Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä aloittajan pointin, mutta aloittaja ei ole ymmärtänyt psykoterapeutin pointtia. Tästä syystä ja tältä osin terapia on mennyt hukkaan.
Terapeutiltahan se on ammatillinen epäonnistuminen, jos hän ei osaa asiakastaan auttaa eikä ymmärrä ohjata eteenpäin.
Järjellä ajateltuna tässä " terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden." eli tapahtuneen taustoittamisessa ei ole mitään vikaa. Eihän siinä asiakkaan tunnetta tapahtumaan kielletä. Voi jopa olla, että olosuhteiden ymmärtäminen saa tajuamaan, että eivät vanhemmat pahuuttaan toimineet. Ts lapsen lapsena kokema tunne on edelleen aito ja olemassa, mutta tunteen merkitys aikuisena voi pienentyä. Eikö siihen juuri pyritä?
Terapeuttihan nimenomaan vahvisti tuossa sitä asiakkaan aiempaa kokemusta, että vanhemmat ovat paljon tärkeämpiä ihmisiä kuin hän ja hänen tehtävänsä on heitä edelleen vain ymmärtää, vaikka se tarkoittaisi omien tunteiden täydellistä sivuuttamista. Asiakas maksoi terapiasta, mutta ei hänen tunteilleen siellä ollut sijaa.
No ei varmasti vahvistanut! Millainen pahansuopa krooninen sekopää pitää olla ajatellakseen noin? Eihän tuossa empatian jakamisesta (mikä täällä näyttää olevan ymmärtää sanan merkitys) ollut kyse vaan tilanteen objektiivisesta tarkastelusta mahdollisuuksien mukaan. Onko sen tunnevyöryn aiheuttavan lapsuustapahtuman sijoittaminen jonkinlaiseen todellisuuteen huono asia? En nyt taaskaan tarkoita lapsen hakkaamista, insestiä, nälässäpitämistä ym.
Tai onhan se jos haluaa pysyä tunnetilassaan jumissa. Eipä siihen sitten mikään auta.
Se että alat toista vinkkaamaan tunnevammaiseksi sekopääksi ym, kertoo kyllä enemmän sinusta itsestäsi.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Tämä.
Toisaalta monet vanhemmat auttavat lapsiaan opinnoissa ja muissakin asioissa, mutta aina ei kyse ole auttamisesta.
Se voi olla myös sitä kontrollointia ym. Se sitten voi vaihdella ihmisten keskuudessa kuinka tietoisesta toiminnasta on kyse.
Vahinkoa se aiheuttaa joka tapauksessa, mutta useimmiten jos kyse on siitä että luulee toimivansa lapsen parhaaksi niin sellainen ihminen kykenee muuttamaan paremmin toimintatapojaan ja käytöstään kuin sellainen joka tietoisesti sabotoi toisen elämää.
Mitenkähän sitä sitten pitäisi toimia, jos auttaminenkin on kontrollointia? Tuntuu että on ihmisiä, jotka haluavat käsittää kaiken toiminnan pahantahtoisena
En sanonut niin että auttaminenkin on kontrollointia.
Sanoin että se voi myös olla sellaista ja tarkoitin ettei se silloinkaan aina ole pahantahtoista.
Jos itseä mietityttää voiko tässä nyt enää auttaa omaa lastaan kun joku näkee siinäkin jotain pahantahtoista, niin ehkä kannattaisi pohtia sitä miksi sulle tuollainen ajatus herää ja sen vaikutuksia omaan toimintaasi.
Mulle heräsi tuollainen ajatus tästä käsittämästä keittiöpsykologia höpinästä. Ei todellakaan mietitytä, voinko edelleen auttaa lapsiani. Edelleen kysyn voinko jotenkin auttaa ja autan resurssieni mukaan.
Mutta sinua kehottaisin miettimään miksi haluat nähdä kaikessa toiminnassa mahdollisen pahantahtoisen motiivin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä aloittajan pointin, mutta aloittaja ei ole ymmärtänyt psykoterapeutin pointtia. Tästä syystä ja tältä osin terapia on mennyt hukkaan.
Terapeutiltahan se on ammatillinen epäonnistuminen, jos hän ei osaa asiakastaan auttaa eikä ymmärrä ohjata eteenpäin.
Järjellä ajateltuna tässä " terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden." eli tapahtuneen taustoittamisessa ei ole mitään vikaa. Eihän siinä asiakkaan tunnetta tapahtumaan kielletä. Voi jopa olla, että olosuhteiden ymmärtäminen saa tajuamaan, että eivät vanhemmat pahuuttaan toimineet. Ts lapsen lapsena kokema tunne on edelleen aito ja olemassa, mutta tunteen merkitys aikuisena voi pienentyä. Eikö siihen juuri pyritä?
Terapeuttihan nimenomaan vahvisti tuossa sitä asiakkaan aiempaa kokemusta, että vanhemmat ovat paljon tärkeämpiä ihmisiä kuin hän ja hänen tehtävänsä on heitä edelleen vain ymmärtää, vaikka se tarkoittaisi omien tunteiden täydellistä sivuuttamista. Asiakas maksoi terapiasta, mutta ei hänen tunteilleen siellä ollut sijaa.
No ei varmasti vahvistanut! Millainen pahansuopa krooninen sekopää pitää olla ajatellakseen noin? Eihän tuossa empatian jakamisesta (mikä täällä näyttää olevan ymmärtää sanan merkitys) ollut kyse vaan tilanteen objektiivisesta tarkastelusta mahdollisuuksien mukaan. Onko sen tunnevyöryn aiheuttavan lapsuustapahtuman sijoittaminen jonkinlaiseen todellisuuteen huono asia? En nyt taaskaan tarkoita lapsen hakkaamista, insestiä, nälässäpitämistä ym.
Tai onhan se jos haluaa pysyä tunnetilassaan jumissa. Eipä siihen sitten mikään auta.
Se että alat toista vinkkaamaan tunnevammaiseksi sekopääksi ym, kertoo kyllä enemmän sinusta itsestäsi.
Eri
En sanonut "tunnevammainen sekopää" vaan "pahansuopa krooninen sekopää"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus olisi että opit ymmärtämään miksi vanhemmat ovat toimineet niinkuin ovat, heillä on ollut ongelmia. Se ei ole sama asia kuin hyväksyä huonoa käytöstä. Sun pitäis oppia antamaan anteeksi heidän virheet ja jatkaa elämääsi. Välien katkaiseminen vanhempiin voi olla joskus hyväksi, jos muuten heidä kanssaan on vaikea pitää omista rajoista kiinni.
En ihan oikeasti ymmärrä tätä anteeksi antamisen vaatimista. Se on ihan haitallista. Ja siinä puututaan toisen ihmisen yksityiseen tilaan tosi voimakkaasti, sanotaan, että sinä et saa tuntea sitä vihaa, minkä toisen väärin tekeminen sinussa aiheuttaa.
Jos ihminen oikeasti antaa anteeksi, niin silloinhan hän ei kanna kaunaa eli hän esimerkiksi vastaa puhelimeen ja avaa oven, kun ovikelloa soitetaan. Menee sukujuhliin ja syntymäpäiville. Ja hautajaisiin. Tai näin minun narsistinen vanhempani ainakin asiaa kovin opettaa.
Minulla ei ole pienintä aikomusta antaa anteeksi eikä velvollisuutta. Ja suututtaa oikein, miten itsestäänselvästi sitä anteeksi antamista penätään.Anteeksi antaminenhan ei käsittääkseni tarkoita, että tarvitsisi olla tekemisissä.
Niinkö. Mitähän sinä sitten ajattelet siitä, jos joku on juu antanut anteeksi vanhemmalleen, mutta kutsuu poliisit paikalle, jos tämä yrittää mitenkään lähestyä. Tai ei auta vanhaa ihmistä, joka ei pärjää ilman apua ja kovasti sitä apua pyytelee. Veikkaan, että katsot hänen edelleen kantavan jotakin kaunaa.
Et silloin ole ihan rehellisesti tuota mieltä, että voi antaa sinulle kelpaavalla tavalla anteeksi eikä silti tarvitse olla tekemisissä, vaan yrität tällä tekosyyllä houkutella sitä pakkoanteeksiantamista, jonka jälkeen voidaan siirtyä vaiheeseen kaksi, eli vaatimuksiin vanhemman huomioimisesta jatkossa. Voisithan sinä edes joskus kaupassa käydä, eikö vaan.
Ja mikä kumman toisten ihmisten tunteiden tuomari sinä edes olet anteeksiannon vaatimuksesi ja määritelmäsi kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus olisi että opit ymmärtämään miksi vanhemmat ovat toimineet niinkuin ovat, heillä on ollut ongelmia. Se ei ole sama asia kuin hyväksyä huonoa käytöstä. Sun pitäis oppia antamaan anteeksi heidän virheet ja jatkaa elämääsi. Välien katkaiseminen vanhempiin voi olla joskus hyväksi, jos muuten heidä kanssaan on vaikea pitää omista rajoista kiinni.
En ihan oikeasti ymmärrä tätä anteeksi antamisen vaatimista. Se on ihan haitallista. Ja siinä puututaan toisen ihmisen yksityiseen tilaan tosi voimakkaasti, sanotaan, että sinä et saa tuntea sitä vihaa, minkä toisen väärin tekeminen sinussa aiheuttaa.
Jos ihminen oikeasti antaa anteeksi, niin silloinhan hän ei kanna kaunaa eli hän esimerkiksi vastaa puhelimeen ja avaa oven, kun ovikelloa soitetaan. Menee sukujuhliin ja syntymäpäiville. Ja hautajaisiin. Tai näin minun narsistinen vanhempani ainakin asiaa kovin opettaa.
Minulla ei ole pienintä aikomusta antaa anteeksi eikä velvollisuutta. Ja suututtaa oikein, miten itsestäänselvästi sitä anteeksi antamista penätään.Anteeksi antaminenhan ei käsittääkseni tarkoita, että tarvitsisi olla tekemisissä.
Niinkö. Mitähän sinä sitten ajattelet siitä, jos joku on juu antanut anteeksi vanhemmalleen, mutta kutsuu poliisit paikalle, jos tämä yrittää mitenkään lähestyä. Tai ei auta vanhaa ihmistä, joka ei pärjää ilman apua ja kovasti sitä apua pyytelee. Veikkaan, että katsot hänen edelleen kantavan jotakin kaunaa.
Et silloin ole ihan rehellisesti tuota mieltä, että voi antaa sinulle kelpaavalla tavalla anteeksi eikä silti tarvitse olla tekemisissä, vaan yrität tällä tekosyyllä houkutella sitä pakkoanteeksiantamista, jonka jälkeen voidaan siirtyä vaiheeseen kaksi, eli vaatimuksiin vanhemman huomioimisesta jatkossa. Voisithan sinä edes joskus kaupassa käydä, eikö vaan.
Ja mikä kumman toisten ihmisten tunteiden tuomari sinä edes olet anteeksiannon vaatimuksesi ja määritelmäsi kanssa?
Erittäin sekava kirjoitus, mistä ei saa mitään otetta.
Mielestäni tästä "antaa anteeksi" pitäisi kokonaan luopua psykologiassa tai terapiassa. Anteeksi antaminen tarkoittaa sitä, että asia on unohdettu - väärintekijä voi kevein mielin jatkaa puhtaalta pöydältä ja on anteeksi antajan vika, jos asia tulee mieleen ja siitä ahdistuu.
Eli parempi ilmaus on antaa armoa tai antaa enemmän tai vähemmän toiselle mahdollusuus.
Aiemmassa viestissä joku kirjoitti että voi mielessään antaa anteeksi, mutta silti katkaista välit. Käsittämätön ajatus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Tämä.
Toisaalta monet vanhemmat auttavat lapsiaan opinnoissa ja muissakin asioissa, mutta aina ei kyse ole auttamisesta.
Se voi olla myös sitä kontrollointia ym. Se sitten voi vaihdella ihmisten keskuudessa kuinka tietoisesta toiminnasta on kyse.
Vahinkoa se aiheuttaa joka tapauksessa, mutta useimmiten jos kyse on siitä että luulee toimivansa lapsen parhaaksi niin sellainen ihminen kykenee muuttamaan paremmin toimintatapojaan ja käytöstään kuin sellainen joka tietoisesti sabotoi toisen elämää.
Mitenkähän sitä sitten pitäisi toimia, jos auttaminenkin on kontrollointia? Tuntuu että on ihmisiä, jotka haluavat käsittää kaiken toiminnan pahantahtoisena
En sanonut niin että auttaminenkin on kontrollointia.
Sanoin että se voi myös olla sellaista ja tarkoitin ettei se silloinkaan aina ole pahantahtoista.
Jos itseä mietityttää voiko tässä nyt enää auttaa omaa lastaan kun joku näkee siinäkin jotain pahantahtoista, niin ehkä kannattaisi pohtia sitä miksi sulle tuollainen ajatus herää ja sen vaikutuksia omaan toimintaasi.
Mulle heräsi tuollainen ajatus tästä käsittämästä keittiöpsykologia höpinästä. Ei todellakaan mietitytä, voinko edelleen auttaa lapsiani. Edelleen kysyn voinko jotenkin auttaa ja autan resurssieni mukaan.
Mutta sinua kehottaisin miettimään miksi haluat nähdä kaikessa toiminnassa mahdollisen pahantahtoisen motiivin.
"Mutta sinua kehottaisin miettimään miksi haluat nähdä kaikessa toiminnassa mahdollisen pahantahtoisen motiivin."
Tämä on ihan vain sinun oma ajatuksesi. Minä en nimittäin halua, enkä myöskään näe kaikessa toiminnassa minkäänlaista pahantahtoista motiivia... :)
Vierailija kirjoitti:
Terapeutille on helpompaa pyytää asiakasta kertoilemaan lapsuudestaan uudestaan ja uudestaan. Useimmat asiakkaat lähtevät tähän helppouteen mielellään mukaan. Ongelma on, jos terapeutti ei viitsi/jaksa/osaa ohjata terapiaa eteenpäin riittävän monen menneisyyden muistelon jälkeen. Jäädään jumittamaan samohin keloihin.
Tämä on se pointti, "jäädään jumittamaan samoihin keloihin". Minua itseäni on kiehtonut ihmismielen koukerot ja ongelmat ihan lapsesta asti, kun näin ympärilläni paljon huonosti voivia ihmisiä, mukaan lukien oma väkivaltaisen alkoholiin menevän isäni koulima perheeni.
Olen myös pyrkinyt ymmärtämään miksi itse murehdin niin paljon asioita mille en mitään mahda, joten olen lukenut koko kirjastollisen kulloisenkiin ongelmaan liittyvää kirjallisuutta. Tätä myötä tajusin että eihän minun elämästäni ja elämänvalinnoistani ole kukaan muu vastuussa kuin minä itse! Miten ihmeessä jaksoin ja viitsin nelikymppiseksi asti syyttää vanhempiani siitä että voin huonosti ja että minulla on ongelmia!
Vanhempien työ loppuu silloin kun lapset muuttavat kotoa, ja lapsien oman elämän rakentaminen alkaa silloin. Lähtökohdat ovat ne mitkä ovat, ja lapsuus on ollut sellainen kuin on ollut. Ei sille mitään enää mahda!
Jos joku joutuu terapiassa vatvomaan samoja asioita kerrasta toiseen, se on merkki siitä ettei ole päässyt asiasta yli. Yli on päässyt silloin kun pystyy toteamaan vatvotusta ongelmasta neutraalisti ettei se herätä enää mitään tunteita. Vanhempien ymmärtäminen on yksi tärkeä tekijä. Oletko kenties ymmärtänyt sen, että mielessäsi on ollut vaatimus täydellisistä tai kunnollisista vanhemmista, jollaiset toki kaikki lapset ihannemaailmassa ansaitsisivat? Vaan meille sattui vajavaiset, jotka eivät osanneet, jaksaneet tai viitsineet olla sellaisia kuin olisimme halunneet tai tarvinneet. Ja SILLE EI VOI MITÄÄN, se on sellaista kuin on. Siinä valossa on tärkeintä että ajattelee oman arvonsa uusiksi: minun ei tarvitse olla nurkkaan ajettu, minun ei tarvitse olla se surkea lapsi josta ei ikinä tule mitään, minun ei tarvitse olla maailman huonoin, rumin, lihavin, laihoin, osaamattomin tai laiskin ihminen, vaan nyt kun minä olen aikuinen, olen vastuussa omasta elämästäni ja onnestani, kunnostani ja voinnistani.
Tämän oivalluksen myötä jätin itse taakseni sen ajatulsen että v* ttu ukko, mä näytän sulle ettei minusta todellakaan tule koskaan mitään ja rai rai vaan! Ymmärsin että minulle sattui isä joka ei osannut olla kunnollinen, rakastava ja kannustava, vaan hän osasi vain painaa toisia alaspäin tunteakseen olevansa edes jonkun yläpuolella. Minä säälin häntä, aloin ymmärtää ja annoin anteeksi. En sitä millainen hän oli, vaan hänen tekonsa minua kohtaan. Hänellä ei ollut oikeita vanhemmuustaitoja. Se ihminen millainen hän oli, olisi ansainnut itsekin toisenlaiset lapsuudenkokemukset ja ehkäpä tulla huomatuksi ja arvostetuksi monilapsisen sisaruskatraan joukosta. Minä huomasin hänen sisimpänsä vasta kun hän oli vanha mies, ja suhteemme muuttui tasavertaiseksi.
Vasta kun päästät irti huonoista kokemuksista ja tajuat että elämä on juuri tässä ja nyt, ja niin hyvää kuin itse siitä teet tai ajattelet, olet päässyt eteenpäin jumeistasi. Olisi harmi jos tulevaisuutesi kulkisi menneisyyden viitoittamaa tietä, kun pystyt itse valitsemaan polkusi!
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeutille on helpompaa pyytää asiakasta kertoilemaan lapsuudestaan uudestaan ja uudestaan. Useimmat asiakkaat lähtevät tähän helppouteen mielellään mukaan. Ongelma on, jos terapeutti ei viitsi/jaksa/osaa ohjata terapiaa eteenpäin riittävän monen menneisyyden muistelon jälkeen. Jäädään jumittamaan samohin keloihin.
Tämä on se pointti, "jäädään jumittamaan samoihin keloihin". Minua itseäni on kiehtonut ihmismielen koukerot ja ongelmat ihan lapsesta asti, kun näin ympärilläni paljon huonosti voivia ihmisiä, mukaan lukien oma väkivaltaisen alkoholiin menevän isäni koulima perheeni.
Olen myös pyrkinyt ymmärtämään miksi itse murehdin niin paljon asioita mille en mitään mahda, joten olen lukenut koko kirjastollisen kulloisenkiin ongelmaan liittyvää kirjallisuutta. Tätä myötä tajusin että eihän minun elämästäni ja elämänvalinnoistani ole kukaan muu vastuussa kuin minä itse! Miten ihmeessä jaksoin ja viitsin nelikymppiseksi asti syyttää vanhempiani siitä että voin huonosti ja että minulla on ongelmia!
Vanhempien työ loppuu silloin kun lapset muuttavat kotoa, ja lapsien oman elämän rakentaminen alkaa silloin. Lähtökohdat ovat ne mitkä ovat, ja lapsuus on ollut sellainen kuin on ollut. Ei sille mitään enää mahda!
Jos joku joutuu terapiassa vatvomaan samoja asioita kerrasta toiseen, se on merkki siitä ettei ole päässyt asiasta yli. Yli on päässyt silloin kun pystyy toteamaan vatvotusta ongelmasta neutraalisti ettei se herätä enää mitään tunteita. Vanhempien ymmärtäminen on yksi tärkeä tekijä. Oletko kenties ymmärtänyt sen, että mielessäsi on ollut vaatimus täydellisistä tai kunnollisista vanhemmista, jollaiset toki kaikki lapset ihannemaailmassa ansaitsisivat? Vaan meille sattui vajavaiset, jotka eivät osanneet, jaksaneet tai viitsineet olla sellaisia kuin olisimme halunneet tai tarvinneet. Ja SILLE EI VOI MITÄÄN, se on sellaista kuin on. Siinä valossa on tärkeintä että ajattelee oman arvonsa uusiksi: minun ei tarvitse olla nurkkaan ajettu, minun ei tarvitse olla se surkea lapsi josta ei ikinä tule mitään, minun ei tarvitse olla maailman huonoin, rumin, lihavin, laihoin, osaamattomin tai laiskin ihminen, vaan nyt kun minä olen aikuinen, olen vastuussa omasta elämästäni ja onnestani, kunnostani ja voinnistani.
Tämän oivalluksen myötä jätin itse taakseni sen ajatulsen että v* ttu ukko, mä näytän sulle ettei minusta todellakaan tule koskaan mitään ja rai rai vaan! Ymmärsin että minulle sattui isä joka ei osannut olla kunnollinen, rakastava ja kannustava, vaan hän osasi vain painaa toisia alaspäin tunteakseen olevansa edes jonkun yläpuolella. Minä säälin häntä, aloin ymmärtää ja annoin anteeksi. En sitä millainen hän oli, vaan hänen tekonsa minua kohtaan. Hänellä ei ollut oikeita vanhemmuustaitoja. Se ihminen millainen hän oli, olisi ansainnut itsekin toisenlaiset lapsuudenkokemukset ja ehkäpä tulla huomatuksi ja arvostetuksi monilapsisen sisaruskatraan joukosta. Minä huomasin hänen sisimpänsä vasta kun hän oli vanha mies, ja suhteemme muuttui tasavertaiseksi.
Vasta kun päästät irti huonoista kokemuksista ja tajuat että elämä on juuri tässä ja nyt, ja niin hyvää kuin itse siitä teet tai ajattelet, olet päässyt eteenpäin jumeistasi. Olisi harmi jos tulevaisuutesi kulkisi menneisyyden viitoittamaa tietä, kun pystyt itse valitsemaan polkusi!
Ei se nyt vain kerta kaikkiaan mene niin, että johonkin tiettyyn ikään tullessaan ihmisestä yhtäkkiä tulisi se tyhjä taulu, johon lapsuus- ja nuoruusiän kokemukset eivät enää millään tavalla vaikuta. Niiden haitallisten ohjelmointien purkamiseen voi mennä vuosikymmeniä.
Ei kenenkään kohdalla kaikki ole vain itsestä kiinni vaikka niin kuinka haluaisi ajatella. Yleensä näin sanovat nimenomaan sellaiset ihmiset, jotka pitävät aivan itsestäänselvyytenä tai jopa omana ansionaan kaikkea siihen asti saamaansa hyvää, vaikka iso osa siitä johtuisikin siitä, että on saanut huomattavasti paremmat kortit jo heti alussa kuin joku toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tämän lopputuloksena en sitten odota saavani keneltäkään mitään apua missään asiassa. Jos joku kyselee minulta jotakin henkilökohtaista, pidän sitäkin jossain määrin epäilyttävänä, koska en ole tottunut siihen että ajatukseni erityisemmin kiinnostaisivat muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
Voi myös olla, että hyvinvointisi esteenä olet sinä itse, oma persoonasi.
Jos sinulla on perhettä tai läheisiä, saatat olla myös heidän hyvinvointinsa esteenä. Milloin ajattelit ryhtyä elämään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
Voi myös olla, että hyvinvointisi esteenä olet sinä itse, oma persoonasi.
Jos sinulla on perhettä tai läheisiä, saatat olla myös heidän hyvinvointinsa esteenä. Milloin ajattelit ryhtyä elämään?
Kenelle ketjussa kommentoit? Tätä kaikkea kutsutaan elämäksi, eli sen miten tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
Voi myös olla, että hyvinvointisi esteenä olet sinä itse, oma persoonasi.
Jos sinulla on perhettä tai läheisiä, saatat olla myös heidän hyvinvointinsa esteenä. Milloin ajattelit ryhtyä elämään?
Kenelle ketjussa kommentoit? Tätä kaikkea kutsutaan elämäksi, eli sen miten tahansa.
Minusta on suhteellisen ylemmyydentuntoista heitellä näitä "ala elää"-heittoja. Ikään kuin vain kommentoijalla olisi se yksi ja oikea näkemys siihen miten eletään oikein. Niin kauan kuin ihminen ei ole kuollut, on hän elossa (eli elää).
Yleensä terapiat ovat rahan hukkakäyttöä.
Tarinanhan (omasta elämästäkin kertovan) voi kirjoittaa eri katsantokannoista ja silloin sen sävy voi olla hyvin eri, vaikka kokija ja kokemukset olisivat samat.
Määritänkö itseni niin, että olen kaltoinkohdeltu lapsi vaikeista lähtökohdista vai onko elämässäni ollut erilaisia käänteitä, hyvää ja pahaa, iloa ja surua ja onko elämäni ollut tietyllä tapaa seikkailu, vaikka osa elämästäni on sisältänyt mollivoittoisia sävyjä? Vähän sama kuin sairauksien kanssa. Olenko ensisijaisesti migreenipotilas vai olenko Jaana, jolla on parisuhde, kissa, työpaikka, ystäviä, ratsastusharrastus ja migreeni?
Missä kohtaa menneisyyden voi taputella pieneksi kakkuseksi ja antaa sen olla? Se oli osa minua, se ei ole kokonaan minua. Voin tuntea myötätuntoa tuota pientä Perttiä kohtaan, joka joskus huonoine polvisukkineni olin, mutta iloita samalla siitä, että nyt minulla isolla Pertillä on mahdollisuus valita asioita ja voin tehdä aika paljon asioita mieleni mukaan.
En sanonut niin että auttaminenkin on kontrollointia.
Sanoin että se voi myös olla sellaista ja tarkoitin ettei se silloinkaan aina ole pahantahtoista.
Jos itseä mietityttää voiko tässä nyt enää auttaa omaa lastaan kun joku näkee siinäkin jotain pahantahtoista, niin ehkä kannattaisi pohtia sitä miksi sulle tuollainen ajatus herää ja sen vaikutuksia omaan toimintaasi.