Kun aggressiivisen lapsen kanssa ei saa apua - vanhemman pettymys

Ihmisen myötätuntoisuus, ystävällisyys ja auttamishalu ovat vahvasti periytyviä ominaisuuksia.

Käyttäytymisgenetiikan mukaan geeniperimä selittää noin 30–50 % yksilöiden välisistä eroista sovinnollisuudessa ja altruismissa. Loput ominaisuudesta muovautuvat elämänkokemusten, kasvatuksen ja ympäristön vaikutuksesta.

Vaikka lapsella olisi biologinen alttius suureen empaattisuuteen, geenien toiminta vaatii usein oikeanlaisen ympäristön. Turvallinen kasvuympäristö ja myönteiset kokemukset voivat ikään kuin ”kytkeä päälle” ne geenit, jotka edistävät kiltteyttä ja sosiaalista sopeutumista. Vastaavasti ankara tai epävakaa ympäristö voi vaimentaa näitä piirteitä.

Toiset ihmiset ovat persoonaltaan kiltimpiä kuin toiset.  Kilttiin käytökseen ei kuitenkaan tarvita kilttiä persoonaa, kaikki pystyvät siihen kyllä. 

Ja saavat siitä myös hyvän olon.

”Kun käyttäytyy ystävällisesti, tulee iloiseksi riippumatta persoonallisuudesta”

Yksi avainasia, joka kilttejä ja vähemmän kilttejä tutkimusten mukaan erottaa, on se, kuinka he tulkitsevat toisia ihmisiä.

Persoonaltaan vähemmän kiltit usein epäilevät muita ihmisiä: tuo ei halua mitään hyvää, hän haluaa kilpailla kanssani ja minun täytyy voittaa hänet. 

Kiltit taas ovat empaattisia ja uskovat muiden tarkoittavan hyvää.

Jos käytöstään haluaa muuttaa, epäilyä kannattaisi tietoisesti opetella vähentämään ja sen sijaan pyrkiä ajattelemaan muista positiivisesti.

Silloinkin, kun toinen vaikuttaa kireältä tai vihamieliseltä, itselleen voi muistuttaa, ettei toisen tarkoituksena luultavasti ole hyökätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on tultu, kun lapselle ei saa antaa tukkapöllyä enää. Prseillään eikä totella kun siitä ei seuraa mitään. Minun ikäluokkani lapset sai tukkapöllyä tarvittaessa ja olivat pääsääntöisesti ruodussa eikä mummoja potkittu kaduilla.

Mikä se on se sinun täydellinen ikäluokkasi? Kerrohan, niin käydään katsomassa tilastot alkoholista, rikoksista, vankilassa istujista, syrjätyneistä ja mt-ongelmaisista vaikka noin alkuun. 

Huomaatko vapaan kasvatuksen hedelmä, että minun ei tarvitse valittaa vauva palstalla kaltaistesi pimiöiden tavoin lapsen mielenterveysongelmista tai huonosta käytöksestä? Useanpi lapsi meillä ja jokainen hyväkäytöksinen.Siinä sinulle tilastoa.Nykykakarat polttelevat jo mittatilaustyönä yrityksiäkin kun joku ulkomaiden sankari laittaa muutaman satkun rahaa ja myyvät mopoautoista huumeita. Ei ollut minun aikana tuollaista joten voit nyt aika varmasti pitää turvan kiinni tilastoistasi hippitorttu.Teitä vitipäitä vihreiden äänestäjiä piisaa vanhemmissa ja usein yksinhuoltajia vielä kun äijä ei porsimisen jälkeen jaksa sitä ikuista vinkumista.

Mulla ei todellakaan ollut vapaa kasvatus, olen nyt 50 vuotias. Enkä myöskään ole valittanut tällä palstalla lapsista. Täällä kirjoittelee kuule useampi kuin sinä ja aloittaja. 

Eli kerrohan se ikäluokkasi, kun ovat niin täydellisiä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat ainakin kolme kertaa että olette yrittäneet kasvattaa ja puhua ja puuttua lapsenne käytökseen. Mittä helvettiä se tarkoittaa? Näyttää siltä ettei teidän löperö yrittämisenne riitä.

Jotkut ovat lapsesta asti sellaisia etteivät he tottele sanaa vaikka kuinka yrittäisi.

Silloin mistään asioista ei pidä tehdä valtataisteluita tai mitään sellaisia " sinä tottelet kun minä sanon"- juttuja. Vaan todella selkeitä syy-seuraus-asioita. 

Mä olen aina ihmetellyt, kun ihmiset selittää kuinka niiden lapsi ei esim. suostu tekemään kotitöitä. Tai pienempi siivoamaan jälkiään. Kun on ihan hirveän yksinkertaista kun ihan pienelle jo opettaa, että jos jotain pyydetään tekemään, se tehdään. Ja niin kauan kuin se asia on tekemättä, niin vanhemmalta ei saa MITÄÄN. Ei huomiota, ei rakkautta, ei ruokaa, ei mitään. Ei toki myös minkäänlaista vihaa tai aggressiota, vaan tärkeintä on olla rauhallinen ja positiivinen. Ja toki pienen lapsen kanssa tarjoutua tekemään yhdessä lapsen kanssa. Mutta ei lapsen puolesta. 

Esim. oma lapsi ei olisi pienenä halunnut kerätä lelujaan. Sanoin asiasta kerran, sen jälkeen sanoin että menen keittiöön lukemaan, tule kertomaan kun olet kerännyt lelut, niin voidaan tehdä asiat x ja y. Jos lapsi tuli pyytämään jotain, kysyin onko lelut kerätty jo, ja jos vastaus oli ei, niin sanoin, että okei, käypä keräämässä lelut, niin sitten x ja y tapahtuu. 

Eikä mitään jankkauksia ja perusteluita ja nyt tulee äidille paha mieli kun et tottele ja lässyti lää. Vaan hirveän simppeli setti sen suhteen, että asiat hoituu. Sama käytöksen kanssa, jos teet asian x, tapahtuu asia y, ja se tapahtuu AINA. Olipa se positiivista tai negatiivista.

Lapsen pitää ensin oppia, että vanhemman sana pitää AINA. Ja vanhempi on se, joka määrää mitä tehdään. Kun nämä asiat on oikeasti opittu, voi aina aika ajoin olla sitten lepsumpikin, ja opettaa lapsille, että kannattaa neuvotella asioista asiallisesti, niin vanhempi voikin joustaa. Mutta millään huutamisella tai rääkymisellä ei saa ikinä mitään. Korkeintaan rauhallista myötätuntoa, mutta ei mitään muuta.

Näillä konsteilla kasvatettu 3 vilkasta poikaa oikein hyväkäytöksisiksi aikuisiksi.

Minä olen aikuinen adhd ja on toiminnanohjauksen vaikeudet itselläni se kaikista hankalin oire. Siinä ei oikein auta mikään motivaattori, jos on jotenkin esim. ylikuormittunut jo ihan elämästä tai muusta.

Ikäni minulle on kerrottu että olen vain laiska ja tahallani hankala, ihan lapsenakin jo, kun en suoriutunut tällaisista kodinhoidollisista tehtävistä samalla tavalla kuin sisarukset, eli täysin omatoimisesti.

Just tällainen "No siivoappa olohuoneen pöytä"-pakotus ei minulla toimi ei ollenkaan. Ja koska olen aikuinen, niin tietenkin hoidan itse sen itseni komentamisen. MInulta ei oikeastaan voi vaatia edes mitään "siivoa kerralla koko asunto lattiasta kattoon" koska se saa mut vielä vähemmän aloittamaan sitä tekemistä.

Oma ratkaisu on ollut vähän sellainen sekoitus kaikkea: Olen hyväksynyt sen, että olen vaan sotkuisempi ihminen kuin muut ja koska asun yksin, tämä on ihan ok, entä sitten? Ja kun olen ylikuormittunut, niinkuin enimmäkseen ole kun pitää töissäkin käydä niin silloin ei vaan voi vaatia liikoja: Silloin olen armollinen ja teen sitä, että laitan edes yhden tavaran sillointällöin pakoilleen, eli olen antanut luvan ettei mun tarvi tähdätä siihen että kaikki on tiptop, vaan että se yksikin tavara paikoilleen on jo ihan tarpeeksi.

Ja sitten välillä, ilman mitään pakottamista, saan toki vähän isompiakin kokonaisuuksia hoidettua esim. tyhjennettyä tiskikoneen, täytettyä sen ja laitettua ihan päällekkin.

Mutta homma on siinä, että pakottaa ei voi, ei pysty, se ei vaan toimi.

Eli jos sinun lapsesi on toimineet noin helposti, niin kiva juttu tietenkin, mutta ei sitä kannata kyllä kaikkiin yleistää, meitä ihmisiä on erilaisia. Ja siivoamisesta yms. en suosittele missään nimessä tekemään jotakin pakkopullaa, hermosto nimittäin muistaa sen loppuelämän ja pitää hyväksyä, ettei aina ole täydellistä: Muistan montakin hetkeä missä tein niinkuin pyydettiin ja sitten valitettiin kun en ollutkaan yhtä hyvin osannut siivota kuin esim. vanhemmat itse. No onpa tosi kiva!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat ainakin kolme kertaa että olette yrittäneet kasvattaa ja puhua ja puuttua lapsenne käytökseen. Mittä helvettiä se tarkoittaa? Näyttää siltä ettei teidän löperö yrittämisenne riitä.

Jotkut ovat lapsesta asti sellaisia etteivät he tottele sanaa vaikka kuinka yrittäisi.

Silloin mistään asioista ei pidä tehdä valtataisteluita tai mitään sellaisia " sinä tottelet kun minä sanon"- juttuja. Vaan todella selkeitä syy-seuraus-asioita. 

Mä olen aina ihmetellyt, kun ihmiset selittää kuinka niiden lapsi ei esim. suostu tekemään kotitöitä. Tai pienempi siivoamaan jälkiään. Kun on ihan hirveän yksinkertaista kun ihan pienelle jo opettaa, että jos jotain pyydetään tekemään, se tehdään. Ja niin kauan kuin se asia on tekemättä, niin vanhemmalta ei saa MITÄÄN. Ei huomiota, ei rakkautta, ei ruokaa, ei mitään. Ei toki myös minkäänlaista vihaa tai aggressiota, vaan tärkeintä on olla rauhallinen ja positiivinen. Ja toki pienen lapsen kanssa tarjoutua tekemään yhdessä lapsen kanssa. Mutta ei lapsen puolesta. 

Esim. oma lapsi ei olisi pienenä halunnut kerätä lelujaan. Sanoin asiasta kerran, sen jälkeen sanoin että menen keittiöön lukemaan, tule kertomaan kun olet kerännyt lelut, niin voidaan tehdä asiat x ja y. Jos lapsi tuli pyytämään jotain, kysyin onko lelut kerätty jo, ja jos vastaus oli ei, niin sanoin, että okei, käypä keräämässä lelut, niin sitten x ja y tapahtuu. 

Eikä mitään jankkauksia ja perusteluita ja nyt tulee äidille paha mieli kun et tottele ja lässyti lää. Vaan hirveän simppeli setti sen suhteen, että asiat hoituu. Sama käytöksen kanssa, jos teet asian x, tapahtuu asia y, ja se tapahtuu AINA. Olipa se positiivista tai negatiivista.

Lapsen pitää ensin oppia, että vanhemman sana pitää AINA. Ja vanhempi on se, joka määrää mitä tehdään. Kun nämä asiat on oikeasti opittu, voi aina aika ajoin olla sitten lepsumpikin, ja opettaa lapsille, että kannattaa neuvotella asioista asiallisesti, niin vanhempi voikin joustaa. Mutta millään huutamisella tai rääkymisellä ei saa ikinä mitään. Korkeintaan rauhallista myötätuntoa, mutta ei mitään muuta.

Näillä konsteilla kasvatettu 3 vilkasta poikaa oikein hyväkäytöksisiksi aikuisiksi.

Minä olen aikuinen adhd ja on toiminnanohjauksen vaikeudet itselläni se kaikista hankalin oire. Siinä ei oikein auta mikään motivaattori, jos on jotenkin esim. ylikuormittunut jo ihan elämästä tai muusta.

Ikäni minulle on kerrottu että olen vain laiska ja tahallani hankala, ihan lapsenakin jo, kun en suoriutunut tällaisista kodinhoidollisista tehtävistä samalla tavalla kuin sisarukset, eli täysin omatoimisesti.

Just tällainen "No siivoappa olohuoneen pöytä"-pakotus ei minulla toimi ei ollenkaan. Ja koska olen aikuinen, niin tietenkin hoidan itse sen itseni komentamisen. MInulta ei oikeastaan voi vaatia edes mitään "siivoa kerralla koko asunto lattiasta kattoon" koska se saa mut vielä vähemmän aloittamaan sitä tekemistä.

Oma ratkaisu on ollut vähän sellainen sekoitus kaikkea: Olen hyväksynyt sen, että olen vaan sotkuisempi ihminen kuin muut ja koska asun yksin, tämä on ihan ok, entä sitten? Ja kun olen ylikuormittunut, niinkuin enimmäkseen ole kun pitää töissäkin käydä niin silloin ei vaan voi vaatia liikoja: Silloin olen armollinen ja teen sitä, että laitan edes yhden tavaran sillointällöin pakoilleen, eli olen antanut luvan ettei mun tarvi tähdätä siihen että kaikki on tiptop, vaan että se yksikin tavara paikoilleen on jo ihan tarpeeksi.

Ja sitten välillä, ilman mitään pakottamista, saan toki vähän isompiakin kokonaisuuksia hoidettua esim. tyhjennettyä tiskikoneen, täytettyä sen ja laitettua ihan päällekkin.

Mutta homma on siinä, että pakottaa ei voi, ei pysty, se ei vaan toimi.

Eli jos sinun lapsesi on toimineet noin helposti, niin kiva juttu tietenkin, mutta ei sitä kannata kyllä kaikkiin yleistää, meitä ihmisiä on erilaisia. Ja siivoamisesta yms. en suosittele missään nimessä tekemään jotakin pakkopullaa, hermosto nimittäin muistaa sen loppuelämän ja pitää hyväksyä, ettei aina ole täydellistä: Muistan montakin hetkeä missä tein niinkuin pyydettiin ja sitten valitettiin kun en ollutkaan yhtä hyvin osannut siivota kuin esim. vanhemmat itse. No onpa tosi kiva!

Ja meillä nepsyillä ne pakottamiset voi oikeasti saada meidät ihan tolaltaan. Ihan sekin että jos pakotan itseni vaikka tekemään iltapalavoileipiä vaikka olen jo kaiken kapasiteetin käyttänyt kaikkeen muuhun: Saatan joutua stimmailemaan keittiössä inhon irvistys naamallani hetken ja rauhoittelemaan itseäni, ennenkuin kykenen aloittamaan sen touhun. Ja tää tuntuu oikeasti koko kehossa tämä tunne.

Että ainakin nepsyjen kohdalla, jos lapset saa raivareita tällaisissa tilanteissa, niin ei he sitä pahuuttaan tee, vaan se tilanne vaan oikeasti on sillä hetkellä liikaa, eikä ole kyllä suositeltavaa puskea sen laidan yli sitä lasta: Pitää antaa aikaa rauhoittua ja ns. "koota itsensä".

(Ps. juu en tiedä onko mulla vaan adhd vai jotakin muutakin, mutta adhd:sta on ainakin virallinen diagnoosi).

"Ja niin kauan kuin se asia on tekemättä, niin vanhemmalta ei saa MITÄÄN. Ei huomiota, ei rakkautta, ei ruokaa, ei mitään."

Lapsen perustarpeet ei kylläkään saa olla ehdollisia.

Ravinto ja vesi, uni ja lepo, Lämpö ja suoja, Hygienia ja terveys.

Sekä: Rakkaus ja läheisyys, turvallisuus, arvostus ja hyväksyntä, itsenäistyminen.

Jos lasta manipuloidaan sillä, että jokin näistä asioista otetaan pois, niin siinä mennään jo sillä rajalla, että toimitaanko edes laillisesti, koska lapsella on lain mukaan oikeus noihin kaikkeen.

Toisinsanoen, tässä ei ole kasvatettu fyyisellä väikivallalla, mutta henkisellä sellaisella kyllä, jos evätään ruoka ja rakkaus vain siksi, ettei lapsi ole kerännyt leluja.

Lapset on saatu tottelemaan, mutta millä hinnalla? Mitenhän vaikuttaa aikuisena tuo, että on oppinut esim. että rakkaus ja hyväksyntä pitää ansaita tekemällä jonkun toisen mielen mukaan.

Hui millaisia kasvatuskonsteja tässä ketjussa on xD Kauheasti erilaista väkivaltaa.

Minäkin olin tuon ikäisenä aggressiivinen. Kerran äitini löi takaisin. Sen tasan kerran. Ja sanoi että kyllä hänkin osaa sitten.

Minun agressiivisuuteni loppui siihen.

Kavereilla samoja kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Hui millaisia kasvatuskonsteja tässä ketjussa on xD Kauheasti erilaista väkivaltaa.

Ei, vaan se lapsi on väkivaltainen. Vanhemmat yrittäneet lässyttää sitä pois. Tarvitsevat tehokkaampia keinoja. Pragmaattisuutta ja maalaisjärkeä peliin.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olin tuon ikäisenä aggressiivinen. Kerran äitini löi takaisin. Sen tasan kerran. Ja sanoi että kyllä hänkin osaa sitten.

Minun agressiivisuuteni loppui siihen.

Kavereilla samoja kokemuksia.

Niinpä. Lapsi on oppivainen ja mukavuudenhaluinen.

Vierailija kirjoitti:

Mun sisko oli tuollainen, löi, potki, puri, raapi yms, pelkäsin siskoani myöhemmin todettiin autismia mutta ei se siltäkään selitä kaikkea käytöstä yritti mm tappaa minut hukuttamalla kun oltiin uimarannalla tai tönäisi kuumaan takkaan niin että ihoa paloi navan alueelta vieläkin on jälki/arpi.

Väärä diagnoosi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyi, pyöriikö kaikki lapsemme ympärillä. Ei pyöri. Lapsi ei saa kaikkea ja ensin, vaikka on ainoa lapsi. Omaa vuoroa pitää odottaa ja on opetettu jakamaan omastaan. Välillä sujuu paremmin, välillä huonommin. Saa kokea pettymyksiä ihan säännöllisesti. Välillä kestää peleissä häviämisen todella hyvin, välillä menee itkuksi. Toki meillä lapsen tarpeet huomioidaan ja tehdään lapsen näkökulmasta mukavia asioita (käynnit leikkipuistoissa yms mieluisissa paikoissa), mutta arjen isot linjat päättävät vanhemmat. Ja sen lapsi tietää, että esim. kaupassa lelua vonkumalla ei koskaan saa tahtoaan läpi. Ja empatiaa on yritetty opettaa parhaamme mukaan, miten kuuluu olla toisille ystävällinen ja hoivata esim. eläimiä.

Ap

kuulen ketjussa jatkuvasti sanoja opettaa, kouluttaa, asettaa rajoja, rangaista, hallita tunteita, keskustella eli manipuloida lasta pois omista tunteistaan, jotka ovat aidot ja joihin on aina syynsä ---- jotkut jopa suosittelevat väkivaltaa ja lyömistä, vaikka se on pahoinpitelyä ja suomen laissa rikos ja täysin kielletty--- huomautan että väkivalta ja kevytkin manipulointi missään muodossa ei ratkaise mitään vaan usein pahentaa tilannetta entisestään

 

SIIS

 

onko lapselta itseltään koskaan kysytty MIKSI hän suuttuu, raivostuu, mikä hätänä, mitä tapahtui, miksi tuli paha olo ja miksi tönit, lyöt tms mitä milloinkin ?

 

onko ?

 

jos lapsella on paha olo, niin se pitää osata uskaltaa kohdata ja hyväksyä, antaa lapsen ilmaista se mistä on kyse, koska siihen on aina olemassa SYY 

 

ei pienet lapset tyhmiä ole, heihin vain sattuu ja miksi sattuu on vanhemman asia ottaa siitä selvää

 

ei siihen kuole, jos antaa lapsen olla sitä mitä hän on eli aito

 

olen joskus lukenut leikkiterapiasta ja jos lapsi ei osaa sanallistaa tunteitaan, niin siitä voisi olla apua

Paha olo ei koskaan oikeuta lyömistä.

Paha olo ei oikeuta lyömistä, mutta motiivin ymmärtäminen auttaa keksimään ratkaisuja.

Esim. meillä lapsi löi sisarustaan kun sisaruksen pitämä meteli tuntui sietämättömältä -> otettiin tarjolle kuulosuojaimet ja järjestettiin tiettyyn osaan asunnosta hiljainen nurkka jonne pikkusisaruksella ei ollut asiaa. Lyömistä tuli myös tilanteissa joissa sisarus tuli liian vauhdikkaasti ja levottomasti lähelle -> opetettiin toinen pyytämään tilaa ja toinen kunnioittamaan sitä toivetta, asetettiin lapsen huoneen vauvaportti (ei tarvitse olla yksi suljetun oven takana ollakseen rauhassa, näköyhteys olkkariin säilyy). Epäreiluus sai lyömään -> lakattiin kertomasta lapselle ettei se oikeastaan ollut epäreilua (koska ei se yleisen oikeustajun mukaan ollut!) vaan keskityttiin kuuntelemaan lapsen näkökulmaa ja keksimään (sisaruksen oikeuksia polkematon) ratkaisu myötätuntoisesti aina kun lapsi pyysi apua, vaikka meidän mielestä olisi ollut turha asia.

 

Aggressio helpottui useammaksi vuodeksi kunnes palasi teini-iän kaverikriisien myötä tällä kertaa itseen kohdistuvana. Nyt sitten opetellaan yhdessä sitä mitä muuta voisi tehdä kuin satuttaa itseään.

Oletko tosissasi? Lopeta jaarittelu ja vie itsetuhoinen lapsesi ammattiavun piiriin, jotta ei tarvitse loppuelämääsi miettiä, mitä muuta olisit voinut tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on tultu, kun lapselle ei saa antaa tukkapöllyä enää. Prseillään eikä totella kun siitä ei seuraa mitään. Minun ikäluokkani lapset sai tukkapöllyä tarvittaessa ja olivat pääsääntöisesti ruodussa eikä mummoja potkittu kaduilla.

Mikä se on se sinun täydellinen ikäluokkasi? Kerrohan, niin käydään katsomassa tilastot alkoholista, rikoksista, vankilassa istujista, syrjätyneistä ja mt-ongelmaisista vaikka noin alkuun. 

Huomaatko vapaan kasvatuksen hedelmä, että minun ei tarvitse valittaa vauva palstalla kaltaistesi pimiöiden tavoin lapsen mielenterveysongelmista tai huonosta käytöksestä? Useanpi lapsi meillä ja jokainen hyväkäytöksinen.Siinä sinulle tilastoa.Nykykakarat polttelevat jo mittatilaustyönä yrityksiäkin kun joku ulkomaiden sankari laittaa muutaman satkun rahaa ja myyvät mopoautoista huumeita. Ei ollut minun aikana tuollaista joten voit nyt aika varmasti pitää turvan kiinni tilastoistasi hippitorttu.Teitä vitipäitä vihreiden äänestäjiä piisaa vanhemmissa ja usein yksinhuoltajia vielä kun äijä ei porsimisen jälkeen jaksa sitä ikuista vinkumista.

Huomatko sinä miten huonokäytöksinen itse olet? Haukut ja nälvit ja vittuilet siinä useaan otteeseen jopa? 

Väitätkö todella että vain NYKYNUORET käyttäytyy huonosti? Etkö edes näe ristiriitaa? Onko sinut muka kasvatettu HYVIN kun itse käyttäydyt noin? Alkeelliset keskustelutaidot on ties missä. Ihan olisit voinut keskustella asiasta, eikä haukkua toista osapuolta. Katsopa peiliin ennen kuin haukut nuorisoa. 

Nykyajan "kasvatus", hohhoijaa. Ei olisi tuollainen meillä. Meidän muksut oppii kerrasta mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Laitonta? Ehkä, mutta tehokasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua risoo se, miten rauhallisten lasten vanhemmat syyllistävät levottomien, aggressiivisten ja tottelemattomien lasten vanhempia näiden lasten käytöksestä. Ihmetellään, miksi ei kasvateta, eikä sanota ei. Eivät käsitä, että todella tehdään kasvatustyötä ja paljon tehdäänkin, mutta se, mikä kiltin ja rauhallisen lapsen kasvatukseen riittää, ei riitä tottelemattomalle lapselle.

Samalla tekisi mieli kysyä: jos lapsesi on kiltti, rauhallinen ja arka, muuttuuko hän sosiaaliseksi ja rohkeasti sillä, että käsket? Päästääkö äidin lahkeesta irti ja lähtee rohkeasti tutkimaan ympäristöään sillä, että käsket? muuttuuko arka ja rauhallinen lapsesi rohkeaksi, pelottomaksi ja vilkkaammaksi sillä, että käsket? Alkaako lapsesi käskemällä puhua muille reippaasti, jos tähän asti hän ei ole lainkaan rohkaistunut puhumaan? Ei tietenkään. Miksi oletat, että se levoton ja tottelematon lapsi muuttuisi pelkästään käskemällä? Muutos vaatii paljon työtä ja joskus se suurikin työ voi lopulta merkitä vain pieniä muutoksia lapseen.

Kerää alapeukkuja, mutta sitten kerää:

Jossain asiassa helpon lapsen vanhemmat kuvittelevat, että helppous on heidän kasvatuksensa ansiota. Ei käsitetä, että lapsi on vain luonnostaan "helppo" jonkin asian osalta ja hänen persoonansa/temperamenttinsa on sellainen, että asia sujuu vaivattomasti. Sen sijaan vanhempi kuvittelee asian olevan kasvatuksensa ansiota: "Me kasvatetaan kunnolla, niin Isla nukkuu sikeästi yönsä/Leevi ei koskaan lyö ketään/Livia on niin reipas ja juttelee joka paikassa rohkeasti/Väinö syö kaikkea mukisematta." Sitten syyllistetään muita vanhempia, että jos kasvattaisitte paremmin ja lapsenne noudattamaan sitä, mitä sanotte, niin Sofiakaan ei heräilisi öisin ja kömpisi vanhempien väliin nukkumaan/Samuel ei menettäisi hermojaan ja löisi ketään/Lilja muuttuisi hiljaisesta lapsesta sosiaalisesti rohkeaksi/Eino ei nirsoilisi enää, vaan söisi kaikkea.

Ei yksinkertaisesti käsitetä, että jotkut asiat eivät muutu vain käskemällä. Vaikka lasta kuinka jossain asiassa käskisi ja kasvattaisi, voi kasvatustyön lopputulos jäädä laihaksi. Se voi olla sitä, että Sofia ei tulekaan vanhempien viereen enää teininä/Samuel ei tirvaise toisia lapsia enää usein/Lilja uskaltaa joskus avata suunsa vieraassa seurassa/Eino oppii syömään paria uutta ruokalajia. 

Tämä on niin totta. Minulla on kolme lasta, ja luulot ovat karisseet - molempiin suuntiin. Esikoinen on railakas ja tottelematon mutta iloinen ja reipas. Keskimmäinen on rauhallinen, kohtelias, muut huomioon ottava, mutta melankoliaan taipuva. Kolmas on aurinkoinen, kiltti ja laiskanpulskea. Kaikki ovat nukkuneet, syöneet, oppineet puhumaan, kävelemään, olleet ujoja tai reippaita ihan omilla radoillaan. Ei mitään punaista lankaa. Kaikkia on kasvatettu samassa ilmapiirissä, tietysti luonne-erojen takia on ollut pakko käyttää toiselle eri konsteja kuin toiselle. Me vanhemmat olemme mielestämme peruspositiivisia ja leppoisia. Tällä kokemuksella olen vakaasti sitä mieltä, että lapsella on syntyessään oma luonteensa, jota tietysti kasvattamalla voidaan ohjata. Mutta perusluonne on ja pysyy.

Vierailija kirjoitti:

Joillekin tehoaa ainoastaan kunnollinen leijonan karjaisu syvällä rintaäänellä. Oletteko koittaneet?

Tämä. Samalla kun lapsille opetetaan tunnetaitoja, painaa vanhempi omat tunteensa myttyyn sykkyrälle, menee piiloon itkemään ja yrittää hyvistellä torua, säilyttää malttinsa ja muttuu passiivisaggressiiviseksi ja kaunaiseksi lasta kohtaan, joka toistuvasti rikkoo vanhemman rajoja. 

Vanhempi saa suuttua. Vanhemman tulee opettaa, että omia rajoja saa suojella. Ihan oikeasti. Että saa suuttua.

Lapsen tulee oppia, että hänen teot vaikuttavat myös toisten ihmisten tunteisiin.

Tunneilmaisulla viestitään myös asian painavuutta. Jos lapasen uittamista kuralätkössä ja vanhemmam potkimista kielletään samalla tunteella, mitä lapsi oppii?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua risoo se, miten rauhallisten lasten vanhemmat syyllistävät levottomien, aggressiivisten ja tottelemattomien lasten vanhempia näiden lasten käytöksestä. Ihmetellään, miksi ei kasvateta, eikä sanota ei. Eivät käsitä, että todella tehdään kasvatustyötä ja paljon tehdäänkin, mutta se, mikä kiltin ja rauhallisen lapsen kasvatukseen riittää, ei riitä tottelemattomalle lapselle.

Samalla tekisi mieli kysyä: jos lapsesi on kiltti, rauhallinen ja arka, muuttuuko hän sosiaaliseksi ja rohkeasti sillä, että käsket? Päästääkö äidin lahkeesta irti ja lähtee rohkeasti tutkimaan ympäristöään sillä, että käsket? muuttuuko arka ja rauhallinen lapsesi rohkeaksi, pelottomaksi ja vilkkaammaksi sillä, että käsket? Alkaako lapsesi käskemällä puhua muille reippaasti, jos tähän asti hän ei ole lainkaan rohkaistunut puhumaan? Ei tietenkään. Miksi oletat, että se levoton ja tottelematon lapsi muuttuisi pelkästään käskemällä? Muutos vaatii paljon työtä ja joskus se suurikin työ voi lopulta merkitä vain pieniä muutoksia lapseen.

Kerää alapeukkuja, mutta sitten kerää:

Jossain asiassa helpon lapsen vanhemmat kuvittelevat, että helppous on heidän kasvatuksensa ansiota. Ei käsitetä, että lapsi on vain luonnostaan "helppo" jonkin asian osalta ja hänen persoonansa/temperamenttinsa on sellainen, että asia sujuu vaivattomasti. Sen sijaan vanhempi kuvittelee asian olevan kasvatuksensa ansiota: "Me kasvatetaan kunnolla, niin Isla nukkuu sikeästi yönsä/Leevi ei koskaan lyö ketään/Livia on niin reipas ja juttelee joka paikassa rohkeasti/Väinö syö kaikkea mukisematta." Sitten syyllistetään muita vanhempia, että jos kasvattaisitte paremmin ja lapsenne noudattamaan sitä, mitä sanotte, niin Sofiakaan ei heräilisi öisin ja kömpisi vanhempien väliin nukkumaan/Samuel ei menettäisi hermojaan ja löisi ketään/Lilja muuttuisi hiljaisesta lapsesta sosiaalisesti rohkeaksi/Eino ei nirsoilisi enää, vaan söisi kaikkea.

Ei yksinkertaisesti käsitetä, että jotkut asiat eivät muutu vain käskemällä. Vaikka lasta kuinka jossain asiassa käskisi ja kasvattaisi, voi kasvatustyön lopputulos jäädä laihaksi. Se voi olla sitä, että Sofia ei tulekaan vanhempien viereen enää teininä/Samuel ei tirvaise toisia lapsia enää usein/Lilja uskaltaa joskus avata suunsa vieraassa seurassa/Eino oppii syömään paria uutta ruokalajia. 

Tämä on niin totta. Minulla on kolme lasta, ja luulot ovat karisseet - molempiin suuntiin. Esikoinen on railakas ja tottelematon mutta iloinen ja reipas. Keskimmäinen on rauhallinen, kohtelias, muut huomioon ottava, mutta melankoliaan taipuva. Kolmas on aurinkoinen, kiltti ja laiskanpulskea. Kaikki ovat nukkuneet, syöneet, oppineet puhumaan, kävelemään, olleet ujoja tai reippaita ihan omilla radoillaan. Ei mitään punaista lankaa. Kaikkia on kasvatettu samassa ilmapiirissä, tietysti luonne-erojen takia on ollut pakko käyttää toiselle eri konsteja kuin toiselle. Me vanhemmat olemme mielestämme peruspositiivisia ja leppoisia. Tällä kokemuksella olen vakaasti sitä mieltä, että lapsella on syntyessään oma luonteensa, jota tietysti kasvattamalla voidaan ohjata. Mutta perusluonne on ja pysyy.

Väittäisin, ettei kyse edes ole niinkään lapsen luonteesta vaan siitä miten vanhemmat siihen reagoi.

Jos huonosta käytöksestä ei oikeasti seuraa mitään ja lapsen annetaan satuttaa ympäristöään ja naureskellen torutaan ei kyse ole vain lapsen tempperamentista vaan vanhemman kyvyttömyydestä laittaa rajoja. Moni saa näitä tilanteita seurata ihan lähietäisyydeltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua risoo se, miten rauhallisten lasten vanhemmat syyllistävät levottomien, aggressiivisten ja tottelemattomien lasten vanhempia näiden lasten käytöksestä. Ihmetellään, miksi ei kasvateta, eikä sanota ei. Eivät käsitä, että todella tehdään kasvatustyötä ja paljon tehdäänkin, mutta se, mikä kiltin ja rauhallisen lapsen kasvatukseen riittää, ei riitä tottelemattomalle lapselle.

Samalla tekisi mieli kysyä: jos lapsesi on kiltti, rauhallinen ja arka, muuttuuko hän sosiaaliseksi ja rohkeasti sillä, että käsket? Päästääkö äidin lahkeesta irti ja lähtee rohkeasti tutkimaan ympäristöään sillä, että käsket? muuttuuko arka ja rauhallinen lapsesi rohkeaksi, pelottomaksi ja vilkkaammaksi sillä, että käsket? Alkaako lapsesi käskemällä puhua muille reippaasti, jos tähän asti hän ei ole lainkaan rohkaistunut puhumaan? Ei tietenkään. Miksi oletat, että se levoton ja tottelematon lapsi muuttuisi pelkästään käskemällä? Muutos vaatii paljon työtä ja joskus se suurikin työ voi lopulta merkitä vain pieniä muutoksia lapseen.

Kerää alapeukkuja, mutta sitten kerää:

Jossain asiassa helpon lapsen vanhemmat kuvittelevat, että helppous on heidän kasvatuksensa ansiota. Ei käsitetä, että lapsi on vain luonnostaan "helppo" jonkin asian osalta ja hänen persoonansa/temperamenttinsa on sellainen, että asia sujuu vaivattomasti. Sen sijaan vanhempi kuvittelee asian olevan kasvatuksensa ansiota: "Me kasvatetaan kunnolla, niin Isla nukkuu sikeästi yönsä/Leevi ei koskaan lyö ketään/Livia on niin reipas ja juttelee joka paikassa rohkeasti/Väinö syö kaikkea mukisematta." Sitten syyllistetään muita vanhempia, että jos kasvattaisitte paremmin ja lapsenne noudattamaan sitä, mitä sanotte, niin Sofiakaan ei heräilisi öisin ja kömpisi vanhempien väliin nukkumaan/Samuel ei menettäisi hermojaan ja löisi ketään/Lilja muuttuisi hiljaisesta lapsesta sosiaalisesti rohkeaksi/Eino ei nirsoilisi enää, vaan söisi kaikkea.

Ei yksinkertaisesti käsitetä, että jotkut asiat eivät muutu vain käskemällä. Vaikka lasta kuinka jossain asiassa käskisi ja kasvattaisi, voi kasvatustyön lopputulos jäädä laihaksi. Se voi olla sitä, että Sofia ei tulekaan vanhempien viereen enää teininä/Samuel ei tirvaise toisia lapsia enää usein/Lilja uskaltaa joskus avata suunsa vieraassa seurassa/Eino oppii syömään paria uutta ruokalajia. 

Tämä on niin totta. Minulla on kolme lasta, ja luulot ovat karisseet - molempiin suuntiin. Esikoinen on railakas ja tottelematon mutta iloinen ja reipas. Keskimmäinen on rauhallinen, kohtelias, muut huomioon ottava, mutta melankoliaan taipuva. Kolmas on aurinkoinen, kiltti ja laiskanpulskea. Kaikki ovat nukkuneet, syöneet, oppineet puhumaan, kävelemään, olleet ujoja tai reippaita ihan omilla radoillaan. Ei mitään punaista lankaa. Kaikkia on kasvatettu samassa ilmapiirissä, tietysti luonne-erojen takia on ollut pakko käyttää toiselle eri konsteja kuin toiselle. Me vanhemmat olemme mielestämme peruspositiivisia ja leppoisia. Tällä kokemuksella olen vakaasti sitä mieltä, että lapsella on syntyessään oma luonteensa, jota tietysti kasvattamalla voidaan ohjata. Mutta perusluonne on ja pysyy.

Väittäisin, ettei kyse edes ole niinkään lapsen luonteesta vaan siitä miten vanhemmat siihen reagoi.

 

Jos huonosta käytöksestä ei oikeasti seuraa mitään ja lapsen annetaan satuttaa ympäristöään ja naureskellen torutaan ei kyse ole vain lapsen tempperamentista vaan vanhemman kyvyttömyydestä laittaa rajoja. Moni saa näitä tilanteita seurata ihan lähietäisyydeltä.

Minun pointtini oli se, että samalla kohtelulla ja kasvauksella kaksi eri lasta voi käyttäytyä aivan eri tavoin. Ja jos on yksi perusluonteeltaan kiltti ja rauhallinen lapsi, voivat vanhemmat olettaa että se on heidän kasvatustyönsä tulosta, ja muut eivät ole siinä niin hyvä tai eivät vain viitsi.

Meillä huonosta käytöksestä on aina ollut tiukkoja seuraamuksia, ihan jo siksikin että on muita lapsia, joten ei mitenkään voi antaa vain yhden perseillä. Yksi lapsista ei kuitenkaan välittänyt kasvatuksesta, kun kaksi muuta taas olivat mukautuvaisia ja selvästi halusivat toimia yhdessä muiden kanssa. Yksi ei. Sama kasvatus. Nyt jo aikuisuuden kynnyksellä onneksi voin todeta että kantapään kautta on opittu, eli vain oman kokemuksen kautta on uskonut että niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. En koskaan lipsunut torumisesta, vahtimisesta, neuvomisesta, saarnaamisesta. Väkivaltaan, rumien puhumiseen, haukkumiseen ja kiusaamiseen meillä on ollut aina nollatoleranssi, mutta uuvuttavaa se yhden kohdalla on ollut. Ja kyllä, aivan hänen luonteestaan se on johtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyi, pyöriikö kaikki lapsemme ympärillä. Ei pyöri. Lapsi ei saa kaikkea ja ensin, vaikka on ainoa lapsi. Omaa vuoroa pitää odottaa ja on opetettu jakamaan omastaan. Välillä sujuu paremmin, välillä huonommin. Saa kokea pettymyksiä ihan säännöllisesti. Välillä kestää peleissä häviämisen todella hyvin, välillä menee itkuksi. Toki meillä lapsen tarpeet huomioidaan ja tehdään lapsen näkökulmasta mukavia asioita (käynnit leikkipuistoissa yms mieluisissa paikoissa), mutta arjen isot linjat päättävät vanhemmat. Ja sen lapsi tietää, että esim. kaupassa lelua vonkumalla ei koskaan saa tahtoaan läpi. Ja empatiaa on yritetty opettaa parhaamme mukaan, miten kuuluu olla toisille ystävällinen ja hoivata esim. eläimiä.

Ap

kuulen ketjussa jatkuvasti sanoja opettaa, kouluttaa, asettaa rajoja, rangaista, hallita tunteita, keskustella eli manipuloida lasta pois omista tunteistaan, jotka ovat aidot ja joihin on aina syynsä ---- jotkut jopa suosittelevat väkivaltaa ja lyömistä, vaikka se on pahoinpitelyä ja suomen laissa rikos ja täysin kielletty--- huomautan että väkivalta ja kevytkin manipulointi missään muodossa ei ratkaise mitään vaan usein pahentaa tilannetta entisestään

 

SIIS

 

onko lapselta itseltään koskaan kysytty MIKSI hän suuttuu, raivostuu, mikä hätänä, mitä tapahtui, miksi tuli paha olo ja miksi tönit, lyöt tms mitä milloinkin ?

 

onko ?

 

jos lapsella on paha olo, niin se pitää osata uskaltaa kohdata ja hyväksyä, antaa lapsen ilmaista se mistä on kyse, koska siihen on aina olemassa SYY 

 

ei pienet lapset tyhmiä ole, heihin vain sattuu ja miksi sattuu on vanhemman asia ottaa siitä selvää

 

ei siihen kuole, jos antaa lapsen olla sitä mitä hän on eli aito

 

olen joskus lukenut leikkiterapiasta ja jos lapsi ei osaa sanallistaa tunteitaan, niin siitä voisi olla apua

Paha olo ei koskaan oikeuta lyömistä.

Paha olo ei oikeuta lyömistä, mutta motiivin ymmärtäminen auttaa keksimään ratkaisuja.

Esim. meillä lapsi löi sisarustaan kun sisaruksen pitämä meteli tuntui sietämättömältä -> otettiin tarjolle kuulosuojaimet ja järjestettiin tiettyyn osaan asunnosta hiljainen nurkka jonne pikkusisaruksella ei ollut asiaa. Lyömistä tuli myös tilanteissa joissa sisarus tuli liian vauhdikkaasti ja levottomasti lähelle -> opetettiin toinen pyytämään tilaa ja toinen kunnioittamaan sitä toivetta, asetettiin lapsen huoneen vauvaportti (ei tarvitse olla yksi suljetun oven takana ollakseen rauhassa, näköyhteys olkkariin säilyy). Epäreiluus sai lyömään -> lakattiin kertomasta lapselle ettei se oikeastaan ollut epäreilua (koska ei se yleisen oikeustajun mukaan ollut!) vaan keskityttiin kuuntelemaan lapsen näkökulmaa ja keksimään (sisaruksen oikeuksia polkematon) ratkaisu myötätuntoisesti aina kun lapsi pyysi apua, vaikka meidän mielestä olisi ollut turha asia.

 

Aggressio helpottui useammaksi vuodeksi kunnes palasi teini-iän kaverikriisien myötä tällä kertaa itseen kohdistuvana. Nyt sitten opetellaan yhdessä sitä mitä muuta voisi tehdä kuin satuttaa itseään.

Siis missään nimessä ei voi kieltää toisen epäreiluuden tunnetta. Mitä ihmettä? EI ole mitään yleismaallista totuutta siitä, mikä on epäreilua ja mikä ei. Toki olisi kiinnostavaa kuulla konkreettisia esimerkkejä tästä, mutta lähtökohtaisesti toisella saa olla se tunne mikä hänellä on: Jos hän kokee epäreiluutta, mutta vanhemman mielestä sellaista epäreiluutta ei ole tapahtunut TAI sille ei vain voi mitään että nyt tämä asia on epäreilu, niin se asia selitetään jotakuinkin tähän tyyliin "ymmärrän, että tämä asia voi tuntua epäreilulta, mutta nyt on sisaruksesi vuoro saada etu x ja sinun vuorosi on sitten joskus toiste. Asia on näin, mutta se saa harmittaa sinua". tai "ymmärrän että tämä asia voi tuntua epäreilulta ja oikeastaan se onkin vähän epäreilua, välillä tulee tilanteita, kuin asiat eivät mene ihan tasan, se harmittaa jonkun aikaa, mutta kyllä se tunne menee pian ohitse ja voidaan tehdä jotain muuta mukavaa".

Mutta jos tuollaista vastaavaa logiikkaa on käytetty muussakin, niin osasyy lapsen oireiluun voi olla se, että hänen tunnekokemuksiaan jatkuvasti mitätöidään. Toki palstakirjoittelun perusteella ei voi näin pitkiä johtopäätöksiä tehdä, että tämä on vain jossittelua.

Mutta tuollainen lyöminen ja itsetuhoisuus ei todellakaan ole normaalia, toivottavasti edes olette yrittäneet hakea jotain ulkopuolistakin apua tuohon: Mielenterveydelliset/neurologiset ongelmat kun ovat ihan samanlaisia kuin fyysisetkin ongelmat, pitää olla vähän enemmän tietopohjaa kuinka sitä ihmistä voidaan auttaa, kuin mitä tavallisella tallaajalla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillekin tehoaa ainoastaan kunnollinen leijonan karjaisu syvällä rintaäänellä. Oletteko koittaneet?

Tämä. Samalla kun lapsille opetetaan tunnetaitoja, painaa vanhempi omat tunteensa myttyyn sykkyrälle, menee piiloon itkemään ja yrittää hyvistellä torua, säilyttää malttinsa ja muttuu passiivisaggressiiviseksi ja kaunaiseksi lasta kohtaan, joka toistuvasti rikkoo vanhemman rajoja. 

 

Vanhempi saa suuttua. Vanhemman tulee opettaa, että omia rajoja saa suojella. Ihan oikeasti. Että saa suuttua.

 

Lapsen tulee oppia, että hänen teot vaikuttavat myös toisten ihmisten tunteisiin.

 

Tunneilmaisulla viestitään myös asian painavuutta. Jos lapasen uittamista kuralätkössä ja vanhemmam potkimista kielletään samalla tunteella, mitä lapsi oppii?

Tunteiden sanoittaminen ei estä vanhempaa ilmaisemasta omia tunteitaan. Päinvastoin, sehän on jopa suotavaa, että vanhempi tai muu aikuinen mallintaa.

Olen itse lastenhoitaja ja teen tuota töissäkin, kyllä minä saatan sanoa lapsille että "nyt minua suututtaa kun juoksette karkuun, vaikka pitäis mennä ihan eri paikkaan" ja tietenkin myös ilmeeni on suuttunut. Näin tekemällä näytän lapselle nimenomaan sitä, miten aikuinen säätelee tunteitaan, että kyllä, se tunne on sisällä, mutta ei sen takia tarvitse huutaa ja meuhkata.

Leijonakarjaisuakin käytän, mutta en missään nimessä purkaakseni tunteitani, se karjaisu on sitä tilannetta varten, kun lapset eivät kertakaikkiaan ole lainkaan kuulolla ja käyttäytyvät todella epäkunnioittavasti ignooraamalla sen kun minulla on heille asiaa. Karjaisen esim. "HILJAAAAAA" tai "SEIS!" ja kun lapset hiljenee/pysähtyy jatkan ihan normaalilla rauhallisella äänellä. Joskus saatan jopa selittää, jos joku lapsi vaikka säikähti, että "minun oli pakko huutaa että saisin teidän huomionne, kun ette kuunnelleet minua kun puhuin tavallisella äänellä". Ja se siitä, ei tarvi edes anteeksi pyytää.

Mutta vihaisena huutaminen on tosiaan ehdoton ei: Siinä kun aikuinen menettää kontrollin ja antaa sen tunteen johdattaa toimintaansa ja lapsista tämä voi olla oikeasti hyvin hyvin pelottavaa.