On itse asiassa aika traumaattista todeta että pitkäaikaiset hyvät ystävät ei reagoi mitenkään jos lopetat pitämästä yhteyttä

Aivan samoja mietteitä. Vanhetessa muuttuu itse ja viime kädes ollaan kaikki yksin. Etukäteen jo leskeyttäkin miettineenä huomaa et oikeesti harva ihminen aidosti välittää. Monta yst.suhdetta hiipunut jos ei itse pidä yhteyttä. Se väsyttää ja surettaa. En suinkaan odota näkeväni edes joka toinen kk, mut ääni olis kiva kuulla silloin tällöin. Ilman miestä olis todella yksin.  Mitä meille suomalaisille on tapahtunut🤔

Somessa on paljon kertomuksia, että on päätetty lopettaa yksi puolinen yhteydenpito. Seuraukset ovat olleet todella ikäviä. Sitä toisen yhteydenottoa ei ole tullut enää koskaan

Tänään viimeksi tiktokissa törmäsin videoon. Tämä videon tekijä oli saanut samanlaisesta kokemuksesta yli sata vastausta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä traumaattisempaa on jos yhteydenottoihin ei vastata. 

Vielä traumaattisempaa jos tulee sota ja perheesi kuolee 

Tai joudut sodan lapsiseksiorjaksi. Se vasta traumatisoikin. Unohtuu nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Niinpä, itse tuntenut olevani aivan roska, hyttysen pas ka.

Oli aika, kun jaettiin "kaikki" ja oltiin todella läheisiä, tekstiviestit lenteli, päivittäin nähtiin, iltoja vietettiin jne.

Sitten kuvioihin astui toinen ja kas kummaa, enää ei jaettu asioita, ei istuttu iltaa, ei nähty, kun olikin se toinen. 

Ja tuorein kokemus tämän vuoden alusta, sitä ennen suht tiivistä yhteydenpitoa, keikoilla käymistä ja hotellissa yöpymistä juoruillen kurkku kipeäksi ja kas kummaa, erääseen viestiin ei enää vastattukaan, totaalihiljaisuus ja sitä kestänyt jo yli puolivuotta.

Minä en ymmärrä. Minusta toista ei voi "dumpata" noin, ei ainakaan jos oltu niin läheisiä. Muita tottakai voi ja saa ja kuuluu olla, mutta niin totaalinen muutos, kirvelee helvetin pahasti.

Ei ymmärrä ei💔😭

Ei hemmetti teitä testaajia.. 

Mä olen aikuinen ihminen ja elän aikuisen naisen elämää. Testaajat voivatkin poistua mököttämään omiin mökkeihinsä. Välillä viestittelen ystäville, että mennäänkö kahville joku päivä ja sitten voi mennä puoli vuotta ennen kuin otan uudelleen yhteyttä ellei sitten toinen ota ensin. Aina on kiva haastella sen pari tuntia nähdessä, mutta minä en tarvitse symbioottista sydänystävää, enkä laske kenen vuoro on nyt ottaa yhteyttä. Se olisi minusta äärimmäisen raskasta ja kuormittaisi enemmän kuin antaisi. Mun tärkein ystävä on mieheni jonka seurassa voin relata oikeasti. 

Vierailija kirjoitti:

Olet varmasti nainen, jos on pakko pitää yhteyttä koko ajan tai ystävyys loppuu., Miehet voivat hyvin pitää  vaikka 20 vuoden tauon ja sitten taas tavatessa jatkaa normaalisti siitä mihin viimeksi jäätiin. 

;D

Läheisriippuvaisuusketju.

Vierailija kirjoitti:

Ei hemmetti teitä testaajia.. 

 

Mä olen aikuinen ihminen ja elän aikuisen naisen elämää. Testaajat voivatkin poistua mököttämään omiin mökkeihinsä. Välillä viestittelen ystäville, että mennäänkö kahville joku päivä ja sitten voi mennä puoli vuotta ennen kuin otan uudelleen yhteyttä ellei sitten toinen ota ensin. Aina on kiva haastella sen pari tuntia nähdessä, mutta minä en tarvitse symbioottista sydänystävää, enkä laske kenen vuoro on nyt ottaa yhteyttä. Se olisi minusta äärimmäisen raskasta ja kuormittaisi enemmän kuin antaisi. Mun tärkein ystävä on mieheni jonka seurassa voin relata oikeasti. 

Tässä ketjussa ei ole kyse kuukausista, vaan siitä, että sitä toisen yhteydenottoa ei tule koskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä traumaattisempaa on jos yhteydenottoihin ei vastata. 

Vielä traumaattisempaa jos tulee sota ja perheesi kuolee 

Tai joudut sodan lapsiseksiorjaksi. Se vasta traumatisoikin. Unohtuu nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Sulle varmaan ihana avautua kun aina vähättelemässä

Jollain on sentään noita yksipuolisia kavereita. Itselleen siinä vaan harmia ja masennusta tekee jos alkaa martyyriksi ja lopettaa itsekkin yhteydenpidon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä traumaattisempaa on jos yhteydenottoihin ei vastata. 

Vielä traumaattisempaa jos tulee sota ja perheesi kuolee 

Tai joudut sodan lapsiseksiorjaksi. Se vasta traumatisoikin. Unohtuu nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Sulle varmaan ihana avautua kun aina vähättelemässä

Minulle ei tarvitse kenenkään tulla avautumaan. En usko että kenelläkään on sellaista tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä traumaattisempaa on jos yhteydenottoihin ei vastata. 

Vielä traumaattisempaa jos tulee sota ja perheesi kuolee 

Tai joudut sodan lapsiseksiorjaksi. Se vasta traumatisoikin. Unohtuu nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Sulle varmaan ihana avautua kun aina vähättelemässä

Avautukoon psykiatrille niin saa nyökyttelyä ja muuta mieleistään hymistelyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä traumaattisempaa on jos yhteydenottoihin ei vastata. 

Vielä traumaattisempaa jos tulee sota ja perheesi kuolee 

Tai joudut sodan lapsiseksiorjaksi. Se vasta traumatisoikin. Unohtuu nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Sulle varmaan ihana avautua kun aina vähättelemässä

Avautukoon psykiatrille niin saa nyökyttelyä ja muuta mieleistään hymistelyä. 

Erittäin ilmeistä että sulla on sekä paha olla että levität sitä ympärillesi. En yritä piikittää tai haukkua vaan oikeesti neuvo että tää ei oo normaali tapa ajatella 

Opiskeluaikojen kaverit oat hajaantuneet ympäri maata. Usein menee muutama vuosi niin, että vain lähetellään onnitteluviesti syntymäpäivänä tai kysellään lomasuunnitelmia kesän alussa. 

Lähin kaveri asuisi sadan kilometrin päässä, ja kyllähän sinnekin nopsaan ajelisi, mutta molemmilla on kouluikäisiä lapsia, arjen pyöritys, työt, harrastukset ja niin edelleen. Emme ole nähneet muutamaan vuoteen. Hän on mielessä usein ja olisi ihana nähdä, mutta aikaa on lähinnä kesälomilla irtaantua tuollaisiin pidempiin omiin menoihin, ja hän taas on koko kesän mökillänsä toisaalla. Usein pyörii mielessä, mitä hänelle kuuluu. Mutta kun hänkään ei ota yhteyttä minuun, ehkä häntä ei enää kiinnosta? 

Sattui myös se, kun paras lapsuudenystävä lopetti yhtäkkiä yhteydenpidon kymmenen vuotta sitten. Näen aina silloin tällöin unta, jossa olemme yhdessä ja nauramme ja vitsailemme niin kuin silloin ennen ja nauramme maha kippurassa, ja kun herään, tunnen yhtä suurta surua kuin silloin, kun tajusin, ettei hän halua enää pitää minuun yhteyttä. Ja olimme kuitenkin kuin paita ja peppu, aina yhdessä, kymmenen lomamatkaakin tuli tehtyä ja asuttua kimpassa opiskeluaikoina. Sitten loppui kuin seinään.

Vierailija kirjoitti:

Opiskeluaikojen kaverit oat hajaantuneet ympäri maata. Usein menee muutama vuosi niin, että vain lähetellään onnitteluviesti syntymäpäivänä tai kysellään lomasuunnitelmia kesän alussa. 

 

Lähin kaveri asuisi sadan kilometrin päässä, ja kyllähän sinnekin nopsaan ajelisi, mutta molemmilla on kouluikäisiä lapsia, arjen pyöritys, työt, harrastukset ja niin edelleen. Emme ole nähneet muutamaan vuoteen. Hän on mielessä usein ja olisi ihana nähdä, mutta aikaa on lähinnä kesälomilla irtaantua tuollaisiin pidempiin omiin menoihin, ja hän taas on koko kesän mökillänsä toisaalla. Usein pyörii mielessä, mitä hänelle kuuluu. Mutta kun hänkään ei ota yhteyttä minuun, ehkä häntä ei enää kiinnosta? 

 

Sattui myös se, kun paras lapsuudenystävä lopetti yhtäkkiä yhteydenpidon kymmenen vuotta sitten. Näen aina silloin tällöin unta, jossa olemme yhdessä ja nauramme ja vitsailemme niin kuin silloin ennen ja nauramme maha kippurassa, ja kun herään, tunnen yhtä suurta surua kuin silloin, kun tajusin, ettei hän halua enää pitää minuun yhteyttä. Ja olimme kuitenkin kuin paita ja peppu, aina yhdessä, kymmenen lomamatkaakin tuli tehtyä ja asuttua kimpassa opiskeluaikoina. Sitten loppui kuin seinään.

Lopetti yhteydenpidon? Etkö sitten itse ottanut häneen yhteyttä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä traumaattisempaa on jos yhteydenottoihin ei vastata. 

Vielä traumaattisempaa jos tulee sota ja perheesi kuolee 

Tai joudut sodan lapsiseksiorjaksi. Se vasta traumatisoikin. Unohtuu nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Sulle varmaan ihana avautua kun aina vähättelemässä

Avautukoon psykiatrille niin saa nyökyttelyä ja muuta mieleistään hymistelyä. 

Erittäin ilmeistä että sulla on sekä paha olla että levität sitä ympärillesi. En yritä piikittää tai haukkua vaan oikeesti neuvo että tää ei oo normaali tapa ajatella 

Mielipiteesi ja sen saat pitää. Ei vaikuta minuun eikä elämääni josta et tiedä yhtään mitään, arvailet vain. Jos myötäilyä ja hiljaista hyväksyvää mutinaa avautumisilleen kaipaa, on psykiatri se oikea osoite. Kavereilta ja ystäviltä voipi tulla sitten sitä toisenlaista kommenttia näille "maailman ykkösongelmille" joista koetaan tarvetta avautua ties kuinka monelle ja ties kuinka monennetta kertaa. 

Näitä samanlaisia avauksia on nyt ollut useampi eri somealustoilla. Kerran sain myös yhdeltä entiseltä työkaverilta yön tunteina meemin, tyyliin että ”et tiedä minkä ystävän minussa menetit” tms. 

Ja pakko sanoa, että ajatteletteko te uhriutujat itse koskaan, että sillä kaverillakin voi olla vaikeaa? Että se radiohiljaisuus ei ole vaan siksi kun toinen on niin sysip*ska ihminen, vaan siksi, että se toinenkin yrittää vaan pysyä siinä elämän syrjässä kiinni? 

Joo, en ole pystynyt pitämään kiinni monista ystävyyssuhteista villien ja vapaiden nuoruusvuosien jälkeen. Syyt:

- vaikea raskausaika

- uuvuttavat pikkulapsivuodet

- vaikeudet avioliitossa

- avioero

- erityislasten kasvattaminen eroäitinä, ”yhteishuollolla” hankalan eksän kanssa

- korkeakoulun käyminen työn ohessa vasta kolmekymppisenä, lapsiarjen keskellä

- vaativa työ sotealalla

Nyt tällä hetkellä yritän selvitä töistä, lasten teini-iästä sekä omista vaihdevuosista. Ovella kolkuttelee omien isovanhempien ja vanhempien kunnon heikkeneminen, ehkä ehtii lapset lentää pesästä just ennenkuin alkaa sit suvun vanhusten auttamisrumba. 

Että joo sori vaan, kun ei ole ihan hirveästi viimiseen 15 vuoteen ehtinyt olla koko ajan viestittelemässä tai tukena kaikille muille. On mulla kyllä onneksi kavereita, jotka on samassa veneessä, jotka ei syyllistä, ja joiden kanssa voidaan iloita kun ehditään näkemään edes vuoden välein. 

N37 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä traumaattisempaa on jos yhteydenottoihin ei vastata. 

Vielä traumaattisempaa jos tulee sota ja perheesi kuolee 

Tai joudut sodan lapsiseksiorjaksi. Se vasta traumatisoikin. Unohtuu nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Sulle varmaan ihana avautua kun aina vähättelemässä

Avautukoon psykiatrille niin saa nyökyttelyä ja muuta mieleistään hymistelyä. 

Erittäin ilmeistä että sulla on sekä paha olla että levität sitä ympärillesi. En yritä piikittää tai haukkua vaan oikeesti neuvo että tää ei oo normaali tapa ajatella 

Mielipiteesi ja sen saat pitää. Ei vaikuta minuun eikä elämääni josta et tiedä yhtään mitään, arvailet vain. Jos myötäilyä ja hiljaista hyväksyvää mutinaa avautumisilleen kaipaa, on psykiatri se oikea osoite. Kavereilta ja ystäviltä voipi tulla sitten sitä toisenlaista kommenttia näille "maailman ykkösongelmille" joista koetaan tarvetta avautua ties kuinka monelle ja ties kuinka monennetta kertaa. 

I rest my case

Mulla meni jonkin aikaa, ennenkuin tajusin, että läheiseksi ystäväksi luulemani vastasikin enää  vain emojeilla. Joskus harvoin yhdellä lyhyellä lauseella tai parilla sanalla. Olin varmaan taakka, enkä tajunnut sitä. Sellaiseen vain ajautuu joskus, luulee toisesta enemmän. Kun lopetin viestittelyn ja vastailin hänenkin viesteihinsä vain emojilla. Hän viestitteli vielä pari, kolme kertaa ja lopetti sitten hänkin. Nyt on mennyt puolisen vuotta, eikä meillä ole ollut enää yhteydenpitoa. 

Vierailija kirjoitti:

Näitä samanlaisia avauksia on nyt ollut useampi eri somealustoilla. Kerran sain myös yhdeltä entiseltä työkaverilta yön tunteina meemin, tyyliin että ”et tiedä minkä ystävän minussa menetit” tms. 

Ja pakko sanoa, että ajatteletteko te uhriutujat itse koskaan, että sillä kaverillakin voi olla vaikeaa? Että se radiohiljaisuus ei ole vaan siksi kun toinen on niin sysip*ska ihminen, vaan siksi, että se toinenkin yrittää vaan pysyä siinä elämän syrjässä kiinni? 

Joo, en ole pystynyt pitämään kiinni monista ystävyyssuhteista villien ja vapaiden nuoruusvuosien jälkeen. Syyt:

- vaikea raskausaika

- uuvuttavat pikkulapsivuodet

- vaikeudet avioliitossa

- avioero

- erityislasten kasvattaminen eroäitinä, ”yhteishuollolla” hankalan eksän kanssa

- korkeakoulun käyminen työn ohessa vasta kolmekymppisenä, lapsiarjen keskellä

- vaativa työ sotealalla

Nyt tällä hetkellä yritän selvitä töistä, lasten teini-iästä sekä omista vaihdevuosista. Ovella kolkuttelee omien isovanhempien ja vanhempien kunnon heikkeneminen, ehkä ehtii lapset lentää pesästä just ennenkuin alkaa sit suvun vanhusten auttamisrumba. 

Että joo sori vaan, kun ei ole ihan hirveästi viimiseen 15 vuoteen ehtinyt olla koko ajan viestittelemässä tai tukena kaikille muille. On mulla kyllä onneksi kavereita, jotka on samassa veneessä, jotka ei syyllistä, ja joiden kanssa voidaan iloita kun ehditään näkemään edes vuoden välein. 

N37 

Ja olet tietenkin kommunikoinut tämän ystäville niin ettei heille jää vaikutelmaa että vain katosit eikä kiinnosta? Se on sun käytös mikä kertoo susta, ei se kun joku ei osaa lukea ajatuksia