Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (528)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Tietenkin tilannetajua tulee käyttää. Suurimman osan arkipäivän traumoista voi kertoa. Niistä ne isoimmat ongelmat muiden kanssa tulevat. Pienistä asioista jotka tulkitaan väärin.
Eikä ole pakko kertoa raiskauksesta. Entä jos kertoo joutuneensa pahoinpidellyksi ja pelkää siksi vaikka kulkea kadulla tai pelkää tietynlaisia ihmisiä. Tämä ei aiheuta yhtä isoja tunteita, mutta toisaalta se auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt.
Jotkut ihmisistä vain tarttuvat muiden paljastamiin heikkouksiin. Jos ihminen kertoo pelkäävänsä kadulla liikkumista, niin ilkeä ihminen laittaa liikkeelle juttuja kuinka ties mitä muita ongelmia tällä ihmisellä oikein onkaan, kun tuollainenkin arkinen asia pelottaa. Myötätunto on harvinaista luksusta, ei itsestäänselvyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Tietenkin tilannetajua tulee käyttää. Suurimman osan arkipäivän traumoista voi kertoa. Niistä ne isoimmat ongelmat muiden kanssa tulevat. Pienistä asioista jotka tulkitaan väärin.
Eikä ole pakko kertoa raiskauksesta. Entä jos kertoo joutuneensa pahoinpidellyksi ja pelkää siksi vaikka kulkea kadulla tai pelkää tietynlaisia ihmisiä. Tämä ei aiheuta yhtä isoja tunteita, mutta toisaalta se auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt.
Jotkut ihmisistä vain tarttuvat muiden paljastamiin heikkouksiin. Jos ihminen kertoo pelkäävänsä kadulla liikkumista, niin ilkeä ihminen laittaa liikkeelle juttuja kuinka ties mitä muita ongelmia tällä ihmisellä oikein onkaan, kun tuollainenkin arkinen asia pelottaa. Myötätunto on harvinaista luksusta, ei itsestäänselvyys.
Väitän silti, että tulee isompia ongelmia mikäli et kerro asioista. Käytöstäsi pidetään outona eikä sille ole mitään perustetta. Se on todella epäilyttävää.
Jos ja kun käytökseesi löytyy selitys, niin sinut hyväksytään paremmin eikä jotkut juorut aiheuta niin paljon selän takana keskustelua.
Suurin osa aikuisista ymmärtää juorun ja tosiasioiden eron. Suurin osa myökin ymmärtää pelkoja, koska kaikilla niitä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Tietenkin tilannetajua tulee käyttää. Suurimman osan arkipäivän traumoista voi kertoa. Niistä ne isoimmat ongelmat muiden kanssa tulevat. Pienistä asioista jotka tulkitaan väärin.
Eikä ole pakko kertoa raiskauksesta. Entä jos kertoo joutuneensa pahoinpidellyksi ja pelkää siksi vaikka kulkea kadulla tai pelkää tietynlaisia ihmisiä. Tämä ei aiheuta yhtä isoja tunteita, mutta toisaalta se auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt.
Jotkut ihmisistä vain tarttuvat muiden paljastamiin heikkouksiin. Jos ihminen kertoo pelkäävänsä kadulla liikkumista, niin ilkeä ihminen laittaa liikkeelle juttuja kuinka ties mitä muita ongelmia tällä ihmisellä oikein onkaan, kun tuollainenkin arkinen asia pelottaa. Myötätunto on harvinaista luksusta, ei itsestäänselvyys.
Väitän silti, että tulee isompia ongelmia mikäli et kerro asioista. Käytöstäsi pidetään outona eikä sille ole mitään perustetta. Se on todella epäilyttävää.
Jos ja kun käytökseesi löytyy selitys, niin sinut hyväksytään paremmin eikä jotkut juorut aiheuta niin paljon selän takana keskustelua.
Suurin osa aikuisista ymmärtää juorun ja tosiasioiden eron. Suurin osa myökin ymmärtää pelkoja, koska kaikilla niitä on.
Se on merkittävä uudelleentraumatisoitumisen ja suoran syrjinnän riski, jos menee kertomaan ihmisille traumakokemuksistaan. Myötätuntoa omaava ihminen huomaa jo käytöksen perusteella, että toisella on jotain haasteita ja osaa suhtautua asiallisesti, oli syy haasteiden taustalla mikä hyvänsä.
Ikävämpi tyyppi sitten taas voi alkaa syyllistää traumatisoitunutta siitä mitä hänelle on käynyt. Lisätietojen hankkiminen utelemalla syyllistävästi esimerkiksi pitikö jonnekin ylipäätään mennä ja mitä uhrilla oli päällä tyyliä Itä-Suomen oikeus ei vain ole kerta kaikkiaan ok. Traumatisoitunut on se henkilö, joka päättää mitä on valmis kokemuksistaan kertomaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tyydyttää toisten uteliaisuutta, kun on kyse omista kipeistä kokemuksista.
Ihmiset ajattelevat liian helposti, että kun saa tietää yksityiskohtaisesti mitä jollekin on käynyt, niin voi omalta osaltaan välttää tällaiset ikävät kokemukset. Mutta ei se vain niin mene. Ihmisille voi sattua kaikenlaista vaikka kuinka yrittäisi varautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Tietenkin tilannetajua tulee käyttää. Suurimman osan arkipäivän traumoista voi kertoa. Niistä ne isoimmat ongelmat muiden kanssa tulevat. Pienistä asioista jotka tulkitaan väärin.
Eikä ole pakko kertoa raiskauksesta. Entä jos kertoo joutuneensa pahoinpidellyksi ja pelkää siksi vaikka kulkea kadulla tai pelkää tietynlaisia ihmisiä. Tämä ei aiheuta yhtä isoja tunteita, mutta toisaalta se auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt.
Jotkut ihmisistä vain tarttuvat muiden paljastamiin heikkouksiin. Jos ihminen kertoo pelkäävänsä kadulla liikkumista, niin ilkeä ihminen laittaa liikkeelle juttuja kuinka ties mitä muita ongelmia tällä ihmisellä oikein onkaan, kun tuollainenkin arkinen asia pelottaa. Myötätunto on harvinaista luksusta, ei itsestäänselvyys.
Väitän silti, että tulee isompia ongelmia mikäli et kerro asioista. Käytöstäsi pidetään outona eikä sille ole mitään perustetta. Se on todella epäilyttävää.
Jos ja kun käytökseesi löytyy selitys, niin sinut hyväksytään paremmin eikä jotkut juorut aiheuta niin paljon selän takana keskustelua.
Suurin osa aikuisista ymmärtää juorun ja tosiasioiden eron. Suurin osa myökin ymmärtää pelkoja, koska kaikilla niitä on.
Se on merkittävä uudelleentraumatisoitumisen ja suoran syrjinnän riski, jos menee kertomaan ihmisille traumakokemuksistaan. Myötätuntoa omaava ihminen huomaa jo käytöksen perusteella, että toisella on jotain haasteita ja osaa suhtautua asiallisesti, oli syy haasteiden taustalla mikä hyvänsä.
Ikävämpi tyyppi sitten taas voi alkaa syyllistää traumatisoitunutta siitä mitä hänelle on käynyt. Lisätietojen hankkiminen utelemalla syyllistävästi esimerkiksi pitikö jonnekin ylipäätään mennä ja mitä uhrilla oli päällä tyyliä Itä-Suomen oikeus ei vain ole kerta kaikkiaan ok. Traumatisoitunut on se henkilö, joka päättää mitä on valmis kokemuksistaan kertomaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tyydyttää toisten uteliaisuutta, kun on kyse omista kipeistä kokemuksista.
Ihmiset ajattelevat liian helposti, että kun saa tietää yksityiskohtaisesti mitä jollekin on käynyt, niin voi omalta osaltaan välttää tällaiset ikävät kokemukset. Mutta ei se vain niin mene. Ihmisille voi sattua kaikenlaista vaikka kuinka yrittäisi varautua.
Jos ihmisen käytöksestä näkyy jo valmiiksi se, että empatiakyky on heikko, niin ei tällainen ihminen yleensä muutu sen empaattisemmaksi vaikka kuulisi jollain olleen rankkoja kokemuksia. Käytös voi jopa muuttua entistä tylymmäksi, jos henkilö kokee avautumisen turhanpäiväiseksi selittelyksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Tietenkin tilannetajua tulee käyttää. Suurimman osan arkipäivän traumoista voi kertoa. Niistä ne isoimmat ongelmat muiden kanssa tulevat. Pienistä asioista jotka tulkitaan väärin.
Eikä ole pakko kertoa raiskauksesta. Entä jos kertoo joutuneensa pahoinpidellyksi ja pelkää siksi vaikka kulkea kadulla tai pelkää tietynlaisia ihmisiä. Tämä ei aiheuta yhtä isoja tunteita, mutta toisaalta se auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt.
Mikä ihme on arkipäivän trauma? Joku pikkuinen vastoinkäyminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sitten jotkut traumatisoituneet vähättelevät toisten kokemia vastoinkäymisiä?
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitten jotkut traumatisoituneet vähättelevät toisten kokemia vastoinkäymisiä?
Tätä on kysytty ketjussa jo aiemmin, mutta vastataan sitten uudelleen, ellet vastausta ole huomannut.
Ihmiset ovat traumojensa käsittelyn kanssa eri vaiheissa. Ihmisellä ei välttämättä ole tarpeeksi energiaa tukea muita vaikka olisi omiakin ikäviä kokemuksia, jos henkilön voimavarat ovat aivan lopussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitten jotkut traumatisoituneet vähättelevät toisten kokemia vastoinkäymisiä?
Tätä on kysytty ketjussa jo aiemmin, mutta vastataan sitten uudelleen, ellet vastausta ole huomannut.
Ihmiset ovat traumojensa käsittelyn kanssa eri vaiheissa. Ihmisellä ei välttämättä ole tarpeeksi energiaa tukea muita vaikka olisi omiakin ikäviä kokemuksia, jos henkilön voimavarat ovat aivan lopussa.
Ei kai tuo sitä vähättelyä selitä? Vähättely ja muiden tukena oleminen kun ei ole mitään vaihtoehtoisia asioita.
Kun olin teini - joskus 90-luvulla, Ben Furman väitti ohjelmassaan, että kiusaajalle pitää sanoa, että tuo todella loukkasi. Ihminen ei kuulemma itse välttämättä ollenkaan tajua kiusaavansa. Pidin tällaista ajatusta jo 15-vuotiaana täysin absurdina ja sellaisen henkilön sanomana, joka ei ymmärrä mitään valtapeleistä.
Kiusaamiseen puututaan sisältä päin, purkamalla kiusaajan rakennelmat, kuten kuviteltu hovi osiin. Sotkemalla sen suunnitelmat. Itse kiusaajalle ei sanota mitään, kohdellaan kiusaajaa hyvin ja kehutaan tämän saavutuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitten jotkut traumatisoituneet vähättelevät toisten kokemia vastoinkäymisiä?
Tätä on kysytty ketjussa jo aiemmin, mutta vastataan sitten uudelleen, ellet vastausta ole huomannut.
Ihmiset ovat traumojensa käsittelyn kanssa eri vaiheissa. Ihmisellä ei välttämättä ole tarpeeksi energiaa tukea muita vaikka olisi omiakin ikäviä kokemuksia, jos henkilön voimavarat ovat aivan lopussa.
Ei kai tuo sitä vähättelyä selitä? Vähättely ja muiden tukena oleminen kun ei ole mitään vaihtoehtoisia asioita.
Kriisissä monella näkökenttä kapeutuu ja kyky empatiaan muita kohtaan voi olla silloin heikentynyt. Ikävää, että sinun kokemuksiasi on vähätelty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitten jotkut traumatisoituneet vähättelevät toisten kokemia vastoinkäymisiä?
Tätä on kysytty ketjussa jo aiemmin, mutta vastataan sitten uudelleen, ellet vastausta ole huomannut.
Ihmiset ovat traumojensa käsittelyn kanssa eri vaiheissa. Ihmisellä ei välttämättä ole tarpeeksi energiaa tukea muita vaikka olisi omiakin ikäviä kokemuksia, jos henkilön voimavarat ovat aivan lopussa.
Ei kai tuo sitä vähättelyä selitä? Vähättely ja muiden tukena oleminen kun ei ole mitään vaihtoehtoisia asioita.
Mietin itsekin tuota, siis miten toinen traumatisoitunut vähettelee.
Itse joudun pitämään usein etäisyyttä tällaiseen. En vello tai avaudu, vastaan vain jos kysellään mikä nyt on. Ja kun kerron olevan nyt vaikeampi hetki, niin paasataan sellaisella kaikkitietäväisellä äänensävyllä, kuinka nyt pitäisi vaan jo päästää menneestä irti ja keskittyä nykypäivään.
Aijaa. No kiva, kun menee noin helposti.
Ja joo, tiedän, että traumojen käsittelyssä maadoittuminen ja nykyhetkeen "kiinnittyminen" on tärkeää. Mutta sehän on eri asia, kuin että nyt vaan kivasti päästetään irti menneestä ja sitten lauletaan onnellisena. Kyllä ne traumat sieltä silti pitää käsitellä ja pintaan tullessa tuovat surua ja muita tunteita, vaikka kuinka keskittyisi nykyhetkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun olin teini - joskus 90-luvulla, Ben Furman väitti ohjelmassaan, että kiusaajalle pitää sanoa, että tuo todella loukkasi. Ihminen ei kuulemma itse välttämättä ollenkaan tajua kiusaavansa. Pidin tällaista ajatusta jo 15-vuotiaana täysin absurdina ja sellaisen henkilön sanomana, joka ei ymmärrä mitään valtapeleistä.
Kiusaamiseen puututaan sisältä päin, purkamalla kiusaajan rakennelmat, kuten kuviteltu hovi osiin. Sotkemalla sen suunnitelmat. Itse kiusaajalle ei sanota mitään, kohdellaan kiusaajaa hyvin ja kehutaan tämän saavutuksia.
Tuo on ns. hyväntahtoinen tulkinta ikävästä käytöksestä. Moni kyllä tajuaa varsin hyvin toimivansa ikävästi muita kohtaan ja voi kokea jopa onnistumisena, jos joku menee sanomaan, että nyt tuntuu aika pahalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitten jotkut traumatisoituneet vähättelevät toisten kokemia vastoinkäymisiä?
Tätä on kysytty ketjussa jo aiemmin, mutta vastataan sitten uudelleen, ellet vastausta ole huomannut.
Ihmiset ovat traumojensa käsittelyn kanssa eri vaiheissa. Ihmisellä ei välttämättä ole tarpeeksi energiaa tukea muita vaikka olisi omiakin ikäviä kokemuksia, jos henkilön voimavarat ovat aivan lopussa.
Ei kai tuo sitä vähättelyä selitä? Vähättely ja muiden tukena oleminen kun ei ole mitään vaihtoehtoisia asioita.
Kriisissä monella näkökenttä kapeutuu ja kyky empatiaan muita kohtaan voi olla silloin heikentynyt. Ikävää, että sinun kokemuksiasi on vähätelty.
Miten kriisi tähän nyt liittyy? Ok, jotkut traumatisoituneet voivat olla myös kriisissä, mutta kun kyse on asiasta mikä on tapahtunut vuosikymmeniä aiemmin on tuaskin kyse kriisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Miksi ihmeessä menisit kertomaan työpaikalla että sinut on raiskattu? Ei tuollainen raskas tieto yksinkertaisesti kuulu työpaikalle.
Mulle joskus joku läheinen avautui vastaavasta raskaasta kokemuksesta ja se oli rankkaa niin että vaikutti ihan suoritukseeni töissä ja arjessa. Hänen olisi pitänyt mennä ammattilaiselle ja olin liian kiltti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Miksi ihmeessä menisit kertomaan työpaikalla että sinut on raiskattu? Ei tuollainen raskas tieto yksinkertaisesti kuulu työpaikalle.
Mulle joskus joku läheinen avautui vastaavasta raskaasta kokemuksesta ja se oli rankkaa niin että vaikutti ihan suoritukseeni töissä ja arjessa. Hänen olisi pitänyt mennä ammattilaiselle ja olin liian kiltti.
Minä ilmoitin raiskaajan työpaikalle, että teidänpäs hyväntekeväisyysjärjestön toiminnanjohtaja onkin sitten raiskaaja. Tällä on ollut vaikutuksia raiskaajan urapolkuun myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitten jotkut traumatisoituneet vähättelevät toisten kokemia vastoinkäymisiä?
Tätä on kysytty ketjussa jo aiemmin, mutta vastataan sitten uudelleen, ellet vastausta ole huomannut.
Ihmiset ovat traumojensa käsittelyn kanssa eri vaiheissa. Ihmisellä ei välttämättä ole tarpeeksi energiaa tukea muita vaikka olisi omiakin ikäviä kokemuksia, jos henkilön voimavarat ovat aivan lopussa.
Ei kai tuo sitä vähättelyä selitä? Vähättely ja muiden tukena oleminen kun ei ole mitään vaihtoehtoisia asioita.
Kriisissä monella näkökenttä kapeutuu ja kyky empatiaan muita kohtaan voi olla silloin heikentynyt. Ikävää, että sinun kokemuksiasi on vähätelty.
Miten kriisi tähän nyt liittyy? Ok, jotkut traumatisoituneet voivat olla myös kriisissä, mutta kun kyse on asiasta mikä on tapahtunut vuosikymmeniä aiemmin on tuaskin kyse kriisistä.
Aika ei traumojen kohdalla automaattisesti valitettavasti korjaa yhtään mitään. Asia voi olla edelleen hyvin kipeä vaikka siitä olisi kauan, jos henkilö on aikanaan jäänyt sen kanssa liian yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
On. Jos joku käyttäytyy oudosti ja hänellä on siihen syy, niin häntä ymmärretään paremmin. Ei se tarkoita loputonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan, mutta joustavuutta kuitenkin.
Tarkoitat varmaan jos tämä syy on kuulijan mielestä ns. oikea syy. Monihan pitää kaikenlaisia ongelmia täysin keksittyinä tekosyinä. Edes lääkärin diagnoosi ei välttämättä riitä vakuuttamaan sellaista ihmistä, joka on vakuuttunut siitä että hän tietää mikä on ns. oikea sairaus ja mikä on pelkästään jonkun muun huonoa asennetta.
Aloitus koskee traumoja eikä sairauksia.
Traumatisoituneella voi olla lääkärin antama sairausdiagnoosi, esimerkiksi postraumaattinen stressireaktio.
Suurimmalla osalla ei ole. Trauma voi olla ilman lääkärin diagnoosiakin.
Voi toki, mutta kyllä traumatisoituneella voi olla myös diagnoosi, jos sinne hoitoon on hakeutunut. Siihenhän moni täällä kannustaa ja yleensä hoitoa saa sen jälkeen, kun on ongelma on ensin diagnosoitu. Tiesitkö muuten että Yhdysvalloissa sotilaat voivat saada Purple Heart-kunniamerkin, jos heillä on todettu PTSD?
En tiennyt, mutta kaikilla sodassa olleilla on jonkunlainen trauma. Joilla isompi joillain pienempi, mutta kaikilla on jotain.
Yleensä lääkäristä saadut diagnoosit merkitsevät myös sairaslomaa. Tällöin yksinkertainenkin ymmärtää että käytöksen takana on jotain traumoja.
Jos ei ole lääkärin diagnoosia, niin on sitä tärkeämpää sanoa asiasta. Käyttäydyn näin koska minulla on pahoja kokemuksia tai trauma asiasta x.
Pieni esimerkki joka voi aiheuttaa ihmettelyä. Et mene istumaan toisen kanssa samaan pöytään ruokalassa vaikka olisi tilaa. Toinen ihmettelee, että onpa ylpeä tms.
Tilanne muuttuu mikäli sanot, että en halua istua kanssasi samassa pöydässä kun syöt kaalilaatikkoa. Kaalilaatikon haju ällöttää minua koska pienenä minut pakotettiin syömään sitä väkisin. Toinen voi vähän naurahtaa, mutta ymmärtää kyllä tilanteen eikä pidä sitä loukkaavana.
Mene sanomaan että sinulla trauma koska sinut on raiskattu, niin ihmisten suhtautuminen muuttuu taatusti eikä monella hyvään suuntaan, koska useimpia alkaa ahdistaa kuulla tällaisesta. Toki joku yksittäinen henkilö jaksaa ehkä suhtautua myötätuntoisesti, mutta enemmistö vaivautuu pahasti ja toivoo sinä hetkenä olevansa jossain ihan muualla.
Miksi ihmeessä menisit kertomaan työpaikalla että sinut on raiskattu? Ei tuollainen raskas tieto yksinkertaisesti kuulu työpaikalle.
Mulle joskus joku läheinen avautui vastaavasta raskaasta kokemuksesta ja se oli rankkaa niin että vaikutti ihan suoritukseeni töissä ja arjessa. Hänen olisi pitänyt mennä ammattilaiselle ja olin liian kiltti.
Minä ilmoitin raiskaajan työpaikalle, että teidänpäs hyväntekeväisyysjärjestön toiminnanjohtaja onkin sitten raiskaaja. Tällä on ollut vaikutuksia raiskaajan urapolkuun myöhemmin.
Oikein.
Minulla on harrastuskaveri joka on traumatisoitunut lapsuudessaan kokemasta onnettomuudesta jossa menetti vanhempansa. Tietty tähän on varmaan vaikuttanut myös hänen omat kokemuksensa, jälkipyykki lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa sekä elämänmuutokeet mitä hän on tuolloin kokenut.
Hän itse vaatii ymmärrystä omia kokemuksiaan ja itseään kohtaan, että minulla on ollut ahhh niin vaikeaa ettekä te kukaan ole kokeneet yhtä rankkoja kuin minä, mutta ei silti kykene mihinkään ymmärtämiseen tai empatiaan muita ihmisiä kohtaan. Kun yksi samasta porukasta menetti nyt kolmekymppisenä toisen vanhempansa äkillisesti tämä vaan totesi, että eihän tuo ole mitään siihen verrattuna mitä minä olen kokenut. Isovanhempansa kuolemaa surreelle, joka perui osallistumisensa tämän tapauksen vuoksi, sanoi että miten et kestä edes isovanhemman kuolemaa, hän on sentään menettänyt vanhempansa. Jotenkin todella lapsellista käytöstä, epäempaattista.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on harrastuskaveri joka on traumatisoitunut lapsuudessaan kokemasta onnettomuudesta jossa menetti vanhempansa. Tietty tähän on varmaan vaikuttanut myös hänen omat kokemuksensa, jälkipyykki lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa sekä elämänmuutokeet mitä hän on tuolloin kokenut.
Hän itse vaatii ymmärrystä omia kokemuksiaan ja itseään kohtaan, että minulla on ollut ahhh niin vaikeaa ettekä te kukaan ole kokeneet yhtä rankkoja kuin minä, mutta ei silti kykene mihinkään ymmärtämiseen tai empatiaan muita ihmisiä kohtaan. Kun yksi samasta porukasta menetti nyt kolmekymppisenä toisen vanhempansa äkillisesti tämä vaan totesi, että eihän tuo ole mitään siihen verrattuna mitä minä olen kokenut. Isovanhempansa kuolemaa surreelle, joka perui osallistumisensa tämän tapauksen vuoksi, sanoi että miten et kestä edes isovanhemman kuolemaa, hän on sentään menettänyt vanhempansa. Jotenkin todella lapsellista käytöstä, epäempaattista.
Ei trauman kokeminen mitenkään automaattisesti jalosta ihmistä parempaan suuntaan. Kaikki riippuu siitä mitä sen trauman jälkeen tapahtuu.
Tietenkin tilannetajua tulee käyttää. Suurimman osan arkipäivän traumoista voi kertoa. Niistä ne isoimmat ongelmat muiden kanssa tulevat. Pienistä asioista jotka tulkitaan väärin.
Eikä ole pakko kertoa raiskauksesta. Entä jos kertoo joutuneensa pahoinpidellyksi ja pelkää siksi vaikka kulkea kadulla tai pelkää tietynlaisia ihmisiä. Tämä ei aiheuta yhtä isoja tunteita, mutta toisaalta se auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt.