Lue keskustelun säännöt.
Kauanko burnoutista toipumiseen sinulla meni?
09.08.2026 |
Olen ollut pian jo puoli vuotta poissa töistä määräaikaisuuden päätyttyä. Edelleen tuntuu siltä ettei oikein mikään kunnolla kiinnosta.
Etsin toki töitä, mutta takaraivossa painaa samanaikaisesti se ajatus, ettei minusta välttämättä ole työelämään.
Ihmisiä kehotetaan aina kasvattamaan paksumpi nahka ja olemaan välittämättä ikävästä kohtelusta, mutta minulta se ei tunnu onnistuvan.
Kommentit (69)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohitan.
Mitä ohitat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole toipunut minäkään. 2024 keväällä tuli.
Silti töissä koko ajan, Kelan vakuutuslääkärien mukaan olen terve. Oikeasti valkosolutkin nollissa ja yhtä helvetin infektiota ja tiputusta.
En pidä tätä yhteiskuntaa enää missään arvossa.
Yteiuskunnan syytäkö tämä nyt sitten on?
Onhan tuo aika hanurista että työntekijä voidaan ajaa kiusaamalla vaikka kuinka huonoon jamaan ilman että työnantajalle on tällaisesta mitään merkittäviä seurauksia.
Itse en ole läpi käynyt burn outia, mutta vaimolla oli tämä tilanne kuusi vuotta sitten. Siihen johti paitsi työasiat, myös muuten kokonaisvaltaisesti rankka jakso elämässä.
Akuutti vaihe kesti kolme kuukautta, töistä hän oli poissa neljä kuukautta ja tähän päälle kesäloman ja vuoden jälkeen hän alkoi olemaan taas oma itsensä. Tämä toki vaati työpaikan vaihdon ja muita elämän eri osa-alueiden uudelleen organisoimisia. Lisäksi suht nopeaa toipumista edes auttoi se, että meitä on tässä kaksi ja minä pystyin ottamaan kaikki arkielämn asiat huolehdittavakseni hänen toipumisensa ajaksi. Olemme myös siitä etuoikeutetussa asemassa, että hänen oli mahdollisuus jäädä pienemmälle työajalle, joka helpotti paljon töihin paluuta. Sen verran jälkeä tuo jätti, että hänestä jäi stressiherkempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu antaako toipumiselle mahdollisuuden, vai jääkö vellomaan surkeuteensa.
Tuntuuko syyllistäminen hyvältä?
Ihminen voi burnoutissa tsempata itsensä vaikka viideksi minuutiksi päivässä tekemään jotain mielekästä, sen sijaan että makaa pimeässä huoneessa 24/7. Pienin askelin parempaan. Jos se on syyllistämistä, niin olkoon.
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole läpi käynyt burn outia, mutta vaimolla oli tämä tilanne kuusi vuotta sitten. Siihen johti paitsi työasiat, myös muuten kokonaisvaltaisesti rankka jakso elämässä.
Akuutti vaihe kesti kolme kuukautta, töistä hän oli poissa neljä kuukautta ja tähän päälle kesäloman ja vuoden jälkeen hän alkoi olemaan taas oma itsensä. Tämä toki vaati työpaikan vaihdon ja muita elämän eri osa-alueiden uudelleen organisoimisia. Lisäksi suht nopeaa toipumista edes auttoi se, että meitä on tässä kaksi ja minä pystyin ottamaan kaikki arkielämn asiat huolehdittavakseni hänen toipumisensa ajaksi. Olemme myös siitä etuoikeutetussa asemassa, että hänen oli mahdollisuus jäädä pienemmälle työajalle, joka helpotti paljon töihin paluuta. Sen verran jälkeä tuo jätti, että hänestä jäi stressiherkempi.
Ihanaa että olet pystynyt ja jaksanut olla vaimon tukena. Työttömänä oleminen ei varsinaisesti ole minulla ladannut akkuja, kun koko ajan on huolehdittava kotona nyt koululaisista ja lapsilla on myös erityistarpeita.
Työnhaun, ruoanlaiton, pyykinpesun ja muiden kotitöiden jälkeen ei ylimääräistä energiaa oikein mihinkään jäänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu antaako toipumiselle mahdollisuuden, vai jääkö vellomaan surkeuteensa.
Tuntuuko syyllistäminen hyvältä?
Ihminen voi burnoutissa tsempata itsensä vaikka viideksi minuutiksi päivässä tekemään jotain mielekästä, sen sijaan että makaa pimeässä huoneessa 24/7. Pienin askelin parempaan. Jos se on syyllistämistä, niin olkoon.
Et selvästi ymmärrä aiheesta yhtään mitään. Kunhan olkiukkoilet huviksesi.
En pystynyt jatkamaan samassa tehtävässä. Vaihdoin osittain alaa. Kokopäivätyötä pystyin tekemään vasta vuoden päästä.
On mennyt 15 vuotta. En ole silti toipunut kokonaan. Takaraivossa on vieläkin se ääni, joka kertoo että olen tuottanut pettymyksen, olen peruuttamattomasti unohtanut jotain tärkeää, kaikki saattaa koska tahansa kaatua päälle. Pelkään lupaamasta liikoja, etenkään pidemmän ajan päähän. Mitä jos en silloin pystykään edes avaamaan sähköpostia tai vastaamaan puhelimeen?
Järjellä olen käynyt tilanteen ja siihen johtaneet syyt läpi uudestaan ja uudestaan ja ymmärrän, että minulla oli aivan liikaa vastuuta ja aivan liian vähän vapautta ja resursseja, ja lisäksi useampi muu elämän osa-alue tuotti kuormaa. Ymmärrän itseäni paremmin ja periaatteessa uskallan nykyään kertoa ajoissa, jos tuntuu että ole varma että pystyn. Silti vieläkin toivon, että loppuunpalaminen olisi jäänyt väliin. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi luottaa omaan pystymiseensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Korona-ajan romahduksesta en ole toipunut vieläkään. Toki tähän väliin mahtui myös syöpään sairastuminen mikä oli ihan oma romahdus se
Vierailija kirjoitti:
En ole toipunt, ollut jo 18 vuotta.
Kuulostaa enemmän masennukselta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo ole mikään burn out. Burn out on loppuunpalaminen josta toipuminen on hidasta. Minulla meni 10 vuotta ja terveys oli todella pahasti koetuksella. Tällä ei ole mitään osaa eikä arpaa työhön kiinnostuksen kanssa. Ihan kamalaa kidutusta eikä mitään pahaa mieltä ja valinnan tekemistä.
En toipunut, jos se tarkoittaa että olisin palannut vanhaan. Muutin maalle, puolitin työajan. Voin hyvin mutta kun joudun käymään kaupungissa kuormitun.
Vierailija kirjoitti:
En pystynyt jatkamaan samassa tehtävässä. Vaihdoin osittain alaa. Kokopäivätyötä pystyin tekemään vasta vuoden päästä.
On mennyt 15 vuotta. En ole silti toipunut kokonaan. Takaraivossa on vieläkin se ääni, joka kertoo että olen tuottanut pettymyksen, olen peruuttamattomasti unohtanut jotain tärkeää, kaikki saattaa koska tahansa kaatua päälle. Pelkään lupaamasta liikoja, etenkään pidemmän ajan päähän. Mitä jos en silloin pystykään edes avaamaan sähköpostia tai vastaamaan puhelimeen?
Järjellä olen käynyt tilanteen ja siihen johtaneet syyt läpi uudestaan ja uudestaan ja ymmärrän, että minulla oli aivan liikaa vastuuta ja aivan liian vähän vapautta ja resursseja, ja lisäksi useampi muu elämän osa-alue tuotti kuormaa. Ymmärrän itseäni paremmin ja periaatteessa uskallan nykyään kertoa ajoissa, jos tuntuu että ole varma että pystyn. Silti vieläkin toivon, että loppuunpalaminen olisi jäänyt väliin. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi luottaa omaan pystymiseensä.
Onko työpaikalla suhtauduttu ymmärtävästi, jos olet kertonut epävarmuuksistasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole läpi käynyt burn outia, mutta vaimolla oli tämä tilanne kuusi vuotta sitten. Siihen johti paitsi työasiat, myös muuten kokonaisvaltaisesti rankka jakso elämässä.
Akuutti vaihe kesti kolme kuukautta, töistä hän oli poissa neljä kuukautta ja tähän päälle kesäloman ja vuoden jälkeen hän alkoi olemaan taas oma itsensä. Tämä toki vaati työpaikan vaihdon ja muita elämän eri osa-alueiden uudelleen organisoimisia. Lisäksi suht nopeaa toipumista edes auttoi se, että meitä on tässä kaksi ja minä pystyin ottamaan kaikki arkielämn asiat huolehdittavakseni hänen toipumisensa ajaksi. Olemme myös siitä etuoikeutetussa asemassa, että hänen oli mahdollisuus jäädä pienemmälle työajalle, joka helpotti paljon töihin paluuta. Sen verran jälkeä tuo jätti, että hänestä jäi stressiherkempi.
Ihanaa että olet pystynyt ja jaksanut olla vaimon tukena. Työttömänä oleminen ei varsinaisesti ole minulla ladannut akkuja, kun koko ajan on huolehdittava kotona nyt koululaisista ja lapsilla on myös erityistarpeita.
Työnhaun, ruoanlaiton, pyykinpesun ja muiden kotitöiden jälkeen ei ylimääräistä energiaa oikein mihinkään jäänä.
Minä hajonneen mielenterveyteni kanssa olin iso osasyyllinen vaimoni uupumiseen, joten se oli vähintä mitä saatoin tehdä, ei siis mitään erityismaininnan arvoista toimintaa. Kiitos kuitenkin!
Onko sinun mahdollisuus saada mistään apua arjen pyörittämiseen? Vaimoni kohdalla huomasin, että akuuttivaiheessa ihan pienetkin asiat olivat liikaa. Kerran kun tulin töistä kotiin, löysin hänet itkuisena ja täysillä ahdistuskierroksilla vain sen takia, että hän oli vahingossa rikkonut kahvipannut. Pelkkä ajatus sirpaleiden siivoamisesti aj siitä, että täytyisi käydä ostamassa uusi, olivat hänelle niin uuvuttavat, ettei hän meinannut pystyä käsittelemään sitä asiaa. Ei, vaikka tiesi, että hoitaisin kyllä sen. Tuntui, että kynnys ihan kaikkeen pieneenkin tekemiseen kasvoi valtavaksi ja lamaannutti hänet ja sen takia oli tärkeää, ettei hänen tarvinnut tehdä yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu antaako toipumiselle mahdollisuuden, vai jääkö vellomaan surkeuteensa.
Tuntuuko syyllistäminen hyvältä?
Ihminen voi burnoutissa tsempata itsensä vaikka viideksi minuutiksi päivässä tekemään jotain mielekästä, sen sijaan että makaa pimeässä huoneessa 24/7. Pienin askelin parempaan. Jos se on syyllistämistä, niin olkoon.
Et selvästi ymmärrä aiheesta yhtään mitään. Kunhan olkiukkoilet huviksesi.
Onneksi minusta ei tullut aiheen asiantuntijaa. Mutta kun pystyin ensimmäistä kertaa käymään suihkussa, ilman ystäväni avustusta, tunsin itseni voittajaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu antaako toipumiselle mahdollisuuden, vai jääkö vellomaan surkeuteensa.
Tuntuuko syyllistäminen hyvältä?
Ihminen voi burnoutissa tsempata itsensä vaikka viideksi minuutiksi päivässä tekemään jotain mielekästä, sen sijaan että makaa pimeässä huoneessa 24/7. Pienin askelin parempaan. Jos se on syyllistämistä, niin olkoon.
Et selvästi ymmärrä aiheesta yhtään mitään. Kunhan olkiukkoilet huviksesi.
Onneksi minusta ei tullut aiheen asiantuntijaa. Mutta kun pystyin ensimmäistä kertaa käymään suihkussa, ilman ystäväni avustusta, tunsin itseni voittajaksi.
Upeaa että sinulla on ollut ystävä, joka on auttanut sinut suihkuun.
Tuntuuko syyllistäminen hyvältä?