Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (727)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Monet luovat opiskeluaikanaan elinikäisiä ystävyyksiä. Se vieraalla paikkakunnalla ilman tuttuja niukkuudessa yhdistää kun löytyy hyvä ystäväpiiri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulisi enemmän olevan ahdistusta nuorilla jotka ovat saaneet nuorista pärjätä omillaan ongelmakodeista lähtöisin jne.
Mikäli keskustelua ymmärrän tässä kerrotaan vaikeinta olevan keskiluokkaisesta kodista olevilla joita on hallittu pitkälle aikuisuuteen.
Juuri luen kirjaa jossa lukiolaisikäinen vaan lähtee kotoaan poikaystävänsä kanssa omilleen kun seurustelua ei hyväksytä.
Ei tämä ole mikään kilpailu, eivätkä asiat ole koskaan noin yksiselitteisiä.
Itse tulen erittäin väkivaltaisesta päihdekodista, eivätkä vanhemmat olleet elämässäni edes täysi-ikäistymiseen asti. Minä olen joutunut opettelemaan elämään traumaoireiden kanssa, mutta ei minun ole tarvinnut opetella rajaamaan vanhempiani tai pohtia suhdettani heihin, koska sitä ei ole ollut. Paljon vaikeampaa tämän asian kanssa on ylempään keskiluokkaan kuuluneessa, fyysisesti väkivallattomassa, mutta täysin myrkyllisessä perheessä kasvaneella ystävälläni, jolla on vielä yhteys vanhempiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus olisi että opit ymmärtämään miksi vanhemmat ovat toimineet niinkuin ovat, heillä on ollut ongelmia. Se ei ole sama asia kuin hyväksyä huonoa käytöstä. Sun pitäis oppia antamaan anteeksi heidän virheet ja jatkaa elämääsi. Välien katkaiseminen vanhempiin voi olla joskus hyväksi, jos muuten heidä kanssaan on vaikea pitää omista rajoista kiinni.
En ihan oikeasti ymmärrä tätä anteeksi antamisen vaatimista. Se on ihan haitallista. Ja siinä puututaan toisen ihmisen yksityiseen tilaan tosi voimakkaasti, sanotaan, että sinä et saa tuntea sitä vihaa, minkä toisen väärin tekeminen sinussa aiheuttaa.
Jos ihminen oikeasti antaa anteeksi, niin silloinhan hän ei kanna kaunaa eli hän esimerkiksi vastaa puhelimeen ja avaa oven, kun ovikelloa soitetaan. Menee sukujuhliin ja syntymäpäiville. Ja hautajaisiin. Tai näin minun narsistinen vanhempani ainakin asiaa kovin opettaa.
Minulla ei ole pienintä aikomusta antaa anteeksi eikä velvollisuutta. Ja suututtaa oikein, miten itsestäänselvästi sitä anteeksi antamista penätään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Köyhän perheen nuorella ei ole edes odotusta että häntä autettaisi. Kituuttaa, tekee ohessa töitä. Vaikeampaa siis on nuorella joka jumittunut ajatukseen että rahaa pitäisi tulla kun vanhemmilla kerran on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus olisi että opit ymmärtämään miksi vanhemmat ovat toimineet niinkuin ovat, heillä on ollut ongelmia. Se ei ole sama asia kuin hyväksyä huonoa käytöstä. Sun pitäis oppia antamaan anteeksi heidän virheet ja jatkaa elämääsi. Välien katkaiseminen vanhempiin voi olla joskus hyväksi, jos muuten heidä kanssaan on vaikea pitää omista rajoista kiinni.
En ihan oikeasti ymmärrä tätä anteeksi antamisen vaatimista. Se on ihan haitallista. Ja siinä puututaan toisen ihmisen yksityiseen tilaan tosi voimakkaasti, sanotaan, että sinä et saa tuntea sitä vihaa, minkä toisen väärin tekeminen sinussa aiheuttaa.
Jos ihminen oikeasti antaa anteeksi, niin silloinhan hän ei kanna kaunaa eli hän esimerkiksi vastaa puhelimeen ja avaa oven, kun ovikelloa soitetaan. Menee sukujuhliin ja syntymäpäiville. Ja hautajaisiin. Tai näin minun narsistinen vanhempani ainakin asiaa kovin opettaa.
Minulla ei ole pienintä aikomusta antaa anteeksi eikä velvollisuutta. Ja suututtaa oikein, miten itsestäänselvästi sitä anteeksi antamista penätään.
Anteeksi antaminenhan ei käsittääkseni tarkoita, että tarvitsisi olla tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Monet luovat opiskeluaikanaan elinikäisiä ystävyyksiä. Se vieraalla paikkakunnalla ilman tuttuja niukkuudessa yhdistää kun löytyy hyvä ystäväpiiri.
Idealisoit nyt jostain syystä köyhyyttä. Et taida tietää millaista on aloittaa opinnot, kun ei ole asunnossa lamppua, kattilaa, sänkyä tai ylipäätään yhtään mitään? Et tunne paikkakuntaa lainkaan tai sieltä ennakkoon ketään.
Ei tuollainen ole mikään hyvä lähtökohta kenellekään, saati sitten jo valmiiksi ahdistuneelle ja traumatisoituneelle nuorelle ihmiselle.
Ei silloin ole edes varaa pahemmin käydä missään opiskelijariennoissa, kun haalittava nopeasti kasaan vaikka mitä sitä omaa elämää varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Köyhän perheen nuorella ei ole edes odotusta että häntä autettaisi. Kituuttaa, tekee ohessa töitä. Vaikeampaa siis on nuorella joka jumittunut ajatukseen että rahaa pitäisi tulla kun vanhemmilla kerran on.
Monesti siinä köyhässä perheessä ne vanhemmat yrittävät auttaa lastaan minkä voivat, kun ajattelevat että on tärkeää että hän pärjää elämässä. Paljon enemmän kaikenlaista apua se köyhemmästä perheestä tullut kaverini sai opintojen aikana kuin minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä aloittajan pointin, mutta aloittaja ei ole ymmärtänyt psykoterapeutin pointtia. Tästä syystä ja tältä osin terapia on mennyt hukkaan.
Terapeutiltahan se on ammatillinen epäonnistuminen, jos hän ei osaa asiakastaan auttaa eikä ymmärrä ohjata eteenpäin.
Järjellä ajateltuna tässä " terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden." eli tapahtuneen taustoittamisessa ei ole mitään vikaa. Eihän siinä asiakkaan tunnetta tapahtumaan kielletä. Voi jopa olla, että olosuhteiden ymmärtäminen saa tajuamaan, että eivät vanhemmat pahuuttaan toimineet. Ts lapsen lapsena kokema tunne on edelleen aito ja olemassa, mutta tunteen merkitys aikuisena voi pienentyä. Eikö siihen juuri pyritä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Tämä.
Toisaalta monet vanhemmat auttavat lapsiaan opinnoissa ja muissakin asioissa, mutta aina ei kyse ole auttamisesta.
Se voi olla myös sitä kontrollointia ym. Se sitten voi vaihdella ihmisten keskuudessa kuinka tietoisesta toiminnasta on kyse.
Vahinkoa se aiheuttaa joka tapauksessa, mutta useimmiten jos kyse on siitä että luulee toimivansa lapsen parhaaksi niin sellainen ihminen kykenee muuttamaan paremmin toimintatapojaan ja käytöstään kuin sellainen joka tietoisesti sabotoi toisen elämää.
Kyllähän noissa soluasuntoloissa joihin kaukaa tulevilla etusija, oli jotain huonekaluvarastoja, keittiötilassa ehkä astioitakin.
Siellä kaukana on aina monta muuta yhtä kaukaa tullutta yhtä eksyksissä. Mutta 19 - 20 - vuotiaana on elämänhalu parhaimmillaan ja innostus uudesta aikuisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Köyhän perheen nuorella ei ole edes odotusta että häntä autettaisi. Kituuttaa, tekee ohessa töitä. Vaikeampaa siis on nuorella joka jumittunut ajatukseen että rahaa pitäisi tulla kun vanhemmilla kerran on.
Monesti siinä köyhässä perheessä ne vanhemmat yrittävät auttaa lastaan minkä voivat, kun ajattelevat että on tärkeää että hän pärjää elämässä. Paljon enemmän kaikenlaista apua se köyhemmästä perheestä tullut kaverini sai opintojen aikana kuin minä.
Idealisoit siis köyhää kotia? Ehkä sinulla varakkaana oli isommat odotukset kuin köyhän kodin nuorella, joka iloitsi kakskymppisestä? Sulle se ois ollut yhtä tyhjän kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä aloittajan pointin, mutta aloittaja ei ole ymmärtänyt psykoterapeutin pointtia. Tästä syystä ja tältä osin terapia on mennyt hukkaan.
Terapeutiltahan se on ammatillinen epäonnistuminen, jos hän ei osaa asiakastaan auttaa eikä ymmärrä ohjata eteenpäin.
Järjellä ajateltuna tässä " terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden." eli tapahtuneen taustoittamisessa ei ole mitään vikaa. Eihän siinä asiakkaan tunnetta tapahtumaan kielletä. Voi jopa olla, että olosuhteiden ymmärtäminen saa tajuamaan, että eivät vanhemmat pahuuttaan toimineet. Ts lapsen lapsena kokema tunne on edelleen aito ja olemassa, mutta tunteen merkitys aikuisena voi pienentyä. Eikö siihen juuri pyritä?
Terapeuttihan nimenomaan vahvisti tuossa sitä asiakkaan aiempaa kokemusta, että vanhemmat ovat paljon tärkeämpiä ihmisiä kuin hän ja hänen tehtävänsä on heitä edelleen vain ymmärtää, vaikka se tarkoittaisi omien tunteiden täydellistä sivuuttamista. Asiakas maksoi terapiasta, mutta ei hänen tunteilleen siellä ollut sijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Köyhän perheen nuorella ei ole edes odotusta että häntä autettaisi. Kituuttaa, tekee ohessa töitä. Vaikeampaa siis on nuorella joka jumittunut ajatukseen että rahaa pitäisi tulla kun vanhemmilla kerran on.
Monesti siinä köyhässä perheessä ne vanhemmat yrittävät auttaa lastaan minkä voivat, kun ajattelevat että on tärkeää että hän pärjää elämässä. Paljon enemmän kaikenlaista apua se köyhemmästä perheestä tullut kaverini sai opintojen aikana kuin minä.
Idealisoit siis köyhää kotia? Ehkä sinulla varakkaana oli isommat odotukset kuin köyhän kodin nuorella, joka iloitsi kakskymppisestä? Sulle se ois ollut yhtä tyhjän kanssa?
En saanut yhtään mitään vanhempien varallisuudesta huolimatta. Se kaksikymppinen käteen olisi ollut minulle silloin todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän noissa soluasuntoloissa joihin kaukaa tulevilla etusija, oli jotain huonekaluvarastoja, keittiötilassa ehkä astioitakin.
Siellä kaukana on aina monta muuta yhtä kaukaa tullutta yhtä eksyksissä. Mutta 19 - 20 - vuotiaana on elämänhalu parhaimmillaan ja innostus uudesta aikuisuudesta.
Etkö lukenut ketjua? En saanut soluasuntoa opiskelupaikkakunnalta.
Niin on aika muuttunut, opiskelijatalot joissa viiskymppiset asuivat soluissa on muutettu yksiöiksi, ei ole enää halpoja asuntoja nuorille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus olisi että opit ymmärtämään miksi vanhemmat ovat toimineet niinkuin ovat, heillä on ollut ongelmia. Se ei ole sama asia kuin hyväksyä huonoa käytöstä. Sun pitäis oppia antamaan anteeksi heidän virheet ja jatkaa elämääsi. Välien katkaiseminen vanhempiin voi olla joskus hyväksi, jos muuten heidä kanssaan on vaikea pitää omista rajoista kiinni.
En ihan oikeasti ymmärrä tätä anteeksi antamisen vaatimista. Se on ihan haitallista. Ja siinä puututaan toisen ihmisen yksityiseen tilaan tosi voimakkaasti, sanotaan, että sinä et saa tuntea sitä vihaa, minkä toisen väärin tekeminen sinussa aiheuttaa.
Jos ihminen oikeasti antaa anteeksi, niin silloinhan hän ei kanna kaunaa eli hän esimerkiksi vastaa puhelimeen ja avaa oven, kun ovikelloa soitetaan. Menee sukujuhliin ja syntymäpäiville. Ja hautajaisiin. Tai näin minun narsistinen vanhempani ainakin asiaa kovin opettaa.
Minulla ei ole pienintä aikomusta antaa anteeksi eikä velvollisuutta. Ja suututtaa oikein, miten itsestäänselvästi sitä anteeksi antamista penätään.Anteeksi antaminenhan ei käsittääkseni tarkoita, että tarvitsisi olla tekemisissä.
Kukaan ei oikein tarkasti taida tietää mitä sillä anteeksi antamisella tarkoitetaan, mutta jostain syystä siihen olisi ulkopuolisten mielestä vääryyksiä kokeneen pakko päästä, vaikkei anteeksiannon kohde anteeksi pyytelisi tai välttämättä edes ymmärtäisi toimineensa väärin. Jos ei toinen koe tarvetta pyytää anteeksi eikä toinen antaa anteeksi, niin mikä siinä on ulkopuolisen mielestä silloin ongelma?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.
Näinpä. Ja juuri siitä syystä meitä yli nelikymppisiä on niin paljon jotka rupeamme nyt olemaan ihan loppu vaikka aikaisemmin jotenkin saimmekin selitettyä itsellemme asiat parhain päin. Tässä vaiheessa alkaa tulla viimeistään se takaseinä vastaan kun ei enää jaksakaan ja kaikki ovat kerääntyneet sisälle möykyksi jota on elämän varrella kokenut. Toivottavasti terapia auttaa niitä jotka siellä käy käyvät ja toivon että muutkin löytävät helpotuksen ja oman tyylinsä olla ja elää 🙏
Veit sanat suustani. Tällainen lapsuus ja nuoruus on kuin olisi kasvanut joissa oudossa kultissa. Tuollaisesta perheestä irtautuminen ei ole helppoa ja se jättää jälkensä.
Ellei ole vastaavaa itse kokenut, on vaikea ymmärtää että kyse ei ole tuolloin vain yksittäisistä ikävistä asioista, vaan siitä etä aivan liian kovilla on joutunut olemaan koko ajan lapsesta asti.
Eikö elämä jo nelikymppisenä ole rakentunut omaksi elämäksi kun täysi-ikäisyyttäkin jo 22 vuotta? Ja joku sanoi, kouluttautuneet naiset käyvät terapiassa, eikö edes opiskelijavuodet tuoneet itsenäisyyttä ja vapautta kodista?
Itselläni ei mitkään halivälit olleet vanhempiin mutta nelikymppisenä oli työ, perhe, omat mielenkiinnon kohteet, enpä juuri lapsuutta tai edes vanhempiani juuri miettinyt.
Upeaa. Ehkä sinä sait sitten paremman pohjan oman elämän rakentamiseen.
Talo ei muutu sen vakaammaksi vaikka rakentaisi kymmeniä kerroksia lisää, jos se perusta ei ole kunnossa.
Tämä inttämisesi vaikuttaa jotenkin siltä että tahdotkin roikkua siinä lapsuudessa. Miten se nuoruus siinä välissä, sitä ihmettelen. Normaalia irtiottoa vanhemmista?
Voit toki ihan vapaasti sheimata minua epäonnistujaksi. Irtiottoon tarvitaan tilaa. Jos vanhempi ei lapsen itsenäistä elämää ole valmis tukemaan, on sen aloittaminen silloin paljon vaikeampaa kuin jos vanhempi on turvallisen siirtymän siihen omaan elämään mahdollistamassa.
Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus turvalliseen siirtymään taloudellisesti tuettuna aikuisuuteen. Mutta jotain ristiriitaa em ymmärrä: vanhemmat ei päästäneet irti.
Ja köyhistäkin oloista pystyy opintoetuuksien ja lainan kanssa opiskelun kautta omaan elämään vaikkei tuettaisi millään tasolla.
Lähihistoriassa kuitenkin ihmiset teineinä lähtivät työelämään toisille paikkakunnille ilman mitään tukea. Heistä tietysti osa alkoholisoitui, pienempi osa sairastui psyykkisesti eläkkeelle tai "työpaikan oudoksi."
Ei ainakaan vanhemmat sitobeet ja hallinneet.
Mitä tarkoitat tällä taloudellisesti turvallisella siirtämällä? Opintojen alkua varten ei saa välttämättä kotoa yhtään mitään mukaan vaikka lähtisi vieraalle paikkakunnalle. Kaikenlaista tarvitaan alkuun, mutta lainaa pääsee nostamaan vasta kun on opiskelija. Suhteellisen haastava yhtälö jos kukaan ei nuorta auta.
Ilmeisesti on mahdotonta käsittää etteivät kaikki vanhemmat halua nuortaan auttaa, vaan osa pyrkii päinvastoin laittamaan kapuloita rattaisiin jotta pääsisi toteamaan että eihän siitä itsenäisestä elämästään mitään vaikuta tulevan.
No kuitenkin tämä keskiluokkaisesta pahasta kodista lähtenyt on koulyöuttautunut nainen. Jotenkinhan hän on siihen pystynyt.
Tarkoitatko myös että kun joku orjan asemassa ollut menestyy, niin oikeastaan se menestys onkin niiden orjuuttajien ansioita?
En millään pysy ajatuksiesi matkassa. Enkä perhe-elämäsi.
Yrität vähätellä toisten kokemuksia. Jos joku on jatkuvasti ahdistunut ja vieraalla paikkakunnalla ilman yhtään mitään, niin sen tutkinnon hankkiminen voikin tällaisista lähtökohdista viedä sitten vaikka tupla-ajan verrattuna siihen, jonka vanhemmat pyrkivät olemaan lapsensa tukena.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)
Vanhemman ei tarvitse olla rahaton kieltäytyäkseen auttamasta. Vanhemmalla voi olla rahaa vaikka kuinka paljon, mutta hänestä voi olla hauskaa seurata sivusta miten nuori kipuilee itsekseen ja rahattomana jossain kaukana.
Tämä.
Toisaalta monet vanhemmat auttavat lapsiaan opinnoissa ja muissakin asioissa, mutta aina ei kyse ole auttamisesta.
Se voi olla myös sitä kontrollointia ym. Se sitten voi vaihdella ihmisten keskuudessa kuinka tietoisesta toiminnasta on kyse.
Vahinkoa se aiheuttaa joka tapauksessa, mutta useimmiten jos kyse on siitä että luulee toimivansa lapsen parhaaksi niin sellainen ihminen kykenee muuttamaan paremmin toimintatapojaan ja käytöstään kuin sellainen joka tietoisesti sabotoi toisen elämää.
Mitenkähän sitä sitten pitäisi toimia, jos auttaminenkin on kontrollointia? Tuntuu että on ihmisiä, jotka haluavat käsittää kaiken toiminnan pahantahtoisena
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä aloittajan pointin, mutta aloittaja ei ole ymmärtänyt psykoterapeutin pointtia. Tästä syystä ja tältä osin terapia on mennyt hukkaan.
Terapeutiltahan se on ammatillinen epäonnistuminen, jos hän ei osaa asiakastaan auttaa eikä ymmärrä ohjata eteenpäin.
Järjellä ajateltuna tässä " terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden." eli tapahtuneen taustoittamisessa ei ole mitään vikaa. Eihän siinä asiakkaan tunnetta tapahtumaan kielletä. Voi jopa olla, että olosuhteiden ymmärtäminen saa tajuamaan, että eivät vanhemmat pahuuttaan toimineet. Ts lapsen lapsena kokema tunne on edelleen aito ja olemassa, mutta tunteen merkitys aikuisena voi pienentyä. Eikö siihen juuri pyritä?
Terapeuttihan nimenomaan vahvisti tuossa sitä asiakkaan aiempaa kokemusta, että vanhemmat ovat paljon tärkeämpiä ihmisiä kuin hän ja hänen tehtävänsä on heitä edelleen vain ymmärtää, vaikka se tarkoittaisi omien tunteiden täydellistä sivuuttamista. Asiakas maksoi terapiasta, mutta ei hänen tunteilleen siellä ollut sijaa.
No ei varmasti vahvistanut! Millainen pahansuopa krooninen sekopää pitää olla ajatellakseen noin? Eihän tuossa empatian jakamisesta (mikä täällä näyttää olevan ymmärtää sanan merkitys) ollut kyse vaan tilanteen objektiivisesta tarkastelusta mahdollisuuksien mukaan. Onko sen tunnevyöryn aiheuttavan lapsuustapahtuman sijoittaminen jonkinlaiseen todellisuuteen huono asia? En nyt taaskaan tarkoita lapsen hakkaamista, insestiä, nälässäpitämistä ym.
Tai onhan se jos haluaa pysyä tunnetilassaan jumissa. Eipä siihen sitten mikään auta.
Vielä nytkin on vanhempia jotka eivät pysty siis opinnoissa auttamaan tai neuvomaan vaihtoehtoja tms. Eikä rahallisesti. Tietysti taloudellinen ahdinko ahdistaa nuoria ja varmaan joku määrä keskeyttää opinnot siksi tai sitten psyykkisistä syistä.
Yksilöitten pärjämistä ei tälläisessa keskustelussa voi yleistää.
Tiedän nuoria jotka ovat pitäneet välivuoden ja tehneet töitä mutta viisaasti pitäneet itsensä oppilaitoksen kirjoilla. Yksi sai vaihdettua opintolinjansa palattuaan toiseksi, lähelle samaa mutta itseään kiinnostavammaksi. (Amk)