Alan katkeroitua ystävättömyydestä

Tämä on ihan kamalaa, enkä haluaisi katkeroitua. Mutta katkeruus on alkanut hiipiä mieleeni. Minulla on menneisyydessä ollut ystäviä, mutta ystävyyssuhteet ovat jääneet. Osa on katkennut välimatkan vuoksi (minä olisin jaksanut pitää yhteyttä ja nähdä, toiset eivät), osa elämäntilanteen muuttuessa (minua ei haitannut oma/ystävien muuttunut elämäntilanne, heille se oli ongelma, kun halusivat samassa elämäntilanteessa olevan ystävän kuin itse olivat). Kohdalle on osunut pari vaikeasti mt-ongelmaista, joiden käytöksestä jäi todella nihkeä olo ja jouduin katkaisemaan välit.

Olen todella yrittänyt ystävystyä näiden vuosien aikana. En ole introvertti, enkä ekstrovertti. Juttelen melko helposti tuntemattomille, varsinkin jos toinen aloittaa keskustelun. Kyse ei siis ole siitä, että en saisi lähestyttyä ihmisiä. Tuttavia saan helposti, mutta ystävyydet jäävät syntymättä tai ne lakastuvat. Selvästi olen osalle ihminen, joka ei ole niin kiinnostava, että jaksaisin kiinnostaa vuodesta toiseen eli minuun myös kyllästytään. Monilla on jo valmiiksi ne "hyvät ystävät", eivätkä he kaipaa lisää sellaisia.

Yksinäisyydestäni huolimatta tiedän olevani hyvää ystävämateriaalia: olen empaattinen, ystävällinen, hyvä kuuntelemaan, huumorintajuinen ja lämmin, vaikka itse sanonkin. En kommentoi ilkeästi ja minulla on normaalit käytöstavat. Olen juuri sellainen ystävä, jolle voi soittaa iloisina tai surullisina hetkinä. Ystävä, jonka kanssa voisi mennä kahville, kävelylle tai tehdä jotain yhdessä. Koen, että menen ihan hukkaan ystävänä, kun ystäviä ei ole.

Aiemmin olen surrut ystävättömyyttäni/ystävyyksien päättymisiä, mutta nyt on alkanut tulla katkerakin olo. Monilla ilkeilläkin ja ailahtelevilla ihmisillä on ystäviä, mutta minulla ei. Viime aikoina olen huomannut, että tulee ihan katkera olo, kun näen ystävyksiä jossain yhdessä tai kuulen, kuinka joku hehkuttaa minulle ystäviään.

Miten tästä katkeruudesta pääsisi eroon? En usko, että tämä on hyväksi millään tavalla.