Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (730)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Tämä juuri on pointti traumojen läpikäymisessä: että pystyisi elämään täysipainoista elämää. Jotkut, kuten sinä, eivät vain tunnu ymmärtävän sitä, että trauman seuraukset voivat haitata elämää ja siksi asiaa pitää käsitellä. Ajattele nyt vaikkapa asioita kuten derealisaatio, depersonalisaatio, anhedonia (jos et tunne näitä niin googleta ja saat ihan pienen vilkaisun traumaan)…Traumaattiset tapahtumat voivat syödä suuren palan pois elämän kokemisesta. Silsi se onkin niin traaagista. Ei kai niitä kukaan muistelisi jos eivät asiat haittaisi elämää tai jos ei niistä olisi mitään haittaa ollut. Ja jos joku on sanonut minulle, että olisi paras ”unohtaa vanhat asiat” ja vain ”alkaa elää”, niin olen joskus ajatellut että voi kunpa voisi itsekin ”vaan elää”.
Ja usko pois vanhempasi ovat kokeneet näitä samoja tunteita.
Siinäpä hienoa syyllistämistä ja tunteiden sivuuttamiseen kannustamista.
Kukahan ne vanhemmat oikein pakotti panemaan ilman kumia?
Joskus lapsi saa alun ihan suunnittelematta. Lisäksi sun omilla lapsilla voi olla samoja tunteita sinua kohtaan kuin sinulla on omia vanhempiasi.
Useampaan otteeseen syntyy lapsia suunnittelematta, pyytämättä ja yllättäen eikä tästä opita yhtään mitään? En ole perheestä, jossa olisi ollut ehkäisykielto uskonnon takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Terapia harvoin on helppo kokemus ja se vie voimavaroja, kun asiat on käsitelty siihen pisteeseen että voit hyväksyä mitä on tapahtunut, voimavarat alkavat palata ja oot saanut kyvyn kunnioittaa itseäsi ja osaat luoda hyviä ihmissuhteita ja jättää huonot.
Se on eri asia, että terapia on vaikeaa, koska siellä käsitellään vaikeita asioita kuin se, että terapia sisältää väkivaltaa. Väkivalta ei paranna, väkivalta hajottaa.
Ei ole väkivaltaa miettiä mistä syystä ihminen toimii vahingollisella tavalla omaa lastaan tai jotain toista kohtaan. Tälläiset haitalliset ihmissuhteet ois hyvä oppia tunnistamaan. Nää toistuu monesti elämässä esimerkki omissa parisuhteissa.
Miten tuo liittyy edellä kuvattuun sadistiseen metodiin, jossa terapia-asiakas hajotetaan, jotta terapeutti voi rakentaa hänet uudestaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Koska terapian tarkoitus on purkaa vanhoja traumoja ne eivät häviä jos niitä ei käydä läpi, vaan vaikuttavat aina jossakin taustalla sun mielentilaan.
Ei se ole traumojen purkamista, että ihminen pakotetaan terapiassa sellaiseen rooliin, joka on aikanaan estänyt häntä kasvamasta omaksi itsekseen, kun kaikki huomio on ollut niissä vanhemmissa eikä lainkaan lapsen tarpeissa. Se on asiakkaan uudelleen traumatisoimista.
Mutta sä et oo enää lapsi, sä voit nyt tehdä niitä valintoja mitä lapsena et ole voinut.
En voi palata lapsuuteen, joten en voi tehdä niitä valintoja joita olisin lapsena tehnyt. Olen aikuinen mutta ilman mitään kunnollisia eväitä siihen aikuisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Mutta mitenkään et voi lapsuuttasi jälkikäteen muuttaa. Kyllä sun vaan pitäis nyr jättää se ja mennä eteenpäin, tehdä itsellesi hyviä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Miksi lapsia sitten otetaan huostaan enemmän kuin koskaan eikä tämäkään kehityssuunta tuota tyytyväisiä ihmisiä? Joku kuitenkin näkee sellaisia vääryyksiä tapahtuvan että lapsi on sijoitettava muualle. Mielestäni on erikoista väittää ettei vanhemmuuden kunnollisuudelle aseteta isojakin vaatimuksia nykyään, paineita vähintään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Miksi lapsia sitten otetaan huostaan enemmän kuin koskaan eikä tämäkään kehityssuunta tuota tyytyväisiä ihmisiä? Joku kuitenkin näkee sellaisia vääryyksiä tapahtuvan että lapsi on sijoitettava muualle. Mielestäni on erikoista väittää ettei vanhemmuuden kunnollisuudelle aseteta isojakin vaatimuksia nykyään, paineita vähintään.
Silti yhä Suomessa lapsia kuolee, kun vanhemmat kiduttavat heidät hengiltä. Kuinka moni miettii millaista aikuisuus on, jos vanhempi ei saakaan hengiltä, mutta meno on aivan pimeää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Koska terapian tarkoitus on purkaa vanhoja traumoja ne eivät häviä jos niitä ei käydä läpi, vaan vaikuttavat aina jossakin taustalla sun mielentilaan.
Ei se ole traumojen purkamista, että ihminen pakotetaan terapiassa sellaiseen rooliin, joka on aikanaan estänyt häntä kasvamasta omaksi itsekseen, kun kaikki huomio on ollut niissä vanhemmissa eikä lainkaan lapsen tarpeissa. Se on asiakkaan uudelleen traumatisoimista.
Mutta sä et oo enää lapsi, sä voit nyt tehdä niitä valintoja mitä lapsena et ole voinut.
En voi palata lapsuuteen, joten en voi tehdä niitä valintoja joita olisin lapsena tehnyt. Olen aikuinen mutta ilman mitään kunnollisia eväitä siihen aikuisuuteen.
Moni aloittaa tuosta ja ihan kypsiä aikuisia niistä on muutamassa vuosikymmenessä tullut. Ovat toki suostuneet kypsymään ja nöyrtymään ainaisen syyttelyn sijaan. Oppineet suremaankin sitä mitä eivät saaneet. Harvapa meistä saa kaiken haaveilemansa, elämä nyt vain voi silti olla hyvää ja kiinnostavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Mutta mitenkään et voi lapsuuttasi jälkikäteen muuttaa. Kyllä sun vaan pitäis nyr jättää se ja mennä eteenpäin, tehdä itsellesi hyviä asioita.
Et ehkä ymmärrä, mutta nimenomaan tämä on minulle se yritys tehdä niin. Haitallisen terapian jälkeen en ole löytänyt miään parempaakaan tapaa yrittää koota itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Koska terapian tarkoitus on purkaa vanhoja traumoja ne eivät häviä jos niitä ei käydä läpi, vaan vaikuttavat aina jossakin taustalla sun mielentilaan.
Ei se ole traumojen purkamista, että ihminen pakotetaan terapiassa sellaiseen rooliin, joka on aikanaan estänyt häntä kasvamasta omaksi itsekseen, kun kaikki huomio on ollut niissä vanhemmissa eikä lainkaan lapsen tarpeissa. Se on asiakkaan uudelleen traumatisoimista.
Mutta sä et oo enää lapsi, sä voit nyt tehdä niitä valintoja mitä lapsena et ole voinut.
En voi palata lapsuuteen, joten en voi tehdä niitä valintoja joita olisin lapsena tehnyt. Olen aikuinen mutta ilman mitään kunnollisia eväitä siihen aikuisuuteen.
Moni aloittaa tuosta ja ihan kypsiä aikuisia niistä on muutamassa vuosikymmenessä tullut. Ovat toki suostuneet kypsymään ja nöyrtymään ainaisen syyttelyn sijaan. Oppineet suremaankin sitä mitä eivät saaneet. Harvapa meistä saa kaiken haaveilemansa, elämä nyt vain voi silti olla hyvää ja kiinnostavaa.
Ja osa ihmisistä ei saa koskaan palikoita kasaan. Osa päätyy jopa nuorena itsemurhaan, kun ei kykene näkemään edessä tulevaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Yleensä kaikista empatiakyvyttömät on niitä joilla ollut hyvä ja rakastava lapsuus eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan on periaatteessa ihan ymmärrettävää mutta sitä en myöskään ymmärrä että pitäis jotenkin arvostaa sitä narsistista ja psykoottista vanhempaa jonka mielestä oli oikein esim lukita pimeään komeroon tai olla antamatta ruokaa jonkun keksityn syyn varjolla.
Minusta tuntuu nettikeskustelujen perusteella siltä, että jos sinut ryöstetään tänään kadulla puukolla uhaten, olet silloin uhri, mutta jos vuoden päästä puhut tapahtuneesta oletkin yhtäkkiä ainoastaan uhriutunut. Tämä täysin riippumatta siitä oletko saanut minkäänlaista apua pelottavan tapahtuman jälkeen.
Siksi moni uhri jääkin ilman konkreettista apua Suomessa, "siirry eteenpäin elämässä se on menneisyyttä se asia" joo muttakun se menneisyyden trauma voi vaikuttaa koko elämän ajan vaikkei siitä puhuiskaan koskaan kenellekään.
Niin se valitettavasti on. Traumatakaumat voivat haitata toimintakykyä paljon eivätkä muut välttämättä lainkaan ymmärrä mistä niiden kohdalla on kyse, vaikka ne aiheuttaneesta tapahtumasta olisikin puhuttu.
Ilmeisesti ainoastaan Suomen sotien sotaveteraanit ovat vuosikymmenien aikana saavuttaneet sellaisen aseman, että voivat puhua traumoistaan ääneen ilman ikävällä tavalla leimautumista.
vaikka mieli ei muistaisi niin keho muistaa, jotkut tietyt tilanteet voi triggeröidä ja/tai aiheuttaa fyysisesti niin valtavan pahan olon että tärisee, oksentaa yms ja sitä ei voi muistaa mistä se johtuu muuta kuin että menneisyydessä tapahtunut jotakin, saattaa tulla palasia sieltä ja täältä muistoja.
Tämäpä juuri. Itselläni keho muistaa välillä jotain mitä mieli ei ja sitten taas kun mieli muistaa jotain, se ei aiheuta mitään reaktiota edes tunnepuolella.
Minua ei kiinnosta sen enempää se mitkä muistoistani ovat oikeita tai mitkä valemuistoja. Vielä vähemmän minua kiinnostaa selvitellä totuutta menneisyydestäni tai ymmärtää vanhempiani. Haluan vaan saada nuo traumojen aiheuttamat oireet sen verran kuriin, että voin keskittyä mahdollisimman hyvin nykyhetkeen.
Lue nyt se kirja (Jäljet kehossa), kokeile tärinää tai silmänliiketerapiaa.
Pahoittelut, sekoitat minut varmaan johonkin toiseen kirjoittajaan. Minulla on huonon terapiakokemuksen jälkeen nykyään ihan hyvä terapeutti ja olen saanut häneltä paljon apua.
Kommentoin siis ihan yleisellä tasolla aihetta missä vaaditaan ymmärtämään vanhempia saati antamaan heille anteeksi ja myös sitä, että lapsuuden negatiivisista kokemuksista puhuminen olisi automaattisesti märehtimistä tai uhriasemassa piehtaroinia. On meitä joilla ei yksinkertaisesti ole muuta kuin negatiivisia kokemuksia vanhemmistamme. Itsekin olen aikuisena ymmärtänyt niiden parin varovaisen positiivisen kokemuksen olleen vain samaa haitallista huttua mitä koko lapsuus oli.
Tämän ääneen sanominen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eläisin pelkkää menneisyytäni vatvoen. En voi irrottaa lapsuuttani pois itsestäni, koska se on tehnyt minusta niin hyvässä kuin pahassa sen ihmisen kuka olen. Se on jättänyt minuun jäljet joiden kanssa edelleen opettelen elämään, mutta se ei tarkoita sitä etteikö elämäni olisi myös paljon muuta.
Vierailija kirjoitti:
Jos minulta kysyttäisiin terapian tilalle kela vois kustantaa eutanasian. Niin nää äitihullut ei kuormittasi yhteiskuntaa.
Yhtä paljon on käsitelty isien tekemää väkivaltaa.
Kelan 50% korvaama terapia on nimenomaan työkykyä ylläpitävää terapiaa. Siihen ei edes pääse, jos katsotaan, ettei juuri ole mitään ylläpidettävää. Ihmiset tarvitaan verojen ja eläkkeiden maksajiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyajan huonosti voivat lapset ja nuoret. Tulevatko he näistä kodeista jossa vanhempien/äitien pää ei ole kunnossa vaan heidän mielensä pyörii omassa lapsuudessa ja omien vanhempien ympärillä vaikka välitkin on poikki.
Miten riittää voimavaroja muuhunkin kuin lapsen mielen turmelemiseen omalla lapsuudellaan?
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan huonosti voivat lapset ja nuoret. Tulevatko he näistä kodeista jossa vanhempien/äitien pää ei ole kunnossa vaan heidän mielensä pyörii omassa lapsuudessa ja omien vanhempien ympärillä vaikka välitkin on poikki.
Miten riittää voimavaroja muuhunkin kuin lapsen mielen turmelemiseen omalla lapsuudellaan?
Huonosti voivien lasten vanhemmat olisivat itse terapian tarpeessa, mutteivät mene. Nykyäänhän isä on tasan yhtä lailla vanhempi kuin äitikin. Altavastaajan rooli on poistunut äideiltä.
Terapiaan hakeutuminen vaatii aika paljon osaamista ja tietämystä eri terapiasuuntauksista, sekä aikaa käydä eri terapeuteilla saadakseen käsityksen näiden todellisesta ammattitaidosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Terapia harvoin on helppo kokemus ja se vie voimavaroja, kun asiat on käsitelty siihen pisteeseen että voit hyväksyä mitä on tapahtunut, voimavarat alkavat palata ja oot saanut kyvyn kunnioittaa itseäsi ja osaat luoda hyviä ihmissuhteita ja jättää huonot.
Se on eri asia, että terapia on vaikeaa, koska siellä käsitellään vaikeita asioita kuin se, että terapia sisältää väkivaltaa. Väkivalta ei paranna, väkivalta hajottaa.
Ei ole väkivaltaa miettiä mistä syystä ihminen toimii vahingollisella tavalla omaa lastaan tai jotain toista kohtaan. Tälläiset haitalliset ihmissuhteet ois hyvä oppia tunnistamaan. Nää toistuu monesti elämässä esimerkki omissa parisuhteissa.
Traumoista puhuminen terapiassa ei ole sama asia kuin trauman purkaminen. Terapeutilla pitäisi olla riittävä ammattitaito traumaattisten tilanteiden käsittelyyn, jotta asiakas ei traumatisoidu terapian takia pahemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Miksi lapsia sitten otetaan huostaan enemmän kuin koskaan eikä tämäkään kehityssuunta tuota tyytyväisiä ihmisiä? Joku kuitenkin näkee sellaisia vääryyksiä tapahtuvan että lapsi on sijoitettava muualle. Mielestäni on erikoista väittää ettei vanhemmuuden kunnollisuudelle aseteta isojakin vaatimuksia nykyään, paineita vähintään.
Silti yhä Suomessa lapsia kuolee, kun vanhemmat kiduttavat heidät hengiltä. Kuinka moni miettii millaista aikuisuus on, jos vanhempi ei saakaan hengiltä, mutta meno on aivan pimeää?
Nuohan ovat harvinaisia tapauksia ja tietenkin kaikki silloin epäonnistuvat vastuussaan suojella lasta. Miten tämä voitaisiin täysin eliminoida samoin kuin muu lähisuhdeväkivalta? Toivottavasti jokin valppaus on parantunut näiden tiettyjen lasten väkivalta kuolemien myötä.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan huonosti voivat lapset ja nuoret. Tulevatko he näistä kodeista jossa vanhempien/äitien pää ei ole kunnossa vaan heidän mielensä pyörii omassa lapsuudessa ja omien vanhempien ympärillä vaikka välitkin on poikki.
Miten riittää voimavaroja muuhunkin kuin lapsen mielen turmelemiseen omalla lapsuudellaan?
Miksi käytännössä copy pastaat tänne kommenttejasi uudelleen ja uudelleen? Niihin on jo aiemmin sinulle vastattu.
Ei sinullakaan hyvin vaikuta menevän, osanottoni!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Miksi lapsia sitten otetaan huostaan enemmän kuin koskaan eikä tämäkään kehityssuunta tuota tyytyväisiä ihmisiä? Joku kuitenkin näkee sellaisia vääryyksiä tapahtuvan että lapsi on sijoitettava muualle. Mielestäni on erikoista väittää ettei vanhemmuuden kunnollisuudelle aseteta isojakin vaatimuksia nykyään, paineita vähintään.
Silti yhä Suomessa lapsia kuolee, kun vanhemmat kiduttavat heidät hengiltä. Kuinka moni miettii millaista aikuisuus on, jos vanhempi ei saakaan hengiltä, mutta meno on aivan pimeää?
Nuohan ovat harvinaisia tapauksia ja tietenkin kaikki silloin epäonnistuvat vastuussaan suojella lasta. Miten tämä voitaisiin täysin eliminoida samoin kuin muu lähisuhdeväkivalta? Toivottavasti jokin valppaus on parantunut näiden tiettyjen lasten väkivalta kuolemien myötä.
Perheväkivaltaa ei juuri tutkita, joten et tiedä miten yleistä se on. Jos keskiluokkaisen perheen kohdalla ongelmista ei edes koulussa haluta kuulla lapsen suusta, niin ei niitä silloin mihinkään kirjata. Näin tilastot näyttävät oikein hyviltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan huonosti voivat lapset ja nuoret. Tulevatko he näistä kodeista jossa vanhempien/äitien pää ei ole kunnossa vaan heidän mielensä pyörii omassa lapsuudessa ja omien vanhempien ympärillä vaikka välitkin on poikki.
Miten riittää voimavaroja muuhunkin kuin lapsen mielen turmelemiseen omalla lapsuudellaan?
Huonosti voivien lasten vanhemmat olisivat itse terapian tarpeessa, mutteivät mene. Nykyäänhän isä on tasan yhtä lailla vanhempi kuin äitikin. Altavastaajan rooli on poistunut äideiltä.
Terapiaan hakeutuminen vaatii aika paljon osaamista ja tietämystä eri terapiasuuntauksista, sekä aikaa käydä eri terapeuteilla saadakseen käsityksen näiden todellisesta ammattitaidosta.
Kyllä se jotain uteliasta asennetta vähintään vaatii. Ei ole sattumaa että keskinäärin terapiassa käyvät koulutetummat mutta perusidea lienee edelleen työkyvyn vahvistaminen ammattiin katsomatta. Puhutaan kuntoutuspsykotetapiasta. Tätä siis KELA korvaa osittain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan huonosti voivat lapset ja nuoret. Tulevatko he näistä kodeista jossa vanhempien/äitien pää ei ole kunnossa vaan heidän mielensä pyörii omassa lapsuudessa ja omien vanhempien ympärillä vaikka välitkin on poikki.
Miten riittää voimavaroja muuhunkin kuin lapsen mielen turmelemiseen omalla lapsuudellaan?
Miksi käytännössä copy pastaat tänne kommenttejasi uudelleen ja uudelleen? Niihin on jo aiemmin sinulle vastattu.
Ei sinullakaan hyvin vaikuta menevän, osanottoni!
Tuo on tärkeä kysymys kun lapsilla ja nuorilla paljon psyykkistä hätää ja hoitoihin jonot.
Mutta sä et oo enää lapsi, sä voit nyt tehdä niitä valintoja mitä lapsena et ole voinut.