa asioitaan.
Minulle on ihan helvetin sama mitä se mielestäsi kertoo, kunhan saan tehdä työni rauhassa. En ole töissä poseeraamassa sinulle.
Teetkö nyt töitä? Palstailuun vaikuttaa löytyvän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti.
Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.
Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään
Jännä ajattelutapa, että itkemisestä voidaan "palkita". Harva luultavasti haluaa itkeä töissä. Tunteet eivät vain jää sinne vapaa-ajalle. Kuormitus voi mennä ihan jokaisella joskus yli, mutta ei jokin yksittäinen surullinen hetki ole syy lähettää ihmistä kuukausiksi pois töistä, jos keskittyminen muuten töihin riittää.
Kyllä se on näin. Ihmisiin pätee sama palkitsemisjärjestelmä kuin kaikkiin muihinkin eläimiin. Jos palkitset huonon käytöksen, niin se ei lopu, vaan itkijä hakee sitä hyvää oloa jatkamalla itkemistä. Jos siitä ei palkita, niin itkeminen kyllä lakkaa nopeasti
Jos ei lakkaa, niin sitten on sairasloman paikka. Koko työyhteisöä ei voi rasittaa yhden henkilön itkuilla
Ei itkeminen ole mikään huono käytös, se on luontainen reaktio stressiin ja jopa suotavaakin. Mitä enemmän pidättelee itkua niin jokainen on varmaan kohdannut sen päivän kun padot aukeaa, ja siihen ei tarvita kuin pienen pieni sysäys joka ei välttämättä edes liity asiaan miksi itkee. Itkemisen kieltäminen ja paheksuminen ajaa pahoinvointia kun sillä ymmärryksellä ja tuella (pienelläkin) se itku kyllä hiljenee, eikä kyse ole "palkinnostaa" vaan tunteesta että joku ymmärtää.
Kyllä se on, eikä se lopu sillä että siitä palkitsee. Kuten alkuperäinen kommentoija jo kertoi, että riitti kun itkijälle sanoi, että jos et pysty olemaan itkemättä niin sitten menet töistä kotiin. Kas kummaa kun itku loppui ja unohtui
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.
Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.
Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.
On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.
Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.
Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...
Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.
Luitko itse aloitusta ollenkaan? Jotenkin haiskahtaa siltä että sinulla on takataskussa kyseisiä lyömäseita, jos joku sulle vahingossa erehtyy kertomaan yhtään mitään.
Jos olemme työkavereita, en halua kuulla yhtään mitään. Eri asia jos olemme ystäviä vapaa-ajalla.
Eikä siinä mitään, ei kaikki haluakaan. Mutta ymmärrä että se kertoo myöskin sinusta, ei hänestä joka jakaa asioitaan.
Minulle on ihan helvetin sama mitä se mielestäsi kertoo, kunhan saan tehdä työni rauhassa. En ole töissä poseeraamassa sinulle.
Teetkö nyt töitä? Palstailuun vaikuttaa löytyvän aikaa.
Oletko itse vai oletko eläkkeellä itkemisestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on ihan helvetin sama mitä se mielestäsi kertoo, kunhan saan tehdä työni rauhassa. En ole töissä poseeraamassa sinulle.
Aika ikävältä vaikutat työkaverina reagointisi perusteella, yleensä noin aggressiiviset ihmiset puolustuskannalla ovat niitä vaikeita ihmisiä. Mutta jos alallasi siitä on hyötyä niin mikäs siinä, toivottavasti kukaan ei tosiaan tule sulle avautumaan mistään asioistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti.
Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.
Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään
Jännä ajattelutapa, että itkemisestä voidaan "palkita". Harva luultavasti haluaa itkeä töissä. Tunteet eivät vain jää sinne vapaa-ajalle. Kuormitus voi mennä ihan jokaisella joskus yli, mutta ei jokin yksittäinen surullinen hetki ole syy lähettää ihmistä kuukausiksi pois töistä, jos keskittyminen muuten töihin riittää.
Kyllä se on näin. Ihmisiin pätee sama palkitsemisjärjestelmä kuin kaikkiin muihinkin eläimiin. Jos palkitset huonon käytöksen, niin se ei lopu, vaan itkijä hakee sitä hyvää oloa jatkamalla itkemistä. Jos siitä ei palkita, niin itkeminen kyllä lakkaa nopeasti
Jos ei lakkaa, niin sitten on sairasloman paikka. Koko työyhteisöä ei voi rasittaa yhden henkilön itkuilla
Ei itkeminen ole mikään huono käytös, se on luontainen reaktio stressiin ja jopa suotavaakin. Mitä enemmän pidättelee itkua niin jokainen on varmaan kohdannut sen päivän kun padot aukeaa, ja siihen ei tarvita kuin pienen pieni sysäys joka ei välttämättä edes liity asiaan miksi itkee. Itkemisen kieltäminen ja paheksuminen ajaa pahoinvointia kun sillä ymmärryksellä ja tuella (pienelläkin) se itku kyllä hiljenee, eikä kyse ole "palkinnostaa" vaan tunteesta että joku ymmärtää.
Kyllä se on, eikä se lopu sillä että siitä palkitsee. Kuten alkuperäinen kommentoija jo kertoi, että riitti kun itkijälle sanoi, että jos et pysty olemaan itkemättä niin sitten menet töistä kotiin. Kas kummaa kun itku loppui ja unohtui
Eihän se unohdu. Ihminen pinnistelee tahdonvoimalla juuri ja juuri sen työpäivän ajan ja sitten kotona sitä pahaa oloa ei enää pysty pidättelemään.
Tarvittaisiin vain muutama ystävällinen sana, niin se toisen paha olo ehkä väistyisi siltä erää kokonaan.
Mutta parempi olla sanomatta mitään silloin, jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.
Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.
Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.
On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.
Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.
Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...
Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.
Luitko itse aloitusta ollenkaan? Jotenkin haiskahtaa siltä että sinulla on takataskussa kyseisiä lyömäseita, jos joku sulle vahingossa erehtyy kertomaan yhtään mitään.
Jos olemme työkavereita, en halua kuulla yhtään mitään. Eri asia jos olemme ystäviä vapaa-ajalla.
Eikä siinä mitään, ei kaikki haluakaan. Mutta ymmärrä että se kertoo myöskin sinusta, ei hänestä joka jakaa asioitaan.
Minulle on ihan helvetin sama mitä se mielestäsi kertoo, kunhan saan tehdä työni rauhassa. En ole töissä poseeraamassa sinulle.
Teetkö nyt töitä? Palstailuun vaikuttaa löytyvän aikaa.
Oletko itse vai oletko eläkkeellä itkemisestä?
Etkö halua vastata, kun tuli vastakysymys? Ei vaikuta kovin tehokkaalta työntekosi, jos tähän kerran löytyy aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.
Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.
Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.
Kyllä töissä puhuttiin työkavereille useinkin omista diagnooseista. Kellä oli kaihia, kellä tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kellä tulehtunut suoli, kellä migreeni. Tuollaisia juttuja sain kuulla heiltä. Eihån masennus ha muut mielen sairaudet ole sen kummempia kuin esim. diabetes.
Sairauksista puhutaan aika monessakin paikkaa, jos ei niin siellä ei varmaan saa ihminen ollakaan.
Minkälaisissa paikoissa jauhetaan sairauksista? Meillä ainakin taukokeskustelut ovat hyvin kevyitä ja kotiasioitakin käsitellään vain pinnallisesti ja usein huumorilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti.
Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.
Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään
Jännä ajattelutapa, että itkemisestä voidaan "palkita". Harva luultavasti haluaa itkeä töissä. Tunteet eivät vain jää sinne vapaa-ajalle. Kuormitus voi mennä ihan jokaisella joskus yli, mutta ei jokin yksittäinen surullinen hetki ole syy lähettää ihmistä kuukausiksi pois töistä, jos keskittyminen muuten töihin riittää.
Kyllä se on näin. Ihmisiin pätee sama palkitsemisjärjestelmä kuin kaikkiin muihinkin eläimiin. Jos palkitset huonon käytöksen, niin se ei lopu, vaan itkijä hakee sitä hyvää oloa jatkamalla itkemistä. Jos siitä ei palkita, niin itkeminen kyllä lakkaa nopeasti
Jos ei lakkaa, niin sitten on sairasloman paikka. Koko työyhteisöä ei voi rasittaa yhden henkilön itkuilla
Ei itkeminen ole mikään huono käytös, se on luontainen reaktio stressiin ja jopa suotavaakin. Mitä enemmän pidättelee itkua niin jokainen on varmaan kohdannut sen päivän kun padot aukeaa, ja siihen ei tarvita kuin pienen pieni sysäys joka ei välttämättä edes liity asiaan miksi itkee. Itkemisen kieltäminen ja paheksuminen ajaa pahoinvointia kun sillä ymmärryksellä ja tuella (pienelläkin) se itku kyllä hiljenee, eikä kyse ole "palkinnostaa" vaan tunteesta että joku ymmärtää.
Kyllä se on, eikä se lopu sillä että siitä palkitsee. Kuten alkuperäinen kommentoija jo kertoi, että riitti kun itkijälle sanoi, että jos et pysty olemaan itkemättä niin sitten menet töistä kotiin. Kas kummaa kun itku loppui ja unohtui
En usko että unohtui. Ja ihmisiä on moneen lähtöön. Eikä tuo lopeta itkeminen tai lähde töistä paljoa vaihtoehtoja annakaan, että nieltävä se on vaikka tuntuu pahalta edelleen. Tuossakaan ei tiedä että missä tilanteessa itki, asiakkaiden edessä vai jossain muualla?
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ihan helvetin sama mitä se mielestäsi kertoo, kunhan saan tehdä työni rauhassa. En ole töissä poseeraamassa sinulle.
Aika ikävältä vaikutat työkaverina reagointisi perusteella, yleensä noin aggressiiviset ihmiset puolustuskannalla ovat niitä vaikeita ihmisiä. Mutta jos alallasi siitä on hyötyä niin mikäs siinä, toivottavasti kukaan ei tosiaan tule sulle avautumaan mistään asioistaan.
Toivottavasti tosiaan. Sinulle taitaa olla aika vaikea pala ettei jokainen työkaveri halua avautumistasi. Minulle on ihan positiivinen asia jos pidät minua pelottavana ja pidät etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.
Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.
Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.
On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.
Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.
Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...
Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.
Luitko itse aloitusta ollenkaan? Jotenkin haiskahtaa siltä että sinulla on takataskussa kyseisiä lyömäseita, jos joku sulle vahingossa erehtyy kertomaan yhtään mitään.
Jos olemme työkavereita, en halua kuulla yhtään mitään. Eri asia jos olemme ystäviä vapaa-ajalla.
Eikä siinä mitään, ei kaikki haluakaan. Mutta ymmärrä että se kertoo myöskin sinusta, ei hänestä joka jakaa asioitaan.
Minulle on ihan helvetin sama mitä se mielestäsi kertoo, kunhan saan tehdä työni rauhassa. En ole töissä poseeraamassa sinulle.
Teetkö nyt töitä? Palstailuun vaikuttaa löytyvän aikaa.
Oletko itse vai oletko eläkkeellä itkemisestä?
Etkö halua vastata, kun tuli vastakysymys? Ei vaikuta kovin tehokkaalta työntekosi, jos tähän kerran löytyy aikaa.
Olen eri henkilö mutta tulin ihan uteliaaksi, että käytkö sinä muka jossain töissä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.
Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.
Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.
Kyllä töissä puhuttiin työkavereille useinkin omista diagnooseista. Kellä oli kaihia, kellä tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kellä tulehtunut suoli, kellä migreeni. Tuollaisia juttuja sain kuulla heiltä. Eihån masennus ha muut mielen sairaudet ole sen kummempia kuin esim. diabetes.
Riippuu varmaan alasta ja työpaikasta. Monilla aloilla kilpailu työpaikoista on kovaa. Myös siitä omasta paikasta, eli kuka joutuu muutosneuvotteluissa lähtemään. Kilpailu ai aina ole reilua. Jotkut käyttää toisen ongelmia lyömäaseena.
Työpaikkakiusaaminen on muutenkin yleistä. Siihen puuttuminen on yhtä hankalaa kuin koulukiusaamiseen. Tämä koskee kaikkia, ei vain niitä, joilla on terveysongelmia.
Jos olemme työkavereita, en halua kuulla yhtään mitään. Eri asia jos olemme ystäviä vapaa-ajalla.