On itse asiassa aika traumaattista todeta että pitkäaikaiset hyvät ystävät ei reagoi mitenkään jos lopetat pitämästä yhteyttä

Ei siinä oikeastaan ole mitään traumaattista. Useimmat ihmissuhteet ovat määräaikaisia ja kaikki ne päättyvät joskus.

Kauhan ikävästi ilmaistu, että moni roikkuu väljissä ihmissuhteissa eikä uskalla testata ystävyyttä. Väljät ihmissuhteethan ovat just parhautta, kun on muutakin elämää. Eikä tuommoinen testaaminen ole täyspäisen ihmisen hommaa. Ystävyys ei ole mikään parisuhteen korvike ja lähinnä vain teineillä ja ihan nuorilla aikuisilla on semmoisia perheenomaisia hirveän kiinteitä ystävyyssuhteita. On ihan tavallista aikuisen elämää olla yhteydessä ystäviin harvakseltaan.

Tuosta naisten ja miesten erosta tässä asiassa olen sitä mieltä, että ne miesten kaverisuhteet on aika kevyitä ja niissä pysytään siinä samassa roolissa. Siksi se on helppoa jatkaa juttua pitkänkin ajan jälkeen.

Veljeni on keski-iän kriisissään ottanut yhteyttä moneen vanhaan kaveriin. Pari niistä on tavannut eikä kummallekaan kertonut että hänellä on lapsi!

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten sukulaiset...

Huomaan tulevani vanhaksi (olen kylläkin vasta 46v.) kun sukulaiset nousee arvoonsa. On mukava pitää yhteyttä ihmisiin, jotka tietää kuka minä olen ja mistä tausta tulen. Heillä on se kokonaiskuva. Tämä tietysti pätee vain tervehenkisiin sukulaissuhteisiin, mutta minulla niitä on ja arvostan todella paljon. Kun omat vanhemmat on kuolleet, niin on kuin saisi pitää palasen heistä heidän sisarustensa kautta.

Minulla on vain yksi niin paljon nuorempi ja eri sukupuolta oleva sisarus ettei meillä oikein ole juteltavaa. Olisikin sisko, niin olisi aina joku läheinen elämässä. Nyt on kyllä puoliso, mutta kaveruudet ei oikein suju. Kukaan ei halua minusta ns. Parasta kaveria, ei ole koskaan halunnut. Ja itse en tykkää siitä että kaverit tekee ohareita paremman seuran toivossa tai jättää vastaamatta viesteihin. Tällaisten olen antanut olla. Mutta kyllä minua aidosti surettaa että ei ole enää elämässä lapsuudenkavereita, ei ketään kenen kanssa muistella menneitä edes silloin tällöin. Ja minä tiedostan kyllä olevani hankala kaveri siltä osin, että kaipaan tosiystäviä, mutta en jaksa olla ihan jatkuvasti yhteydessä. Minä olen sellainen että pitkäkin tauko ei haittaisi, jos kaveruus on kunnioittavaa ja molemminpuoleista.

Vierailija kirjoitti:

Kauhan ikävästi ilmaistu, että moni roikkuu väljissä ihmissuhteissa eikä uskalla testata ystävyyttä. Väljät ihmissuhteethan ovat just parhautta, kun on muutakin elämää. Eikä tuommoinen testaaminen ole täyspäisen ihmisen hommaa. Ystävyys ei ole mikään parisuhteen korvike ja lähinnä vain teineillä ja ihan nuorilla aikuisilla on semmoisia perheenomaisia hirveän kiinteitä ystävyyssuhteita. On ihan tavallista aikuisen elämää olla yhteydessä ystäviin harvakseltaan.

Paitsi, että tässä on kyse siitä, että vain se toinen ottaa yhteyttä ja kun lopettaa yhteyden pidon "testatakseen" kaipaako toinen nin se toinen ei ota koskaan enää yhteyttä. Minusta ihan hirveäää tilanne. Mitään ystävyyttä ei ole ollutkaan. Siinä vain sitten miettii, että millaisena riesana on pidetty ja mitä teki väärin ym. 

Vierailija kirjoitti:

No sittenhän eivät sinusta välittäneet. Parempi elää todellisuudessa kuin harhakuvitelmissa.

Sairastuin syöpään ja kerroin siitä avoimesti kaikille. Ei olisi kannattanut, koska heistä ei ole sen jälkeen kuulunut yhtään mitään. Olen parantunut ja mennyt elämässäni eteenpäin. Ajattelen niin, että kun kerran ystävyyden katkeaminen on noin pienestä kiinni niin olkoon. 

En siis kertonut heille mitään sairauskertomuksia. Kerroin diagnoosin nimen ja sen, että joudun hoitojen aiheuttaman immuniteetin laskun vuoksi vähentämään fyysisiä kohtaamisia.