Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (743)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Ehkä et ole kypsä terapiaan eli olet esim niin kiintynyt narratiiviisi, ettei kukaan voi auttaa sinua. Ainakaan tällä hetkellä.
Tunnen muutaman ihmisen, joka kaikesta tarjotusta ammatillisesta avusta huolimatta jurnuttavat 10-15 vuoden jälkeenkin samaa tarinaansa. Tarinat vain saavat lisää kierroksia vuosi vuodelta. Koko lähipiiri on joko luovuttamassa tai luovuttanut, koska nuo ihmiset (?) varmaan ovat kiintyneet ongelmiinsa. Niistä on tullut identiteetti, josta ei todellisuudessa halutakaan eroon. Sittenhän pitäisi tehdä jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Ehkä et ole kypsä terapiaan eli olet esim niin kiintynyt narratiiviisi, ettei kukaan voi auttaa sinua. Ainakaan tällä hetkellä.
Tunnen muutaman ihmisen, joka kaikesta tarjotusta ammatillisesta avusta huolimatta jurnuttavat 10-15 vuoden jälkeenkin samaa tarinaansa. Tarinat vain saavat lisää kierroksia vuosi vuodelta. Koko lähipiiri on joko luovuttamassa tai luovuttanut, koska nuo ihmiset (?) varmaan ovat kiintyneet ongelmiinsa. Niistä on tullut identiteetti, josta ei todellisuudessa halutakaan eroon. Sittenhän pitäisi tehdä jotain muuta.
Pidätkö aina tuollaisen syyllistävän puheen, kun tapaat näitä tuttaviasi?
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Tämä juuri on pointti traumojen läpikäymisessä: että pystyisi elämään täysipainoista elämää. Jotkut, kuten sinä, eivät vain tunnu ymmärtävän sitä, että trauman seuraukset voivat haitata elämää ja siksi asiaa pitää käsitellä. Ajattele nyt vaikkapa asioita kuten derealisaatio, depersonalisaatio, anhedonia (jos et tunne näitä niin googleta ja saat ihan pienen vilkaisun traumaan)…Traumaattiset tapahtumat voivat syödä suuren palan pois elämän kokemisesta. Silsi se onkin niin traaagista. Ei kai niitä kukaan muistelisi jos eivät asiat haittaisi elämää tai jos ei niistä olisi mitään haittaa ollut. Ja jos joku on sanonut minulle, että olisi paras ”unohtaa vanhat asiat” ja vain ”alkaa elää”, niin olen joskus ajatellut että voi kunpa voisi itsekin ”vaan elää”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Ei sitten kuitenkaan tullut mieleen yhtään vaihtoehtoja esimerkiksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
No eipä itsellänikään ole omakohtaista kokemusta esimerkiksi psykoosista, kaksisuuntaisesta, masennukssta tai skitsofreniasta, mutta ok töissä on mennyt kuitenki. Vertaistuki voi olla toimivaa, mutta ei sitä voi ihan joka paikassa olla.
Erääälle naiselle puhkesi kerran vuodessa psykoosi ja joutui aina osastolle lepäämään. Tätä jatkui säännöllisesti, kunnes lääkäri hoksasi perehtyä naisen kotioloihin. Psykoosin syy: toksinen parisuhde ja epävakaa asumisympäristö. Naisen laitettua asiansa kuntoon loppui psykoosijaksot, eikä hän enää palannut psykiatriseen sairaalaan. Lääkäri onneksi ymmärsi, että psykoosi oli puhjennut tietystä syystä ja ymmärsi tutkia oireen takana vaikuttavia tekijöitä, jotta löysi juurisyyn.
Vertaistuki ei tarkota sitä, että ollaan käyty tismalleen samat asiat elämässä läpi samalla tavalla ja samassa aikataulussa. Tukijalla on oltava nöyryyttä ja samaistumispohjaa ymmärtää tuettavan kärsimyksen laajuutta. Suurinpiirtein saman kokeneet usein ymmärtävät paremmin ne teemat, joihin trauma vaikuttaa. Tietysti näissä on myös yksilöllisiä eroja, mutta fiksut ihmiset ymmärtävät sen. Mt-potilaiden kohdalla yleisesti vaikeat teemat voivat olla talousongelmat, koska sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä, stigma, yksinäisyys, koska ei jaksa pitää yllä sosiaalisia suhteita, tunne siitä, että mitään mitä kertoo ei oteta todesta.. Eikä riitä että luettelee eri asioita, jos ei ymmärrä miten ne tunnetasolla vaikuttavat tai millaisen lisähaasteen ne päivittäiseen elämään voivat tuoda.
Sitten taas läheisen menettämisen kohdalla on erilaiset haasteet, jotka lisää kärsimystä kuten tulevaisuuden suunnitelmien kariutuminen, luottamuksen menettäminen siihen, että elämä kantaa, mahdollisesti syyllisyys siitä, että itse jäi henkiin..
Lapsen menetyksen täyttä laajuutta tuskin kukaan muu kuin sellanen vanhempi, joka käynyt itse saman voi edes pinnallisella tasolla alkaa ymmärtää. On täysin absurdi ajatus, että terapiakoulutus toisi vahvemman pohjan ymmärtää tämän luokan kärsimystä mitä omakohtanen kokemus. Kaikista ei kuitenkaan ole vertaistukijoiksi, jos omat kivut on lakaistu maton alle ja jääneet käsittelemättä niin sillon tilanne on edelleen akuutti, vaikka aikaa olisi kulunut 50 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko joku joskus kohdannut tervejärkisen psykologin? Nehän ovat niitä aivan sairaita tyyppejä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Yleensä kaikista empatiakyvyttömät on niitä joilla ollut hyvä ja rakastava lapsuus eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan on periaatteessa ihan ymmärrettävää mutta sitä en myöskään ymmärrä että pitäis jotenkin arvostaa sitä narsistista ja psykoottista vanhempaa jonka mielestä oli oikein esim lukita pimeään komeroon tai olla antamatta ruokaa jonkun keksityn syyn varjolla.
Minusta tuntuu nettikeskustelujen perusteella siltä, että jos sinut ryöstetään tänään kadulla puukolla uhaten, olet silloin uhri, mutta jos vuoden päästä puhut tapahtuneesta oletkin yhtäkkiä ainoastaan uhriutunut. Tämä täysin riippumatta siitä oletko saanut minkäänlaista apua pelottavan tapahtuman jälkeen.
Siksi moni uhri jääkin ilman konkreettista apua Suomessa, "siirry eteenpäin elämässä se on menneisyyttä se asia" joo muttakun se menneisyyden trauma voi vaikuttaa koko elämän ajan vaikkei siitä puhuiskaan koskaan kenellekään.
Niin se valitettavasti on. Traumatakaumat voivat haitata toimintakykyä paljon eivätkä muut välttämättä lainkaan ymmärrä mistä niiden kohdalla on kyse, vaikka ne aiheuttaneesta tapahtumasta olisikin puhuttu.
Ilmeisesti ainoastaan Suomen sotien sotaveteraanit ovat vuosikymmenien aikana saavuttaneet sellaisen aseman, että voivat puhua traumoistaan ääneen ilman ikävällä tavalla leimautumista.
vaikka mieli ei muistaisi niin keho muistaa, jotkut tietyt tilanteet voi triggeröidä ja/tai aiheuttaa fyysisesti niin valtavan pahan olon että tärisee, oksentaa yms ja sitä ei voi muistaa mistä se johtuu muuta kuin että menneisyydessä tapahtunut jotakin, saattaa tulla palasia sieltä ja täältä muistoja.
Tämäpä juuri. Itselläni keho muistaa välillä jotain mitä mieli ei ja sitten taas kun mieli muistaa jotain, se ei aiheuta mitään reaktiota edes tunnepuolella.
Minua ei kiinnosta sen enempää se mitkä muistoistani ovat oikeita tai mitkä valemuistoja. Vielä vähemmän minua kiinnostaa selvitellä totuutta menneisyydestäni tai ymmärtää vanhempiani. Haluan vaan saada nuo traumojen aiheuttamat oireet sen verran kuriin, että voin keskittyä mahdollisimman hyvin nykyhetkeen.
Lue nyt se kirja (Jäljet kehossa), kokeile tärinää tai silmänliiketerapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko joku joskus kohdannut tervejärkisen psykologin? Nehän ovat niitä aivan sairaita tyyppejä
Psykoterapeutti voi olla muullakin pohjakoulutuksella kuin psykologin. Esimerkiksi pappi voi tuohon työhön päätyä tehtyään psykoterapian lisäopinnot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Terapeutti terapoi ihmistä selviämään elämässä ja paranemaan niin että kykenee normaalihkoon elämään.
Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet.
Terapeutti ei varmaan ollut niin ammattitaitoinen että olisi kyennyt ymmärtämään että kaikki vanhemmat eivät toimi niin hyvin kuin kykenisivät tai osaisivat.
Lasten pahoinpitelystä pidättäytyminen on kuitenkin ihan yhtä helppoa kuin vaikkapa naapurin ppitelystä pidättäytyminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin että miten vanhempi ei näe lapsensa huonoa kohtelua edes siinä vaiheessa kun lapsi ei halua olla enää tekemisissä
Persoonallisuushäiriöisten vanhempien kanssa ei tarvitse olla missään tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin että miten vanhempi ei näe lapsensa huonoa kohtelua edes siinä vaiheessa kun lapsi ei halua olla enää tekemisissä
Häpeä saa ihmisen lukkoon. On helpompi ulkoistaa se lapsen syyksi kuin miettiä mikä omalta osalta meni pieleen ja alkaa selvittää voisiko vielä jotakin tehdä, jotta välit paranisivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Terapeutti terapoi ihmistä selviämään elämässä ja paranemaan niin että kykenee normaalihkoon elämään.
Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet.
Terapeutti ei varmaan ollut niin ammattitaitoinen että olisi kyennyt ymmärtämään että kaikki vanhemmat eivät toimi niin hyvin kuin kykenisivät tai osaisivat.Lasten pahoinpitelystä pidättäytyminen on kuitenkin ihan yhtä helppoa kuin vaikkapa naapurin ppitelystä pidättäytyminen.
Niinpä. Se on erikoista että monen mielestä vanhemmat tekevät aina parhaansa, mutta rikolliset esimerkiksi eivät. Yleensä ihmisellä on kuitenkin useita tilaisuuksia valita miten toimii. Jos aina valintana on vetää jotain toista lättyyn, niin kyllä osa näistä valinnoista on silloin tehty tarkoituksella, ei pelkästään olosuhteiden pakosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Terapeutti terapoi ihmistä selviämään elämässä ja paranemaan niin että kykenee normaalihkoon elämään.
Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet.
Terapeutti ei varmaan ollut niin ammattitaitoinen että olisi kyennyt ymmärtämään että kaikki vanhemmat eivät toimi niin hyvin kuin kykenisivät tai osaisivat.Lasten pahoinpitelystä pidättäytyminen on kuitenkin ihan yhtä helppoa kuin vaikkapa naapurin ppitelystä pidättäytyminen.
Niinpä. Se on erikoista että monen mielestä vanhemmat tekevät aina parhaansa, mutta rikolliset esimerkiksi eivät. Yleensä ihmisellä on kuitenkin useita tilaisuuksia valita miten toimii. Jos aina valintana on vetää jotain toista lättyyn, niin kyllä osa näistä valinnoista on silloin tehty tarkoituksella, ei pelkästään olosuhteiden pakosta.
Ihmettelen miksi tällaisella palstalla ihmiset hakevat niille omille valinnoilleen niin voimakkaasti oikeutusta. Välillä jokainen saattaa tehdä virheitä, mutta ne virheet pitäisi silloin yrittää käsitellä sen henkilön kanssa jolle niistä on aiheutunut haittaa eikä niin, että ulkopuoliselle valitetaan lasten kiittämättömyyttä, jos lapset ovat näistä kokemuksista yrittäneet vanhemman kanssa keskustella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Ehkä et ole kypsä terapiaan eli olet esim niin kiintynyt narratiiviisi, ettei kukaan voi auttaa sinua. Ainakaan tällä hetkellä.
Tunnen muutaman ihmisen, joka kaikesta tarjotusta ammatillisesta avusta huolimatta jurnuttavat 10-15 vuoden jälkeenkin samaa tarinaansa. Tarinat vain saavat lisää kierroksia vuosi vuodelta. Koko lähipiiri on joko luovuttamassa tai luovuttanut, koska nuo ihmiset (?) varmaan ovat kiintyneet ongelmiinsa. Niistä on tullut identiteetti, josta ei todellisuudessa halutakaan eroon. Sittenhän pitäisi tehdä jotain muuta.
Pidätkö aina tuollaisen syyllistävän puheen, kun tapaat näitä tuttaviasi?
Mitä se hyödyttäisi, kun he vaikuttavat toivottomilta tapauksilta?
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Se ei ole oman menneisyyden käsittelyä, että pohditaan mikä kaikki vanhempien elämässä on mennyt pieleen. On terapeutilta huonoa käytöstä että painostetaan ymmärtämään niitä vahingollisesti käyttäytyviä vanhempia, joiden terapeuttina lapsi on koko siihen astisen elämänsä joutunut toimimaan. Lapsen omille tunteille voi tällaisessa perheessä jäädä niin vähän tilaa, että ei oikeastaan tunnu juuri koskaan miltään muulta kuin ahdistavalta.
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Ehkä et ole kypsä terapiaan eli olet esim niin kiintynyt narratiiviisi, ettei kukaan voi auttaa sinua. Ainakaan tällä hetkellä.
Tunnen muutaman ihmisen, joka kaikesta tarjotusta ammatillisesta avusta huolimatta jurnuttavat 10-15 vuoden jälkeenkin samaa tarinaansa. Tarinat vain saavat lisää kierroksia vuosi vuodelta. Koko lähipiiri on joko luovuttamassa tai luovuttanut, koska nuo ihmiset (?) varmaan ovat kiintyneet ongelmiinsa. Niistä on tullut identiteetti, josta ei todellisuudessa halutakaan eroon. Sittenhän pitäisi tehdä jotain muuta.
Pidätkö aina tuollaisen syyllistävän puheen, kun tapaat näitä tuttaviasi?
Mitä se hyödyttäisi, kun he vaikuttavat toivottomilta tapauksilta?
Sivusta on helppo huudella toisille, että väärin kuntouduttu. Ajatteletko myös että diabeetikko tekee jotain väärin jos ei saa oireitaan kuriin tai ne pahenevat? Vai ovatko mielen sairaudet sinusta ainoita sairauksia, jossa se sairastunut on epäonnistunut ellei pääse oireista täysin eroon?
Hyvin sanottu. Voi myös olla niin, että ne vanhempien ongelmat ovat kuormittaneet kaikkia siinä määrin, että se elämä on ollut yhtä sopeutumista.
Vasta sen totaalisen irtioton myötä energiaa saattaa vapautua siinä määrin, että pystyy alkamaan kunnolla selvittää millainen ihminen on ilman niitä vanhempia jatkuvasti siellä jossain taustalla säätämässä.
Toimivassa perheessä toki lapsista ollaan heti alusta alkaen kiinnostuneita ja heitä rohkaistaan tuomaan ilmi omia ajatuksiaan.