Lue keskustelun säännöt.
Onko sinulle käynyt niin, että olet joskus torjunut jonkun, joka on ollut ihastunut sinuun ja sitten jälkeenpäin on tullut ikävä?
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
On käynyt. Kerran yksi ihminen oli ihan oikeasti ihastunut minuun. Hän laittoi viestiä, halusi nähdä ja jaksoi aina kysyä, miten mulla menee. Mä tiesin kyllä, että hän välitti, mutta jotenkin ajattelin, ettei mulla ollut samanlaisia tunteita. Torjuin hänet.
Aluksi olin helpottunut. Ajattelin, että tein oikein enkä halunnut johtaa häntä harhaan. Sitten hän vain lakkasi yrittämästä.
Viikot kuluivat, eikä puhelimeen enää tullut hänen nimeään. Ensin en kiinnittänyt siihen huomiota. Sitten aloin huomata pieniä asioita: kappaleen, jonka hän oli joskus lähettänyt, paikan jossa oltiin sattumalta tavattu, jonkun hänen käyttämänsä sanan. Ja yhtäkkiä tajusin, että ikävä ei tullut silloin, kun hän oli vierelläni.
Se tuli vasta, kun tiesin, ettei hän enää odottanut minua.
Yhtenä iltana kirjoitin hänelle viestin. Kirjoitin pitkään, poistin kaiken ja aloitin uudestaan. Lopulta lähetin vain: ”Mitä sulle kuuluu?”
Vastausta ei koskaan tullut.
Ehkä kaikkein surullisinta on se, etten tiedä, olisiko meistä koskaan tullut mitään. Tiedän vain, että silloin kun joku rakasti minua, en osannut nähdä sen arvoa. Ja kun viimein tajusin kaipaavani häntä, hän oli jo oppinut elämään ilman minua. Haluatko että lisään tähän enemmän draamaa?
Ihan oikein sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On käynyt. Kerran yksi ihminen oli ihan oikeasti ihastunut minuun. Hän laittoi viestiä, halusi nähdä ja jaksoi aina kysyä, miten mulla menee. Mä tiesin kyllä, että hän välitti, mutta jotenkin ajattelin, ettei mulla ollut samanlaisia tunteita. Torjuin hänet.
Aluksi olin helpottunut. Ajattelin, että tein oikein enkä halunnut johtaa häntä harhaan. Sitten hän vain lakkasi yrittämästä.
Viikot kuluivat, eikä puhelimeen enää tullut hänen nimeään. Ensin en kiinnittänyt siihen huomiota. Sitten aloin huomata pieniä asioita: kappaleen, jonka hän oli joskus lähettänyt, paikan jossa oltiin sattumalta tavattu, jonkun hänen käyttämänsä sanan. Ja yhtäkkiä tajusin, että ikävä ei tullut silloin, kun hän oli vierelläni.
Se tuli vasta, kun tiesin, ettei hän enää odottanut minua.
Yhtenä iltana kirjoitin hänelle viestin. Kirjoitin pitkään, poistin kaiken ja aloitin uudestaan. Lopulta lähetin vain: ”Mitä sulle kuuluu?”
Vastausta ei koskaan tullut.
Ehkä kaikkein surullisinta on se, etten tiedä, olisiko meistä koskaan tullut mitään. Tiedän vain, että silloin kun joku rakasti minua, en osannut nähdä sen arvoa. Ja kun viimein tajusin kaipaavani häntä, hän oli jo oppinut elämään ilman minua. Haluatko että lisään tähän enemmän draamaa?
Lässyn lässyn.
Sinä kaipaat vain sitä, että sinuun oltiin ihastuneita. Et sinä sitä ihmistä halunnut. Ja onneksi hän lopulta ymmärsi sen ja löysi arvoisensa kumppanin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Mutta ei siinä ollut muuta vaihtoehtoa, olin liian rikki. Piti keskittyä parantelemaan itseään.
Tämä on huonoin selitys ikinä. Olisit voinut saman työn tehdä siinä suhteessakin.
Et sinä aidosti häntä halunnut.
En olisi. Hänen omin sanoin en pystynyt olemaan tarpeeksi läsnä hänelle. Myöhemmin selvisikin, että minulle läsnäolo suhteessa toiseen ihmiseen oli tarkoittanut kuolemaa, joten ei ihme, etten kyennyt.
Tämäpä tämä. Sama juttu, on tullut annettua mahdollisuuksia ihan liian hövelisti, mutta laitan sen nuoruuden naiviuden piikkiin. Ei ole kaduttanut yhdetkään pakit, ainoastaan annetut mahdollisuudet, tosin enpä niidenkään takia yöuniani menetä.