Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (751)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.
Tavallaan surullisen huvittavaa tässä lapsena aikuisen rooliin joutuneen asemassa on se, että ihmiset oikeasti kuvittelevat, että tällaisella lapsella on sitten aikuisena palikat hyvin järjestyksessä, kun hän vaikuttaa niin vastuuntuntoiselta.
Dissosiaatiotaipumuksen takia ihmiset saattavat uskoutua sinulle vaikka mistä ja huomaavat asioiden olevan pielessä vasta siinä vaiheessa, kun kuulija reagoikin paniikkikohtauksella tai jatkossa välttelemällä kyseistä seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.
Niin, joitakin asioita ja joskus tai toisinaan. Mutta tuskin olit pääasiallinen ruuanlaittaja ja siisteydestä huolehtija. Ehkä enemmän kuin koulukaveri, mutta et pääasiallinen. Ei alakoululainen pysty siihen. Ei draaman kehittely paranna elämääsi.
Mutta kyllä minäkin yleensä pesin ne perunat ja aamuisin keitin kaurapuuron (muiden mielestä kaurapuuro ei ollut hyvää). Monesti imuroin ja tiskasin. 70-luku...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.
Niin, joitakin asioita ja joskus tai toisinaan. Mutta tuskin olit pääasiallinen ruuanlaittaja ja siisteydestä huolehtija. Ehkä enemmän kuin koulukaveri, mutta et pääasiallinen. Ei alakoululainen pysty siihen. Ei draaman kehittely paranna elämääsi.
Mutta kyllä minäkin yleensä pesin ne perunat ja aamuisin keitin kaurapuuron (muiden mielestä kaurapuuro ei ollut hyvää). Monesti imuroin ja tiskasin. 70-luku...
Valitettavasti olin. Sinä olet jotenkin henkisesti ilmeisen rajoittunut, jos sinulla on noin kova tarve mitätöidä toisten kokemuksia. Tosin olen tuollaiseen tottunut, eiväthän ne koulussakaan uskoneet millaista meillä kotona on ja miksi minulla kädet stressin takia raavittuna verille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.
Niin, joitakin asioita ja joskus tai toisinaan. Mutta tuskin olit pääasiallinen ruuanlaittaja ja siisteydestä huolehtija. Ehkä enemmän kuin koulukaveri, mutta et pääasiallinen. Ei alakoululainen pysty siihen. Ei draaman kehittely paranna elämääsi.
Mutta kyllä minäkin yleensä pesin ne perunat ja aamuisin keitin kaurapuuron (muiden mielestä kaurapuuro ei ollut hyvää). Monesti imuroin ja tiskasin. 70-luku...
Mikäs selvänäkijä siellä luuraa? Ymmärrätkö, että eri ihmisillä on eri elämä kuin sinulla? Vaikka sinä et olisi ollut päävastuussa siivouksesta 11-vuotiaana, joku toinen on hyvinkin voinut olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.
No heh heh. Keksi jotain vielä rankempaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.No heh heh. Keksi jotain vielä rankempaa
Mene metsään, säälittävä trolli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.
Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Tämä on suorastaan vuosisadan puolesta loukkaantuminen sellaisten ihmisten puolesta, jotka tuskin noista kirjoittajan mielessä pyörineistä ajatuksista koskaan saavat tietää. Varmasti hänkin olisi halunnut päästä helpommalla ja ihmetteli miten erilaista joillain muilla voikaan olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.