Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Onkohan sinulla jotain puutteita vuorovaikutustaidoissa, jos koet siellä täällä olevasi traumadumppauksen kohteena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kuin susia, jos joku haistaa veren muut kerääntyvät ympärillesi vaanimaan. Heikoin poistetaan aina. Ettekö ole katsoneet katastrofi/ kauhuelokuvia? Niin se vain menee. Älkää kertoko koskaan mitään, kenellekään. Vahva ja onnellinen saa seuraa ja hänestä tykätään. 

Sellainen joka ei koskaan osoita omaa haavoittuvuuttaan ei pitkällä tähtäimellä pärjää. Pinnallisia ihmissuhteita ja jossain kohtaa lempataan kuitenkin. 

Haavoittuvuuden osoittaminen ei ole sitä että töissä kerrot traumasi.. voit kertoa vaikka että palaverissa jännitti esitellä kritiikkiä johdolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Onkohan sinulla jotain puutteita vuorovaikutustaidoissa, jos koet siellä täällä olevasi traumadumppauksen kohteena?

En koe olevani siellä täällä traumadumppauksen kohteena ja en jaksa lukea koko pitkää keskustelua tietääkseni jos joku muu on kertonut niin kokevansa 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kuin susia, jos joku haistaa veren muut kerääntyvät ympärillesi vaanimaan. Heikoin poistetaan aina. Ettekö ole katsoneet katastrofi/ kauhuelokuvia? Niin se vain menee. Älkää kertoko koskaan mitään, kenellekään. Vahva ja onnellinen saa seuraa ja hänestä tykätään. 

Ei se ole noin yksinkertaista.

Usein on ja sen varaan on siksi turvallisinta laskea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Joku oli sitä mieltä, että itkeminen on huonoa käytöstä. Sillä tavalla. Jos ei saa itkeä niin ei siis saa liikuttuakaan.

Tätä keskustelua lukiessa olen ymmärtänyt kontekstin vähän eri tavalla. Töissä pitää vähän hillitä itkujaan, emmehän elä Muumilaaksossa. Ketään tuskin pieni liikuttuminen kiinnostaa.

Mutta aina ei voi hillitä, jos liian pitkään sitä pidättelee. Ja se taas on täysin ymmärrettävää. Eihän se tarkoita että olisi kyse siitä työstä, mutta siellä on oltava. Ei elämää voi aina pausettaa sen takia että töissä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Joku oli sitä mieltä, että itkeminen on huonoa käytöstä. Sillä tavalla. Jos ei saa itkeä niin ei siis saa liikuttuakaan.

Tätä keskustelua lukiessa olen ymmärtänyt kontekstin vähän eri tavalla. Töissä pitää vähän hillitä itkujaan, emmehän elä Muumilaaksossa. Ketään tuskin pieni liikuttuminen kiinnostaa.

Mutta aina ei voi hillitä, jos liian pitkään sitä pidättelee. Ja se taas on täysin ymmärrettävää. Eihän se tarkoita että olisi kyse siitä työstä, mutta siellä on oltava. Ei elämää voi aina pausettaa sen takia että töissä on.

Jos sulla on vaikka tuore kuolemantapaus lähipiirissä niin tottakai voi välillä töissä tulla itku silmään. Mutta jos olet tilassa, jossa on ihan hallitsematon itku milloin vain nurkan takana ja muiden huomio menee tukemiseesi, sinun olisi aika ottaa sairaslomaa. Ei tarvi ihan missä tahansa tilassa jaksaa töitä.

Aika monella työkaverit on ainoa kaveripiiri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Joku oli sitä mieltä, että itkeminen on huonoa käytöstä. Sillä tavalla. Jos ei saa itkeä niin ei siis saa liikuttuakaan.

Tätä keskustelua lukiessa olen ymmärtänyt kontekstin vähän eri tavalla. Töissä pitää vähän hillitä itkujaan, emmehän elä Muumilaaksossa. Ketään tuskin pieni liikuttuminen kiinnostaa.

Mutta aina ei voi hillitä, jos liian pitkään sitä pidättelee. Ja se taas on täysin ymmärrettävää. Eihän se tarkoita että olisi kyse siitä työstä, mutta siellä on oltava. Ei elämää voi aina pausettaa sen takia että töissä on.

Jos sulla on vaikka tuore kuolemantapaus lähipiirissä niin tottakai voi välillä töissä tulla itku silmään. Mutta jos olet tilassa, jossa on ihan hallitsematon itku milloin vain nurkan takana ja muiden huomio menee tukemiseesi, sinun olisi aika ottaa sairaslomaa. Ei tarvi ihan missä tahansa tilassa jaksaa töitä.

Totta tuokin, mutta noita nyt ei varmaan niin usein kohtaa työpaikoilla. Joillakin saattaa myös olla niin herkkä luonne että itkevät herkemmin vaikkei mitään sairasloman tarvetta olisikaan. 

Jos kyseessä herkkä luonne niin työkaverit varmaan jo tottuneet eivätkä huolestu ja koe tarvetta toimia tukipylväinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Joku oli sitä mieltä, että itkeminen on huonoa käytöstä. Sillä tavalla. Jos ei saa itkeä niin ei siis saa liikuttuakaan.

Tätä keskustelua lukiessa olen ymmärtänyt kontekstin vähän eri tavalla. Töissä pitää vähän hillitä itkujaan, emmehän elä Muumilaaksossa. Ketään tuskin pieni liikuttuminen kiinnostaa.

Mutta aina ei voi hillitä, jos liian pitkään sitä pidättelee. Ja se taas on täysin ymmärrettävää. Eihän se tarkoita että olisi kyse siitä työstä, mutta siellä on oltava. Ei elämää voi aina pausettaa sen takia että töissä on.

Jos sulla on vaikka tuore kuolemantapaus lähipiirissä niin tottakai voi välillä töissä tulla itku silmään. Mutta jos olet tilassa, jossa on ihan hallitsematon itku milloin vain nurkan takana ja muiden huomio menee tukemiseesi, sinun olisi aika ottaa sairaslomaa. Ei tarvi ihan missä tahansa tilassa jaksaa töitä.

Sille surevalle voi olla paljon rankempaa jos kaikki normaalit arjen rakenteet katoavat ja yhtäkkiä on vain kaikki päivät sen surunsa kanssa.

Kyllä sitä pitäisi työpaikalla kyetä sietämään, että sureva voi olla hiukan normaalia vaikeampi ja toisinaan jopa kyynel näkyä silmäkulmassa. Suru ei ole sairaus eikä siitä toipumista voi suorittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Joku oli sitä mieltä, että itkeminen on huonoa käytöstä. Sillä tavalla. Jos ei saa itkeä niin ei siis saa liikuttuakaan.

Tätä keskustelua lukiessa olen ymmärtänyt kontekstin vähän eri tavalla. Töissä pitää vähän hillitä itkujaan, emmehän elä Muumilaaksossa. Ketään tuskin pieni liikuttuminen kiinnostaa.

Mutta aina ei voi hillitä, jos liian pitkään sitä pidättelee. Ja se taas on täysin ymmärrettävää. Eihän se tarkoita että olisi kyse siitä työstä, mutta siellä on oltava. Ei elämää voi aina pausettaa sen takia että töissä on.

Jos sulla on vaikka tuore kuolemantapaus lähipiirissä niin tottakai voi välillä töissä tulla itku silmään. Mutta jos olet tilassa, jossa on ihan hallitsematon itku milloin vain nurkan takana ja muiden huomio menee tukemiseesi, sinun olisi aika ottaa sairaslomaa. Ei tarvi ihan missä tahansa tilassa jaksaa töitä.

Sille surevalle voi olla paljon rankempaa jos kaikki normaalit arjen rakenteet katoavat ja yhtäkkiä on vain kaikki päivät sen surunsa kanssa.

Kyllä sitä pitäisi työpaikalla kyetä sietämään, että sureva voi olla hiukan normaalia vaikeampi ja toisinaan jopa kyynel näkyä silmäkulmassa. Suru ei ole sairaus eikä siitä toipumista voi suorittaa.

Heh

Juuri luit kommentin jossa sanottiin että surevalle voi välillä tulla itku silmään.

Vierailija kirjoitti:

Aika monella työkaverit on ainoa kaveripiiri.

Se siitä seuraa, kun "haitallisiin ihmisiin" katkaisee välit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Joku oli sitä mieltä, että itkeminen on huonoa käytöstä. Sillä tavalla. Jos ei saa itkeä niin ei siis saa liikuttuakaan.

Tätä keskustelua lukiessa olen ymmärtänyt kontekstin vähän eri tavalla. Töissä pitää vähän hillitä itkujaan, emmehän elä Muumilaaksossa. Ketään tuskin pieni liikuttuminen kiinnostaa.

Mutta aina ei voi hillitä, jos liian pitkään sitä pidättelee. Ja se taas on täysin ymmärrettävää. Eihän se tarkoita että olisi kyse siitä työstä, mutta siellä on oltava. Ei elämää voi aina pausettaa sen takia että töissä on.

Jos sulla on vaikka tuore kuolemantapaus lähipiirissä niin tottakai voi välillä töissä tulla itku silmään. Mutta jos olet tilassa, jossa on ihan hallitsematon itku milloin vain nurkan takana ja muiden huomio menee tukemiseesi, sinun olisi aika ottaa sairaslomaa. Ei tarvi ihan missä tahansa tilassa jaksaa töitä.

Sille surevalle voi olla paljon rankempaa jos kaikki normaalit arjen rakenteet katoavat ja yhtäkkiä on vain kaikki päivät sen surunsa kanssa.

Kyllä sitä pitäisi työpaikalla kyetä sietämään, että sureva voi olla hiukan normaalia vaikeampi ja toisinaan jopa kyynel näkyä silmäkulmassa. Suru ei ole sairaus eikä siitä toipumista voi suorittaa.

Heh

 

Juuri luit kommentin jossa sanottiin että surevalle voi välillä tulla itku silmään.

Välillä ihmettelen näitä vastauksia...eikö yritetä ymmärtää toisten kommenteja?  -sivusta.

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä herkkä luonne niin työkaverit varmaan jo tottuneet eivätkä huolestu ja koe tarvetta toimia tukipylväinä.

Moni herkäksi itsensä mieltävä on todellisuudessa rajaton, vastuuntunnoton ja itsekeskeinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äärimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen eräs dokumentti, jossa opettajat itkivät liikutuksesta koulunsa kevätjuhlassa. Siis huonoa käytöstä opettajilta?

Miten kevätjuhlassa liikuttuminen ja traumojen dumppaus työkavereiden niskaan liittyvät toisiinsa?

Joku oli sitä mieltä, että itkeminen on huonoa käytöstä. Sillä tavalla. Jos ei saa itkeä niin ei siis saa liikuttuakaan.

Tätä keskustelua lukiessa olen ymmärtänyt kontekstin vähän eri tavalla. Töissä pitää vähän hillitä itkujaan, emmehän elä Muumilaaksossa. Ketään tuskin pieni liikuttuminen kiinnostaa.

Mutta aina ei voi hillitä, jos liian pitkään sitä pidättelee. Ja se taas on täysin ymmärrettävää. Eihän se tarkoita että olisi kyse siitä työstä, mutta siellä on oltava. Ei elämää voi aina pausettaa sen takia että töissä on.

Jos sulla on vaikka tuore kuolemantapaus lähipiirissä niin tottakai voi välillä töissä tulla itku silmään. Mutta jos olet tilassa, jossa on ihan hallitsematon itku milloin vain nurkan takana ja muiden huomio menee tukemiseesi, sinun olisi aika ottaa sairaslomaa. Ei tarvi ihan missä tahansa tilassa jaksaa töitä.

Sille surevalle voi olla paljon rankempaa jos kaikki normaalit arjen rakenteet katoavat ja yhtäkkiä on vain kaikki päivät sen surunsa kanssa.

Kyllä sitä pitäisi työpaikalla kyetä sietämään, että sureva voi olla hiukan normaalia vaikeampi ja toisinaan jopa kyynel näkyä silmäkulmassa. Suru ei ole sairaus eikä siitä toipumista voi suorittaa.

Heh

 

Juuri luit kommentin jossa sanottiin että surevalle voi välillä tulla itku silmään.

Välillä ihmettelen näitä vastauksia...eikö yritetä ymmärtää toisten kommenteja?  -sivusta.

Olen sen verran yksinkertainen etten pitkistä ketjuista edes aina ymmärrä kenelle jokin kommentti on osoitettu enkä pitkiä vastausketjuja yleensä jaksa joka kohdasta tarkistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä herkkä luonne niin työkaverit varmaan jo tottuneet eivätkä huolestu ja koe tarvetta toimia tukipylväinä.

Moni herkäksi itsensä mieltävä on todellisuudessa rajaton, vastuuntunnoton ja itsekeskeinen

Herkkänä oleminen kyllä vaatiikin rutkasti itsekeskeisyyttä, muutenhan ei jää kuin märkä läntti maahan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä herkkä luonne niin työkaverit varmaan jo tottuneet eivätkä huolestu ja koe tarvetta toimia tukipylväinä.

Moni herkäksi itsensä mieltävä on todellisuudessa rajaton, vastuuntunnoton ja itsekeskeinen

Onko sitten jotenkin parempi asia olla suoraan hyökkäävä?

Tuore kuolemantapaus on normaali elämän suru, ei välttämättä trauma ellei kyse jostain onnettomuudesta tai vaikka oman lapsen kuolemasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä herkkä luonne niin työkaverit varmaan jo tottuneet eivätkä huolestu ja koe tarvetta toimia tukipylväinä.

Moni herkäksi itsensä mieltävä on todellisuudessa rajaton, vastuuntunnoton ja itsekeskeinen

Onko sitten jotenkin parempi asia olla suoraan hyökkäävä?

Yksi vaihtoehto on myös kokeilla kypsää aikuisuutta 

Yksi vaihtoehto on myös kokeilla kypsää aikuisuutta 

Onko se kypsää aikuisuutta ettei saa olla itsensä ja rankaisee itseään omasta herkkyydestään? Ei se mikään heikkous ole. Aikuisuutta olisi ennemmin valjastaa ominaisuutensa paremmin, ei poistaa.