Lapsia tai ei, vanhuus on yksinäistä

Keskustelun tavanomainen. Ole kuin nelikymppinen tai mene hoitokotiin. Jokaiselle voi tulla jos vanhaksi elää se välivaihe kun vielä hoitaa itse asiansa mutta uupumus alkaa tulla. Asia päivässä enintään. Mitään avuntarvetta ei ole hoitoapuun, tuollaisen vanhuksen on vaan pärjättävä. Siivoushan esim on jokaisen ostettava. Pyyykinpesu jos ei jaksa isompia asioita, täkkejä, mattoja , pestä.  Mutta kun se on marttyyri.

Kävi silmiini, päälle kuuskymppiset jotkut vertaavat itseään yli kahdeksankymppiseen. Jaksanhan minäkin. Mutta siihen 20 vuotta lisää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko yksinäisyys sitä että ei voi teettää omia velvollisuuksiaan toisella?

Ei. Mutta kysyjälle tiedoksi, että vanhuus se tulee sullekin, jos hengissä pysyt. Mites sitten suu pannaan. Jälleen kerran toteutuu se, että ihminen ei opi muutoin, kuin kantapään kautta.  Olen vasta 74-v ja hoidan kaiken yksin, koska asun yksin. Toistaiseksi en ole tarvinnut apua kuin pari kertaa nettiasioiden kanssa.  Lapsia autan aina, kun osaan ja jaksan. Ikkunoita olen heille käynyt pesemässä ja tiedän tasan tarkkaan sen, että kun en enää itse jaksa omia ikkunoitani pestä, niin kukaan ei huomaa tule auttamaan. Ei haittaa, olkoot sitten pesemättä. Elämä on.

Tottakai vanhuus tulee joskus ja toimintakyky saattaa laskea jo ennen sitä. Lasten tai muiden läheisten syytä se ei kuitenkaan ole. Eikä sitä avuntarvetta pidä kaataa läheisille tai yhteidöllisyydelle. Yhteisöllisyys on vapaaehtoista, samoin kun se auttaminen. Ei kannata katkeroitua siitä että muut ei tee kuten toivot vaan tekevät ihan omat päätökset.

Toimintakyvyn laskuun taas  täytyy sopeutua jossakin kohtaa ja tehdä ratkaisuja sen mukaan mihin voimavarat riittää. Jos voimavarat ei riitä 150 meliön siivoukseen täytyy tehdä ratkaisu sen suhteen että siivottavaa on vähemmän. Jos voimavarat ei riitä auton ylläpitoon on tehtävä joku muu ratkaisu kuin että lapset hoitaa asian vapaaehtoisesti. Jos rappuaminen ei onnistu neljänteen kerrokseen niin ratkaisut on tehtävä sen mukaan eikä katkeroitua siitä että läheiset tai ystävät eivät ymmärrä että et pääse kodistasi mihinkää ja olet kotisi vanki.

Keskustelussa näkyy aloittajan maintsema asia. Keski-ikäiset lapset ei näe, tajua tai ei halua nähdä vanhempiensa vanhuutta. Etenkään kaukana asuvat, äidillähän järki päässä ha sehän on niin tekevä. Moni kirjoittaja oikein vihaisena ajatuksesta ettäkö mahdollisesti joutuisi pohtimaan vanhempansa pärjäämistä.

Kesälläkin näytti monet kehuvan ett kyllä meidän 80 v vanhemmat hyvin jaksaa meidän taaperot pari viikkoa hoitaa.

Vaikuttaa hieman muistisairaan ketjulta. Eka ne kasikymppisen lapset oli jo reilusti yli viisikymppisiä eivätkä eläneet ruuhkavuosi. Yhtäkkiä kuitenkin 80 vuotiad joutuu hoitamaan taaperoikäisiä lastenlapsia. Muistaako mummu itsekään ketkä on lapsia ja ketkä lastenlapsia, ketkä mahdollisesti heidän lapsiaa ja minkä ikäisiä ne omat lapset olikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa hieman muistisairaan ketjulta. Eka ne kasikymppisen lapset oli jo reilusti yli viisikymppisiä eivätkä eläneet ruuhkavuosi. Yhtäkkiä kuitenkin 80 vuotiad joutuu hoitamaan taaperoikäisiä lastenlapsia. Muistaako mummu itsekään ketkä on lapsia ja ketkä lastenlapsia, ketkä mahdollisesti heidän lapsiaa ja minkä ikäisiä ne omat lapset olikaan.

Kaikki kommentit aloittajan kirjoittamia? Mikä aamusekoilu on kommenttisi?

Hyvin epätodennäköistä jokataoauksessa että ne lastenlapset olisi kasikymppisellä taaperoita. Ja vaikka lapset olisikin tuossa kohtaa taaperoiden vanhempia niin yhtälailla se yhteisöllisyys ja auttaminenkin on myös sille mummulle vapaaehtoista.

Huomioin tota ap: n otsikon ajatusta sen verran vaan, että ei se vanhuus kylläkään niin yksinäistä ole lapsia omaavilla kuin lapsettomilla ihmisillä vanhuksena. 

Ja vaikka aikuiset lapset puolisoineen ja  mahdollisten omienkin lastensa  kanssa asuisivatkin kaukana vanhemmistaan, niin he ovat kuitenkin olemassa, ja silloin tällöin tavataan sekä ainakin pidetään yhteyttä näillä nykyaikaisilla yhteydenpitovälineillä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ne lapsetkaan ole ajatustenlukijoita. Jos et koskaan pyydä apua ja vain sinnittelet niin lapset myös olettavat ettet apua kaipaa ja olet edelleen kaiken itse hoitava ja jaksava. 

Boomeräidilleni ei kelpaa mikään. Jos olen tehnyt jotain, olisi pitänyt tehdä enemmän, loistokkaammin, ja paremmin. Boomerisäni taas on lirkku, katselee 2-kymppisiä naisia ja ahdistelee heitä julkisilla paikoilla. Kun sain pysyvän työpaikan, kumpikaan ei edes kuunnellut eikä siis onnitellutkaan. Koen, että ainut arvoni heille on aina ollut olla työjuhta. Isä talloo kaiken alleen kodistani lähtien, ei kuuntele tarpeitani, vaan tekee aivan mitä haluaa kenelle haluaa missä haluaa. 

Kun boomeräitini nyt sitten on 81, ja häneltä kysyn, tarvitseeko hän apua, on aina vastaus ei. Ja vielä vihainen, loukkaantunut (narsistinen loukkaus?) ei. Kun isältäni kysyy, tarvitseeko hän apua, on vastaus joko napakka ei tai kauhistuneen loukkaantuneen marttyyri-ilmeen (narsistinen loukkaus?) ei.

Tekeekö mieli monta kertaa viikossa saada vihat niskaan vain koska aidosti tarjoaa apua? Ei. Katsotaan, kuinka kauan tämä juna kulkee näin. Olen kohta pysäkillä, joka vie ei-minnekään. Auttaa pitäisi, mutta paskaa sataa niskaan aamua iltaa riippumatta siitä, mitä olen tehnyt, tai jättänyt tekemättä, tai minkä lupauksensa tällä kertaa pettivät - koskaan ei saisi valittaa vaikka tuhoavat koko taloudellisen itsenäisyyteni jollain äkillisellä minäminästä syntyneellä päätöksellään. Ja isoja juttuja on tapahtunut. JÄäkööt tarkentamatta.

Eivät ymmärrä muita kuin itsensä tarpeita. Koko lapsuus ja nuoruus meni molempien itsekehuja kuunnellessa. Itsekehut jatkuvat edelleen. Aihe: työelämä. Kumpikaan ei koskaan muistele, millainen olin lapsena. En edes tiedä, milloin opin lukemaan tai puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäisten lapset on jostain syystä tosi itsekkäitä. Olen miettinyt tätä ennenkin, kun olen seuraillut 70-80-luvulla syntyneiden suhtautumista vanhempiinsa. Toki poikkeuksiakin on, jotkut huolehtivat paljonkin vanhemmistaan ja appivanhemmistaan. 70-luvun lopussa syntyneisiin ja 80-luvulla syntyneisiin mennessä alkaa näkymään naisissa ainakin sellainen minäminä-asenne. 
 

Anna nyt vielä tarkat vuosiluvut siitä milloin ne tosi itsekkäät ovat syntyneet, kun tunnut niin hyvin tietävän.

Minä olen syntynyt 1959, ja ennen sotia syntynyt äitini hoki päivittäin koko nuoruuteni milloin pääsee minusta eroon. Ja pääsi. Hän ei ollut hoitanut omia lapsiaan, ei välittänyt lastenlapsistaan, dumppasi oman äitinsä vanhainkotiin ja uhriutui terminaalivaiheen syöpää sairastaneen isäni hoitamisesta. Nyt hän on vanha ja yksinäinen ja ihmettelee miksi lastenlapsetkaan eivät soita tai käy kylässä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin epätodennäköistä jokataoauksessa että ne lastenlapset olisi kasikymppisellä taaperoita. Ja vaikka lapset olisikin tuossa kohtaa taaperoiden vanhempia niin yhtälailla se yhteisöllisyys ja auttaminenkin on myös sille mummulle vapaaehtoista.

Äitini ystävär sai lapsenlapsensa 70- ja 80-vuotiaana. Ja on joutunut hoitamaan heitä joka saatanan päivä. Täyttää nyt 90.

On vanhan vanhuksen täysin oma valinta jäädä asumaan kotikonnuille kaukana kaikesta. 

Meillä houkuteltiin äiti muuttamaan pääkaupunkiseudulle, tänne missä me hänen jälkeläisensä asumme. Hän tarvitsee apua edunvalvonnassa ja oikeastaan ihan kaikessa, mutta ei hän olisi omasta aloitteestaan muuttanut. Oli niin paljon kivempi valittaa yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Saatiin hänet sitten myymään asunto ja hankittiin vuokra-asunto senioritalosta, palvelukeskuksen vierestä. Sitäkin hän vastusteli viimeiseen asti.

Vuosia sitten yritin kysellä vanhemmiltani ovatko he miettineet, miten pärjäävät vanhemmiten. Kumpikin kieltäytyi edes puhumassa asiasta. Varmaan olen itsekäs, mutta jääräpäisyyttään he saivat aikaan tilaneen, jossa me lapset alamme uupua. Minulla ei ole enää aikaa eikä halua mihinkään seurusteluun heidän kanssaan, koska mitta tulee täyteen velvollisuuksista.

Omien lasten kanssa me olemme jo puhuneet, miten meidän kannattaisi elämä järjestää, että pärjäisimme mahdollisimman pitkään kotona. Se tietää luopumista, mutta on kaikille hyväksi.

Ap. Asun kerrostalossa kaupungissa. En ole vielä hoivan tarpeessa. Tilanne ei muuttuisi miksikään vaikka asuisin lähellä lapsiani. Palvelut on ostettava kun niitä tarvitsee.

Kannattaa miettiä miten lapsiaan kohtelee. Oma äitini on aina piikitellyt ja arvostellut kaikkea tekemistäni. Kun sain lapsen, hänellä oli jo uusi elämä eikä aikaa meille. Jäin leskeksi ja toimin lapseni omaishoitajana. Hän ei ikinä tarjonnut mitään apua eikä kerennyt synttäreille. Nyt minulla menee jo paremmin ja lapsikin alkaa olla aikuinen. Äitini on vanha ja sairas, nyt hän olisikin sitä apua ja seuraa vailla..

Vierailija kirjoitti:

Vuosia sitten yritin kysellä vanhemmiltani ovatko he miettineet, miten pärjäävät vanhemmiten. Kumpikin kieltäytyi edes puhumassa asiasta. Varmaan olen itsekäs, mutta jääräpäisyyttään he saivat aikaan tilaneen, jossa me lapset alamme uupua. Minulla ei ole enää aikaa eikä halua mihinkään seurusteluun heidän kanssaan, koska mitta tulee täyteen velvollisuuksista.

Omien lasten kanssa me olemme jo puhuneet, miten meidän kannattaisi elämä järjestää, että pärjäisimme mahdollisimman pitkään kotona. Se tietää luopumista, mutta on kaikille hyväksi.

Et ole itsekäs. Vanhempasi ovat tehneet omat arvovalintansa, ja heidän on kannettava siitä vastuu.

Siskoni 94-vuotias appiukko ei myöskään keskustellut pärjäämisasioista, esim. remontista jossa kylpyamme olisi vaihdettu suihkuun, jotta hän pystyisi peseytymään, ei edes sen jälkeen kun oli kaatunut ja lyönyt päänsä ja sairastunut syöpään. Kaupungilta ei herunut kotihoitoapua, koska naapurikunnassa asui kaksi kuusikymppistä poikaa, molemmat vielä työelämässä. Heidän avunantonsa varassa mentiin, kunnes ukko omaksi ihmetyksekseen kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuolla iällä pitäisi jo osata ? Ollut 80- vuotta aikaa harjoitella. Lapsilla on omat elämänsä, näin minut on kasvatettu, ei niin että pitää lähteä kesken työpäivän ihmettelemään auton huoltoa joka onnistuu huollossa ilman katsojiakin.

No jaa, iän myötä kyllä voimat ja monet kyvyt heikkenee, joten vaikka olisi harjoitellut kymmeniä vuosia, ei välttämättä enää niin vaan onnistu. Esim. se auton huolto, auto pitää viedä usein aamuvarhain huoltoon, sitten jos ei omalla paikkakunnalla oikein julkiset pelaa, niin jossain odotella kunnes on huolto valmis, ja se voi olla tuntikausiakin. Ei välttämättä jaksa esim. kävellä tuommoisia aikoja. Taksi voi olla vaihtoehto jos on rahaa, kaikille ei. 

Auton huollon saa kyllä mihin aikaan haluaa, ei aamuaikaa tarvitse hyväksyä. 

Meillä on tällainen yksin asuvien eläkeläisten ryhmä, keskustellaan asioista ja neuvotaan joskus mutta jokainen hoitaa omat juttunsa. Kaikki ollaan naisia ja ikä 75 ylöspäin, vanhin 84. Tässä on neuvoteltu rempat ja sähkö ym sopimukset, auton huollot ja vaihdot, varattu matkat ulkomaille ja kotimaahan, harrastetaan kaikenlaista yhdessä ja erikseen kukin kuunnostuksen ja kunnon mukaan. On tilattu passit ja uusittu ajokortit. Eihän se aina helppoa ole mutta onhan se hieno tunne kun onnistuu. Sehän on vain itsestä kiinni miten suhtautuu asioihin, jääkö kotiin huokaileen, meneekö esim harrastuksiin josta löytyy kyllä kavereita ja pitää kuntoaan yllä. Tietenkin jos sairastuu vakavammin tai dementoituu niin asia on aivan toinen, jos kyseessä on vain iän tuomat muutokset niin yksin kyllä pystyy hoitamaan asiat.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan pelkää huijareita netissä t miksei remppaajissakin? Itse olen osannut vielä varoa, mutta miten käy, kun ymmärrys t vointi huononee. Kyselen esikoiselta apuja, häneen luotan. Kaikilla ei sitä luotettavaa ihmistä ole. Jos en olisi kuullut, ettei linkkeihin pidä sekaantua, olisin varmaan astunut ansaan, niin asiallisen näköisiä viestejä sain.

Hyvää viikonloppua myös Teille sympatiarajoitteisille ketjulaisille! Vai tuleeko nyt joku sanomaan, että mun pitää luopua netin käytöstä, kun alan pudota kärryiltä?

Mä kyllä ymmärrän oikein hyvin tuon ogelman, mutta siinä vaiheessa, kun omat kognitiiviset taidot on sitä luokkaa, ettei uskalla enää palkata remppafirmaa, kannattaa ehkä muuttaa omakotitalosta joko rivitaloyhtiöön tai kerrostaloyhtiöön. Ja sitten, jos on tarvis rempata kotona jotain, kysyä isännöitsijältä. Mitä tulee noihin muihin kaikenlaisiin huijausjuttuihin, niin esimerkiksi Yle.fi:stä löytyy sellainen kuin Digitreenit. En pistänyt mieleeni, mainostiko Yle tuota tänä aamuna ennen vai jälkeen "Ylen aamu" -ohjelmaa, mutta joka tapauksessa tänäänkin tuli telkkarista - siis ihan suoraan kanavaa katsomalla - asiasta vinkki. 

Totta on, että jossain vaiheessa - varsinkin, jos alkaa joku muistisairaus - joutuu helposti huijatuksi. Ja totta on sekin, että hyvin harva haluaa myöntää edes itselleen saati sitten muille, että pää ei enää toimikaan kuten pitäisi. Mutta jos vaikka siskolla, veljellä, serkulla, ystävällä tai kaverilla nuppi toimii paremmin kuin itsellä, niin ei sen tarvitse olla just oma lapsi, jolta kysyä neuvoja. Ja juu, sanoit, että kaikilla ei ole muita luotettavia ihisiä kuin omat lapsensa, niin ymmärrän tuonkin. Muttakaikilla ei ole niitä lapsiakaan. 

Tämä digimaailma on kieltämättä aika vaarallinen vanhuksille, jotka eivät enää itse pysty, jaksa tai halua seurata aikaansa. Isäni otti aikoinaan äidltä kännykän kokonaan pois, koska äiti hömelönä tilasi aivan kaiken, mitä hänelle puhelimitse kaupattiin. Kyllähän lankapuhelinten aikaankin kaikenlaisia huijareita soitteli ja oven takana kävi erilaisia kaupustelijoita, mutta oliko niistä näin suurta ongelmaa kuin nykyisin? En osaa sanoa. 

Isännöitsijä hoitaa taloyhtiln asioita. Ei kenenkään tapetin vaihtoa.

Mutta isännöitsijä voi osata suositella jotain remppafirmaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vuosia sitten yritin kysellä vanhemmiltani ovatko he miettineet, miten pärjäävät vanhemmiten. Kumpikin kieltäytyi edes puhumassa asiasta. Varmaan olen itsekäs, mutta jääräpäisyyttään he saivat aikaan tilaneen, jossa me lapset alamme uupua. Minulla ei ole enää aikaa eikä halua mihinkään seurusteluun heidän kanssaan, koska mitta tulee täyteen velvollisuuksista.

Omien lasten kanssa me olemme jo puhuneet, miten meidän kannattaisi elämä järjestää, että pärjäisimme mahdollisimman pitkään kotona. Se tietää luopumista, mutta on kaikille hyväksi.

Mulle tuli mieleen kommentistasi, että voisiko olla niin, että vanhempasi kaipaavatkin seuraasi ja keksivät sinulle erilaisia velvollisuuksia, jotta tulisit käymään? Mä huomasin omista vanhemmistani tämän silloin, kun äidin muistisairaus paheni ja isä soitti mulle milloin mistäkin asiasta, mitä piti tulla auttamaan. Asun siis naapurissa ja tein etätöitä, niin isälle sitten sanoin, että joo, tulen lounastauolla tai työpäivän jälkeen, jos kyse ei ollut mistään hätätilanteesta. Kun menin, niin sielläpä oli kahvit keitetty ja pöytä katettu. Alussa sitten jäinkin vielä kaukosäätimen pariston vaihdettuani (isä olisi ovinut tehdä sen itsekin) tai muun vastaavan jutun ja koska mulla oli aika itsenäinen työ, niin jatkoin sitten kotona työpäivääni illalla pidempään. Mutta koska niitä "velvollisuuksia" alkoi olla niin usein, niin enhän mä sitten enää muuten sinne jaksanut mennä ihan vaan tyttären ominaisuudessa rupattelemaan. Kun tajusin, mikä on homman nimi eli isä ei saanut enää äidistä juttuseuraa, niin kehitti mulle näitä "velvollisuuksia". Pieniä asioita, joiden tekemiseen meni max 5 minuuttia, mutta sitten piti istua vähintään tunti isän kanssa kahvilla. Lakkasin jäämästä kahville ja kävin vaan tekemässä sen viiden minuutin homman. Yllättäen alkoi vähentyä nämä "velvollisuudet". Äidin loppuaika oli sitten aikamoista haipakkaa, mutta kun äiti kuoli, aloin käydä kerran viikossa isän luona ihan vaan kahvilla. Tämä oli oikeastaan aika mukavaakin aikaa. Olin taas tyttären enkä handymanin tai sairaanhoitajan roolissa. 

Kuulostaa kivalta tuollainen yhteisö, jossa naiset neuvovat toisiaan asioissa. Auttanee yksinäisiä käytännön asioissa ja torjunee yksinäisyyttä henkisestikin. Itsellä ei kai yhteisöä ole. Mies on vielä, mutta muut juttukaverit on vähissä.

Jokin vuosi sitten halusin keskustella sähköasioista. Lähetin viestejä oktaloissa asuville facekavereilleni. Harva vastasi. Liityin sitten facen ryhmään ja keskustelen ssoppareista ventovieraitten kanssa. Tosin tuo ryhmä on nyt aika hiljainen.