Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (727)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Koska terapian tarkoitus on purkaa vanhoja traumoja ne eivät häviä jos niitä ei käydä läpi, vaan vaikuttavat aina jossakin taustalla sun mielentilaan.
Ei se ole traumojen purkamista, että ihminen pakotetaan terapiassa sellaiseen rooliin, joka on aikanaan estänyt häntä kasvamasta omaksi itsekseen, kun kaikki huomio on ollut niissä vanhemmissa eikä lainkaan lapsen tarpeissa. Se on asiakkaan uudelleen traumatisoimista.
Mutta sä et oo enää lapsi, sä voit nyt tehdä niitä valintoja mitä lapsena et ole voinut.
En voi palata lapsuuteen, joten en voi tehdä niitä valintoja joita olisin lapsena tehnyt. Olen aikuinen mutta ilman mitään kunnollisia eväitä siihen aikuisuuteen.
Moni aloittaa tuosta ja ihan kypsiä aikuisia niistä on muutamassa vuosikymmenessä tullut. Ovat toki suostuneet kypsymään ja nöyrtymään ainaisen syyttelyn sijaan. Oppineet suremaankin sitä mitä eivät saaneet. Harvapa meistä saa kaiken haaveilemansa, elämä nyt vain voi silti olla hyvää ja kiinnostavaa.
Ja osa ihmisistä ei saa koskaan palikoita kasaan. Osa päätyy jopa nuorena itsemurhaan, kun ei kykene näkemään edessä tulevaisuutta.
Ihminen alkaa viimeistään murrosiässä tekemään omia valintojaan, joista vanhemmat eivät luultavasti edes tiedä. Osa valinnoista on armottoman typeriä, mutta ihan itse tehtyjä. Yläkouluiässä kavereiden, ikätovereiden, koulun jne vaikutus alkaa olla jo suurempi kuin vanhempien. Varsinkin tytöillä on tuossa vaiheessa kova into opiskella keittiöpsykologiaa. Jos teiniä pahoinpidellään, saa hän varmasti suunsa auki ja kertoo siitä koulussa jollekin. Toivottavasti.
No tiedän kyllä kaksi monilapsista perhettä, joissa vanhin tytär oli laitettu aikalailla äidin rooliin ja vanhemmat sekoili. Ulospäin näyttivät olevan ihan tyytyväisiä rooliinsa. Toisen käräytin (lapsen kaverin perhe) kouluterveydenhuoltoon ja lastensuojeluun, en tiedä ryhtyivätkö mihinkään toimiin.
Normaalisti kehitys menee noin kuten kirjoitit, mutta ei välttämättä silloin jos vanhemmat pitävät lapsia tiukassa otteessaan niiden omien ongelmiensa takia. Jos kaikki on muutenkin hajoamispisteessä, ei sellaisille reippaille irtiotoille ja mokailuille ole tilaa.
Kontrolloiva vanhempi vois myös rajoittaa lasten menemistä ja ystävien seurassa vietettyä aikaa siinä määrin, ettei niitä ystäviä välttämättä juuri ole. Kun lapsi saa jonkun ystävän, vanhempi lyttää tämän täysin, jotta lapsi ei pääsisi erkaantumaan vanhemman vaikutuspiiristä. Nuoruus ei tällöin ole lähelläkään tavanomaista kokemusta.
Jep ja vaikka vanhemmat eivät varsinaisesti olisi olleet kontrolloiva, vaan muuten vain kasvuympäristö täysin epävakaa ja haitallinen, se vaikuttaa myös kehitykseen.
Itse ainakin olin teininä ihan sekaisin ja pihalla siitä kuka edes olen. Oman identiteetin muodostus oli jäänyt sivuun siinä selviytymistaistelussa. Tein kyllä irtiottoja ja mokia, mutta hyvin tuhoisia sellaisia.
Joskus olen lukenut, että traumalapsuuden jälkeen on ihan normaalia, että on päälle 30-vuotiaana siinä vaiheessa missä vakaammissa olosuhteissa eläneet kymmentä vuotta aiemmin. Tähän peilaten on melko loogista, että sitä omaa menneisyyttään alkaa työstämään vasta siinä nelikymppisenä.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni alkoholiongelmaisesta ja pahoinpitelevästä kodista on se "kouluttautunut nainen". Minulle kyllä tulee mieleen ettei niistä ole lähdetty opiskelemaan kovin pitkälle.
Et ymmärrä ettei perheen toimivuudella ole mitään tekemistä sen kanssa mikä se yhteiskunnallinen asema on tai kuinka älykkäitä tai kouluttautuneita ne perheenjäsenet ovat. Tämän takia ne keskiluokkaisen perheen lapset eivät saa apua, kun katsotaan vain vanhemman statusta ja todetaan että lapsi varmasti vain vinkuu koska haluaa huomiota, eihän toimitusjohtajan perheessä voi kerta kaikkiaan olla tuollaista kuin lapsi väittää. Ei voi kerta kaikkiaan olla tuollaista, mutta silti vain se yksi toimitusjohtaja Keski-Suomessa piti lastaan häkissä vuosia eikä päästänyt lasta kouluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Nykyisin monet vanhemmat pystyvät auttamaan opiskelevaa nuortaan hyvinkin paljon.
Itse lähdin aikoinaan soluun, kotoa sain mukaan sänkyni, koulupöydän, hajanaisia huonompia astioitA. Muuta apua en saanut, jotain hajanaisia kymppejä jouluna tai harvoin.
Opintotuki/asumislisä ja laina haettiin kun oli oppilaitokseen pääsy varmistunut. Ja solun vuokrasopimus. Nehän oli syyskuussa heti nostettavissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Nykyisin monet vanhemmat pystyvät auttamaan opiskelevaa nuortaan hyvinkin paljon.
Itse lähdin aikoinaan soluun, kotoa sain mukaan sänkyni, koulupöydän, hajanaisia huonompia astioitA. Muuta apua en saanut, jotain hajanaisia kymppejä jouluna tai harvoin.
Opintotuki/asumislisä ja laina haettiin kun oli oppilaitokseen pääsy varmistunut. Ja solun vuokrasopimus. Nehän oli syyskuussa heti nostettavissa.
Kiva että sinä sait mukaan kaikenlaista. Minä en saanut sinne vieraalle paikkakunnalle kauas mukanani yhtään mitään eikä sieltä silloin löytynyt mitään valmiiksi kalustettua asuntoa mistään. Aika karu alku oli.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni alkoholiongelmaisesta ja pahoinpitelevästä kodista on se "kouluttautunut nainen". Minulle kyllä tulee mieleen ettei niistä ole lähdetty opiskelemaan kovin pitkälle.
Amk:sta löytyy jo kyllä.
Sitten väkivalta voi olla myös henkistä ja tätä esiintyy älykkyyden noustessa enemmän. Ei mikään luokka ole turvassa tältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Kaikki ei pysty.
Se on hyvin monesta asiasta kiinni että miten se vaikuttaa kenenkin elämään.
Toisaalta se että on selviytynyt huonoista olosuhteista, onnistunut kouluttautumaan ja menestymään ei tarkoita sitä että kyseinen henkilö voisi hyvin tai ettei ne huonot kasvuolosuhteet vaikuttaisi enää mitenkään tämän elämään. Pahimmillaan se pahaolo jaetaan niille jälkeläisille ja/tai muille ihmisille. Itse vaan porskutellaan eteenpäin muiden kärsiessä.
Luulisi enemmän olevan ahdistusta nuorilla jotka ovat saaneet nuorista pärjätä omillaan ongelmakodeista lähtöisin jne.
Mikäli keskustelua ymmärrän tässä kerrotaan vaikeinta olevan keskiluokkaisesta kodista olevilla joita on hallittu pitkälle aikuisuuteen.
Juuri luen kirjaa jossa lukiolaisikäinen vaan lähtee kotoaan poikaystävänsä kanssa omilleen kun seurustelua ei hyväksytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vierailija kirjoitti:
Luulisi enemmän olevan ahdistusta nuorilla jotka ovat saaneet nuorista pärjätä omillaan ongelmakodeista lähtöisin jne.
Mikäli keskustelua ymmärrän tässä kerrotaan vaikeinta olevan keskiluokkaisesta kodista olevilla joita on hallittu pitkälle aikuisuuteen.
Juuri luen kirjaa jossa lukiolaisikäinen vaan lähtee kotoaan poikaystävänsä kanssa omilleen kun seurustelua ei hyväksytä.
Keskiluokkainen koti voi hyvin olla se paskainen ongelmakoti. Etkö sitä tajua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Koska terapian tarkoitus on purkaa vanhoja traumoja ne eivät häviä jos niitä ei käydä läpi, vaan vaikuttavat aina jossakin taustalla sun mielentilaan.
Ei se ole traumojen purkamista, että ihminen pakotetaan terapiassa sellaiseen rooliin, joka on aikanaan estänyt häntä kasvamasta omaksi itsekseen, kun kaikki huomio on ollut niissä vanhemmissa eikä lainkaan lapsen tarpeissa. Se on asiakkaan uudelleen traumatisoimista.
Mutta sä et oo enää lapsi, sä voit nyt tehdä niitä valintoja mitä lapsena et ole voinut.
En voi palata lapsuuteen, joten en voi tehdä niitä valintoja joita olisin lapsena tehnyt. Olen aikuinen mutta ilman mitään kunnollisia eväitä siihen aikuisuuteen.
Moni aloittaa tuosta ja ihan kypsiä aikuisia niistä on muutamassa vuosikymmenessä tullut. Ovat toki suostuneet kypsymään ja nöyrtymään ainaisen syyttelyn sijaan. Oppineet suremaankin sitä mitä eivät saaneet. Harvapa meistä saa kaiken haaveilemansa, elämä nyt vain voi silti olla hyvää ja kiinnostavaa.
Ja osa ihmisistä ei saa koskaan palikoita kasaan. Osa päätyy jopa nuorena itsemurhaan, kun ei kykene näkemään edessä tulevaisuutta.
Ihminen alkaa viimeistään murrosiässä tekemään omia valintojaan, joista vanhemmat eivät luultavasti edes tiedä. Osa valinnoista on armottoman typeriä, mutta ihan itse tehtyjä. Yläkouluiässä kavereiden, ikätovereiden, koulun jne vaikutus alkaa olla jo suurempi kuin vanhempien. Varsinkin tytöillä on tuossa vaiheessa kova into opiskella keittiöpsykologiaa. Jos teiniä pahoinpidellään, saa hän varmasti suunsa auki ja kertoo siitä koulussa jollekin. Toivottavasti.
No tiedän kyllä kaksi monilapsista perhettä, joissa vanhin tytär oli laitettu aikalailla äidin rooliin ja vanhemmat sekoili. Ulospäin näyttivät olevan ihan tyytyväisiä rooliinsa. Toisen käräytin (lapsen kaverin perhe) kouluterveydenhuoltoon ja lastensuojeluun, en tiedä ryhtyivätkö mihinkään toimiin.
Normaalisti kehitys menee noin kuten kirjoitit, mutta ei välttämättä silloin jos vanhemmat pitävät lapsia tiukassa otteessaan niiden omien ongelmiensa takia. Jos kaikki on muutenkin hajoamispisteessä, ei sellaisille reippaille irtiotoille ja mokailuille ole tilaa.
Kontrolloiva vanhempi vois myös rajoittaa lasten menemistä ja ystävien seurassa vietettyä aikaa siinä määrin, ettei niitä ystäviä välttämättä juuri ole. Kun lapsi saa jonkun ystävän, vanhempi lyttää tämän täysin, jotta lapsi ei pääsisi erkaantumaan vanhemman vaikutuspiiristä. Nuoruus ei tällöin ole lähelläkään tavanomaista kokemusta.
Jep ja vaikka vanhemmat eivät varsinaisesti olisi olleet kontrolloiva, vaan muuten vain kasvuympäristö täysin epävakaa ja haitallinen, se vaikuttaa myös kehitykseen.
Itse ainakin olin teininä ihan sekaisin ja pihalla siitä kuka edes olen. Oman identiteetin muodostus oli jäänyt sivuun siinä selviytymistaistelussa. Tein kyllä irtiottoja ja mokia, mutta hyvin tuhoisia sellaisia.
Joskus olen lukenut, että traumalapsuuden jälkeen on ihan normaalia, että on päälle 30-vuotiaana siinä vaiheessa missä vakaammissa olosuhteissa eläneet kymmentä vuotta aiemmin. Tähän peilaten on melko loogista, että sitä omaa menneisyyttään alkaa työstämään vasta siinä nelikymppisenä.
Useat yrittävät jo aiemmin selvitellä elämänhaasteitaan mutta ikä (etäisyys) yleensä antaa uutta näkemystä ja parhaimmillaan tuo ulkoista vakautta mikä taas auttaa itsetuntemustyön tekoa. Jos huomaa kykenevänsä sitoutumaan johonkin niin se voi jo sysätä myönteistä minäkuvaa vankemmaksi. Että minusta on ainakin tähän jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulisi enemmän olevan ahdistusta nuorilla jotka ovat saaneet nuorista pärjätä omillaan ongelmakodeista lähtöisin jne.
Mikäli keskustelua ymmärrän tässä kerrotaan vaikeinta olevan keskiluokkaisesta kodista olevilla joita on hallittu pitkälle aikuisuuteen.
Juuri luen kirjaa jossa lukiolaisikäinen vaan lähtee kotoaan poikaystävänsä kanssa omilleen kun seurustelua ei hyväksytä.
Keskiluokkainen koti voi hyvin olla se paskainen ongelmakoti. Etkö sitä tajua?
Eikö nuo hallitsevat kontrolloivat vanhemmat ala olla jo jotain niin eilispäivää pl mm:t. Suurempi ongelma on se etteivät vanhemmat aikuistu, kanna vastuuta, välitä syvällisesti lapsestaan. Tuo on hirveän kyynistävää lapselle nähdä vanhempansa henkinen velttous mennä aina mukavimman kautta.Toki epäoikeudenmukainen rajoittaminenkin on mutta niin kai ääripäät ovat aina huonoja.
Kuinka moni alkoholiongelmaisesta ja pahoinpitelevästä kodista on se "kouluttautunut nainen". Minulle kyllä tulee mieleen ettei niistä ole lähdetty opiskelemaan kovin pitkälle.