Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (743)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitus olisi että opit ymmärtämään miksi vanhemmat ovat toimineet niinkuin ovat, heillä on ollut ongelmia. Se ei ole sama asia kuin hyväksyä huonoa käytöstä. Sun pitäis oppia antamaan anteeksi heidän virheet ja jatkaa elämääsi. Välien katkaiseminen vanhempiin voi olla joskus hyväksi, jos muuten heidä kanssaan on vaikea pitää omista rajoista kiinni.
Oman kokemukseni mukaan nämä omissa traumoissaan pyörivien ihmisten ongelma on se, että haluavat rajattomasti myötätuntoa itselleen, mutta eivät ole valmiita kokemaan myötätuntoa muita kohtaan. Se on ikävä luuppi, josta on todella vaikea päästä pois. Myös itse olin tuossa, kunnes vaan lopulta päätin olla syyttellemättä muita ongelmistani ja menin eteenpäin. Yllättäen kaikki sen hetkiset ongelmani ratkesivat ja pääsin elämänsyrjään kiinni ja vielä paljon vahvemmin kuin ennen.
Itse olen käyttänyt varmasti vuosikymmenen oman lapsuuteni pohtimiseen. Se kannatti tehdä, mutta rajansa kaikella. Jossain vaiheessa vaan kannattaa todeta, etten saa vastauksia kaikkeen mihin haluan, vaan menen eteenpäin näillä tiedoilla. Se on lopulta melko yksinkertaista, mutta se askel on vaikea ottaa. Suosittelen silti sen ottamista, sillä se on mielestäni ainoa tie eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.
Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus olisi että opit ymmärtämään miksi vanhemmat ovat toimineet niinkuin ovat, heillä on ollut ongelmia. Se ei ole sama asia kuin hyväksyä huonoa käytöstä. Sun pitäis oppia antamaan anteeksi heidän virheet ja jatkaa elämääsi. Välien katkaiseminen vanhempiin voi olla joskus hyväksi, jos muuten heidä kanssaan on vaikea pitää omista rajoista kiinni.
Ymmärsin jo 10-vuotiaana että vanhemmilla on pahoja ongelmia ja suhteellisen kattavasti myös mistä ne johtuvat, kun minua käytettiin heidän uskottunaan. Aikuiset eivät tätä uskoneet. Yritin vaikka kuinka pitkään hankkia perheelle apua.
Tuntuu jopa suorastaan loukkaavalta että huomattavan pitkän ajan päästä minulle tullaan sanomaan, että ymmärrätkö että vanhemmillasi oli ongelmia? Miten olisin voinut olla tätä ymmärtämättä, kun en sieltä mihinkään pakoon niitä ongelmia päässyt ja vuodet vain vierivät eikä kukaan auttanut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Tämä juuri on pointti traumojen läpikäymisessä: että pystyisi elämään täysipainoista elämää. Jotkut, kuten sinä, eivät vain tunnu ymmärtävän sitä, että trauman seuraukset voivat haitata elämää ja siksi asiaa pitää käsitellä. Ajattele nyt vaikkapa asioita kuten derealisaatio, depersonalisaatio, anhedonia (jos et tunne näitä niin googleta ja saat ihan pienen vilkaisun traumaan)…Traumaattiset tapahtumat voivat syödä suuren palan pois elämän kokemisesta. Silsi se onkin niin traaagista. Ei kai niitä kukaan muistelisi jos eivät asiat haittaisi elämää tai jos ei niistä olisi mitään haittaa ollut. Ja jos joku on sanonut minulle, että olisi paras ”unohtaa vanhat asiat” ja vain ”alkaa elää”, niin olen joskus ajatellut että voi kunpa voisi itsekin ”vaan elää”.
Ja usko pois vanhempasi ovat kokeneet näitä samoja tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Lisään vielä, että kun dissosioit väkivaltaisen terapeutin takia hän suuttuu sinulle siitä. Luottamus on mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Terapia harvoin on helppo kokemus ja se vie voimavaroja, kun asiat on käsitelty siihen pisteeseen että voit hyväksyä mitä on tapahtunut, voimavarat alkavat palata ja oot saanut kyvyn kunnioittaa itseäsi ja osaat luoda hyviä ihmissuhteita ja jättää huonot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Tämä juuri on pointti traumojen läpikäymisessä: että pystyisi elämään täysipainoista elämää. Jotkut, kuten sinä, eivät vain tunnu ymmärtävän sitä, että trauman seuraukset voivat haitata elämää ja siksi asiaa pitää käsitellä. Ajattele nyt vaikkapa asioita kuten derealisaatio, depersonalisaatio, anhedonia (jos et tunne näitä niin googleta ja saat ihan pienen vilkaisun traumaan)…Traumaattiset tapahtumat voivat syödä suuren palan pois elämän kokemisesta. Silsi se onkin niin traaagista. Ei kai niitä kukaan muistelisi jos eivät asiat haittaisi elämää tai jos ei niistä olisi mitään haittaa ollut. Ja jos joku on sanonut minulle, että olisi paras ”unohtaa vanhat asiat” ja vain ”alkaa elää”, niin olen joskus ajatellut että voi kunpa voisi itsekin ”vaan elää”.
Ja usko pois vanhempasi ovat kokeneet näitä samoja tunteita.
Siinäpä hienoa syyllistämistä ja tunteiden sivuuttamiseen kannustamista.
Kukahan ne vanhemmat oikein pakotti panemaan ilman kumia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Koska terapian tarkoitus on purkaa vanhoja traumoja ne eivät häviä jos niitä ei käydä läpi, vaan vaikuttavat aina jossakin taustalla sun mielentilaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Terapia harvoin on helppo kokemus ja se vie voimavaroja, kun asiat on käsitelty siihen pisteeseen että voit hyväksyä mitä on tapahtunut, voimavarat alkavat palata ja oot saanut kyvyn kunnioittaa itseäsi ja osaat luoda hyviä ihmissuhteita ja jättää huonot.
Se on eri asia, että terapia on vaikeaa, koska siellä käsitellään vaikeita asioita kuin se, että terapia sisältää väkivaltaa. Väkivalta ei paranna, väkivalta hajottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Tämä juuri on pointti traumojen läpikäymisessä: että pystyisi elämään täysipainoista elämää. Jotkut, kuten sinä, eivät vain tunnu ymmärtävän sitä, että trauman seuraukset voivat haitata elämää ja siksi asiaa pitää käsitellä. Ajattele nyt vaikkapa asioita kuten derealisaatio, depersonalisaatio, anhedonia (jos et tunne näitä niin googleta ja saat ihan pienen vilkaisun traumaan)…Traumaattiset tapahtumat voivat syödä suuren palan pois elämän kokemisesta. Silsi se onkin niin traaagista. Ei kai niitä kukaan muistelisi jos eivät asiat haittaisi elämää tai jos ei niistä olisi mitään haittaa ollut. Ja jos joku on sanonut minulle, että olisi paras ”unohtaa vanhat asiat” ja vain ”alkaa elää”, niin olen joskus ajatellut että voi kunpa voisi itsekin ”vaan elää”.
Ja usko pois vanhempasi ovat kokeneet näitä samoja tunteita.
Siinäpä hienoa syyllistämistä ja tunteiden sivuuttamiseen kannustamista.
Kukahan ne vanhemmat oikein pakotti panemaan ilman kumia?
Joskus lapsi saa alun ihan suunnittelematta. Lisäksi sun omilla lapsilla voi olla samoja tunteita sinua kohtaan kuin sinulla on omia vanhempiasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Terapia harvoin on helppo kokemus ja se vie voimavaroja, kun asiat on käsitelty siihen pisteeseen että voit hyväksyä mitä on tapahtunut, voimavarat alkavat palata ja oot saanut kyvyn kunnioittaa itseäsi ja osaat luoda hyviä ihmissuhteita ja jättää huonot.
Et taida ymmärtää lukemaasi. GOOGLAA HOITOVIRHE.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Puhut nyt täyttä pa#kaa! Varmasti kukaan ei sitten 70-luvun ole kehottanut apua pyytävää lasta ymmärtämään laiminlyövää ja väkivaltaista vanhempaa. Koska tässä ei olla sinun terapeuttejasi, voi suoraan sanoa että tuo draaman kehittelysi vie uskottavuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapeuttini selkeästi yrittää, että mutenisin, luhistuisin ja sitä kautta lähtisin rakentumaan uudelleen, mutta tuo veisi vuosia. En selviytyisi kotiin vastaanotolta sellaisessa tilassa. En pystyisi työhön tai muuhunkaan arkeen, vaan muuttuisin lapseksi - ehkä pysyvästi.
Mikä olisi tällöin terapeutin vastuu elämästäni ja toimeentulostani? No ei mikään, tietenkään.
Psykoterapiassa on se ongelma, että terapeutilla puuttuu kaikki vastuu.Saattaa lähteä henki tai työkyky. Itse koin tuollaisen vain uutena traumana edellisten jatkoksi. Edes terapiassa et ole turvassa, vaan sielläkin pahoinpidellään.
Terapia harvoin on helppo kokemus ja se vie voimavaroja, kun asiat on käsitelty siihen pisteeseen että voit hyväksyä mitä on tapahtunut, voimavarat alkavat palata ja oot saanut kyvyn kunnioittaa itseäsi ja osaat luoda hyviä ihmissuhteita ja jättää huonot.
Se on eri asia, että terapia on vaikeaa, koska siellä käsitellään vaikeita asioita kuin se, että terapia sisältää väkivaltaa. Väkivalta ei paranna, väkivalta hajottaa.
Ei ole väkivaltaa miettiä mistä syystä ihminen toimii vahingollisella tavalla omaa lastaan tai jotain toista kohtaan. Tälläiset haitalliset ihmissuhteet ois hyvä oppia tunnistamaan. Nää toistuu monesti elämässä esimerkki omissa parisuhteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Koska terapian tarkoitus on purkaa vanhoja traumoja ne eivät häviä jos niitä ei käydä läpi, vaan vaikuttavat aina jossakin taustalla sun mielentilaan.
Ei se ole traumojen purkamista, että ihminen pakotetaan terapiassa sellaiseen rooliin, joka on aikanaan estänyt häntä kasvamasta omaksi itsekseen, kun kaikki huomio on ollut niissä vanhemmissa eikä lainkaan lapsen tarpeissa. Se on asiakkaan uudelleen traumatisoimista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Puhut nyt täyttä pa#kaa! Varmasti kukaan ei sitten 70-luvun ole kehottanut apua pyytävää lasta ymmärtämään laiminlyövää ja väkivaltaista vanhempaa. Koska tässä ei olla sinun terapeuttejasi, voi suoraan sanoa että tuo draaman kehittelysi vie uskottavuuden.
Valitettavasti on minun elämästäni kyse. Sehän siinä onkin niin traagista, että jo lapsena menee totaalisesti usko ihmisiin ja yhteiskuntaan.
Puhutaanko nyt 20 vai 60 vuotiaasta lapsesta?