Lue keskustelun säännöt.
Varallisuuserot parisuhtessa. Pitäisikö vielä yrittää?
Kirjoitin joskus palstalle siitä kuinka erilaiset elintasot eivät ole kumppanille ongelma - kunnes ne ovatkin.
Minulla on siis ok taloudellinen tilanne. Rikas en ole, mutta yli keskituloinen ja säästöjä on.
En ole kiinnostunut yhteen muuttamisesta enkä lasten hankinnasta, ja olen tehnyt nämä asiat jo alussa selviksi. En kuitenkaan nauti kovasti rahaa vaativista asioista, vaan harrastukseni ovat varsin edullisia. En myöskään törsää rahaa matkusteluun tai luksukseen.
Aikaisemmissa parisuhteissa on käynyt niin, että tämä sopii kumppanille mainiosti. Mutta jotenkin se kääntykin siten, että jos muutettaisiin yhteen kivaan asuntoon ja olisi kiva tehdä sitä ja tätä. Sitä ei ole sanottu suoraan kuka maksaisi tästä lystistä isomman osan, mutta selvää on, ettei mainittuja haaveita oltaisi pystytty toteuttamaan 50/50-periaatteella.
On alkanut tuntua siltä, että jos mahdollisuus elintason nostoon miehen kustannuksella on näköpiirissä, opportunisti naisihmisessä herää ennemmin tai myöhemmin.
No, nyt on sellainen tilanne, että olen tavannut kivan naisen ja tämä on kääntymässä parisuhteeksi. Tätä ei ole yhdessä julistettu, mutta tapailua on jatkunut sen verran aikaa, että on aika sellaisesta puhua. Mutta elintasomme ovat erilaiset, minulla enemmän tai vähemmän keskiluokkainen ja kumppanillani ei.
Sydän sanoo, että älä murehdi tuollaisista. Mutta sisäinen hälytyskello soi ja sanoo, että jossain vaiheessa herääkin keskustelu siitä, mitä kaikkea voitaisiin tehdä yhdessä jos...
Kommentit (1113)
Ei hyvänen aika mitä minä juuri aloituksessa luin. Olet itsekäs. Tottakai kustannan vaimolleni saman elintason kuin itselleni. On myös iso henkivakuutus, jos kuolen aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä mietin tuota terveyssidekommenttia tuossa aiemmin - tämä olisi toiminut omassakin liittossani loistavana indikaatorina siitä, miten asiat oikeasti ovat. Joskus parisuhteen alkuaikoina, laitoin yhteiseen ostoskärryyn paketin pikkuhousunsuojia. Miehen mielestä tämä oli väärin, koska eihän hän tarvitse sellaisia. Itsekin niitä käytin yleensä lähinnä seksin jälkeen. Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän, että näistä "pienistä" merkeistä olisi pitänyt osata vetää johtopäätökset silloin jo ennen lasten hankintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa olla tarkkana joo, ettet joudu maksumieheksi.
Mahdollisen tulevan avopuolisosi taas kannattaa olla tarkkana, ettei ala piikomaan sinulle ilmaiseksi. Monesti nämä rahamiehet, jotka eivät halua maksaa isompaa osuutta yhteisistä kuluista, kummasti jotenkin kuvittelevat, että 100% kotitöistä kuuluu naiselle. Koska tekishän se nainen niitä kotitöitä yksin asuessaankin. Ja se osaakin ne jotenkin paremmin.
Tää on niin totta! Olen ollut tämmöisessä suhteessa, eli jotenkin se, että toinen oli varakkaammpi teki hänestä muutenkin automaattissesti tärkeämmän ihmisen. Näin siis siitä huolimatta, että minäkin olen inan yli keskituloinen, joten rahaa en häneltä edes tarvinnut. Kaikki pyöri hänen töidensä ympärillä, ei nyt sitä tai tätä, kun hän ei tiedä pitääkö käydä töissä, vaikka kyse oli miten yksinkertaisesta asiasta. Ei mitään kiinnostusta minun lähipiiriin, ei hän jouda tommoisia. Aina myöhässä joka paikasta, jos sais euron joka tunnista tai puolesta tunnista kun jossain odotteli, Välillä kun oikein rähähdin, sain jonkun korun tms. jotka ei kiinnosta mua pätkääkään. Niin mieluummin olisin viettänyt sen perjantai-ip piknikin, jota oli lupailtu. Tietysti olisin itse hankkinut, valmistanut ja raahannut sinne ruuat ja juomat, kunhan toinen olisi vain tullut kerrankin ajoissa, eikä kolme tuntia myöhässä kun töissä oli nyt pakko sitä ja tuota.
Jätin niin hyvän miehen, kyllä kaikki hämmästyi. Kun sehän oli reilu, omien kaveriensa kanssa syömässä ollessa maksoi koko pöydän! Että siitäkö se johtui, että ei antanut sulle tarpeeksi rahaa? Ei, vaan siitä, että raha ja asema oli kaikkein tärkeintä.
"Että siitäkö se johtui, että ei antanut sulle tarpeeksi rahaa? Ei, vaan siitä, että raha ja asema oli kaikkein tärkeintä."
Musta jotenkin vaikuttaa siltä, että niille, joille itselleen se raha ja asema on tärkeitä ja nostavat tällaiset asiat ylitse muiden, luulevat helposti, että muutkin ajattelee samoin. Ja siksi tekevät virhepäätelmiä vaikkapa juuri siitä, mitkä ne ongelmat on parisuhteessa. Esim. Luullaan, että nainen on rahanahne, vaikka häntä tökkii laajemmin miehen itsekeskeisyys ja syvempi sitoutumisen ja välittämisen puute. Joka tulee ilmi monissa muissakin asioissa, kuin vain rahankäytössä. Ja mies itse on se rahanahne.
Täälläkin moni mies, joille itselleen selvästi se raha ja oma napa on tärkein asia, olettaa, että naisellekin olisi, ja tulkitee siksi suhteen asioita ja ongelmien syitä virheellisesti.
Monelle naiselle tuollainen, jos miehelle esim. raha ja työ (tai jokin muu asia) on elämässä tärkeintä, muodostuu ongelmaksi, kun parisuhde, yhteiselämä ja mahdolliset lapsetkin jäävät sitten toiseksi...joskus viidensiksi kaiken muun; kavereiden, harrastusten jne jälkeen. Arvomaailma on toinen ja prioriteetit erit.
Tutkitusti onnistuneissa parisuhteissa puolisoilla on ylipäätään varsin samanlainen arvomaailma, erityisesti suurissa linjoissa. Itsekkyys ei muutenkaan ennusta onnellista toimivaa paisuhdetta.
Mies voisi ilmoittaa heti kättelyssä, jos haluaa vain jonkun ulkoistetun kevyemmän hyöty- ja tapailusuhteen, eikä halua tai edes kykene syvempään parisuhteeseen ja yhteiseloon. Naisen kannattaa tarkkailla ja tehdä kysymyksiä nämä asiat selvittääkseen, eikä tyytyä toissijaiseen rooliin suhteessaan, jos itse kaipaa enemmän. Jos mies ei pidä kysymyksistä, niin red flagg ja heihei. Parisuhdekelpoinen yksilö haluaa kuunnella naisen mielipiteitä ja vastata hänen kysymyksiinsä.
Liian moni nainen ei viitsi ja kehtaa kysyä ja selvittää näitä asioita tapaillessa, sekä sivuuttaa miehen välinpitämättömän käytöksen ja keksii sille hyviä verukkeita. Sitten ollaankin huonossa suhteessa, joka ei koskaan etene syvemmäksi parisuhteeksi ja oikeaksi kumppanuudeksi.
Ja nainen voisi ilmoittaa heti kättelyssä, jos olettaa miehen maksavan ja hoitavan perheen ja kodin asiat. Etsii maksuautomaattia. Jotta nainen voi vaan säästellä. Kun eläkeikä koittaa, kummalla on säästöjä ja kummalla lasten luottamus.
Toki. Kuvaamasi toiminta taitaa tosin olla kuitenkin miehille yleisempää kuin naisille.
Että mies säästää samalla (tai kuluttaa omiin harrastuksiinsa), kuin nainen tekee lapset ja hoitaa pääasiassa lapsiperhearjen ja kuluttaa oman palkkansa / rahansa perheeseen. Mies saattaa vielä päälle valittaa, että hänen siivellään eletään, koska hänellä isompi palkka...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä". Näinhän se on. Silloin ei pitäisi tätä vannoa jos jo etukäteen tietää, että ei ole vastoinkäymisissä toisen tukena. Muullakin tavoin kuin sanoilla. Ja vaikka ei olisi ihan kirkossakaan papin edessä vannottu, niin sama periaate pitäisi olla jos yhteistä elämää eletään.
Sivusta huomautan, ettei kaikki 50-50 parit ajattele, ettei hädän hetkellä voida olla toisen tukena myös taloudellisesti. Aika usein ajatus on, että molemmat maksaa omansa kun ollaan molemmat töissä, ja jos jäädään työttömäksi, niin tietysti toinen jeesaa.
Eikä se tasajako ole aina sen parempituloisen vaatimus. Joskus se pienempituloinen ihan haluaa elää omalla tulotasollaan ja taloudellisesti itsenäisesti. Erityisesti niissä suhteissa, joissa mies on se pienempituloinen osapuoli tämä voi olla ihan kunnia-asiakin.
Lähtökohtaisesti kumppanuudessa 50-50-malli on tasapuolinen ja reilu. Tuloerot ovat normaaleja ja niistä varmaan arjessa joustetaan tilanteen mukaan ainakin hiukan. Se, että automaattisesti ollaan vaatimassa toiselta rahaa, kuulostaa hyväksikäytöltä. Riippumatta sukupuolesta. Yhteiset menot puoliksi, loput ns omia rahoja. Tilanteen mukaan joustetaan. Sillä ollaan menty ja hyvin toimii.
Niin, tässä ketjussa monet puhuvat sitä vastaan, ettei saa vaatia toiselta, varakkaamalta, elatusta. Mutta kukaan ei ole sellaista ketjussa myöskään vaatinut. Ap pelkää, että häneltä ehkä tulevaisuudessa aletaan vaatia jotain. Ilman, että sellaisia merkkejä edes on vielä.
Suurin osa kommenteista taitaa olla niitä, missä vedotaan rakkauteen: suurempituloisen tulee elättää. Ikäänkuin se olisi velvollisuus. Luulen, että se mietityttää monia. Siihen ei ole kenelläkään mitään velvollisuutta. Jokainen ihminen kantaa vastuun itsestään. Tottakai lapsien ja yhteisen elämisen asiat tulee sopia. Ihmiset tuntuvat purkavan täällä omia voimakkaita tuntojaan. Hyvä niin.
Elättämistä ei varsinaisesti kyllä ole se, että suurituloisempi maksaa isomman osuuden tai jotain ekstrajuttuja. (Tai jos on yhteistalous ja erisuuret tulot, niin sekään ei ole elättämistä.) Tavallisesti Suomessa molemmilla on tuloja, joita käyttää elämiseen, vaikka toisella olisikin pienet tulot.
Jos toisella ei ole tuloja, eikä peruselämiseen ole rahaa, niin sitten puhutaan elättämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä". Näinhän se on. Silloin ei pitäisi tätä vannoa jos jo etukäteen tietää, että ei ole vastoinkäymisissä toisen tukena. Muullakin tavoin kuin sanoilla. Ja vaikka ei olisi ihan kirkossakaan papin edessä vannottu, niin sama periaate pitäisi olla jos yhteistä elämää eletään.
Sivusta huomautan, ettei kaikki 50-50 parit ajattele, ettei hädän hetkellä voida olla toisen tukena myös taloudellisesti. Aika usein ajatus on, että molemmat maksaa omansa kun ollaan molemmat töissä, ja jos jäädään työttömäksi, niin tietysti toinen jeesaa.
Eikä se tasajako ole aina sen parempituloisen vaatimus. Joskus se pienempituloinen ihan haluaa elää omalla tulotasollaan ja taloudellisesti itsenäisesti. Erityisesti niissä suhteissa, joissa mies on se pienempituloinen osapuoli tämä voi olla ihan kunnia-asiakin.
Lähtökohtaisesti kumppanuudessa 50-50-malli on tasapuolinen ja reilu. Tuloerot ovat normaaleja ja niistä varmaan arjessa joustetaan tilanteen mukaan ainakin hiukan. Se, että automaattisesti ollaan vaatimassa toiselta rahaa, kuulostaa hyväksikäytöltä. Riippumatta sukupuolesta. Yhteiset menot puoliksi, loput ns omia rahoja. Tilanteen mukaan joustetaan. Sillä ollaan menty ja hyvin toimii.
Niin, tässä ketjussa monet puhuvat sitä vastaan, ettei saa vaatia toiselta, varakkaamalta, elatusta. Mutta kukaan ei ole sellaista ketjussa myöskään vaatinut. Ap pelkää, että häneltä ehkä tulevaisuudessa aletaan vaatia jotain. Ilman, että sellaisia merkkejä edes on vielä.
Suurin osa kommenteista taitaa olla niitä, missä vedotaan rakkauteen: suurempituloisen tulee elättää. Ikäänkuin se olisi velvollisuus. Luulen, että se mietityttää monia. Siihen ei ole kenelläkään mitään velvollisuutta. Jokainen ihminen kantaa vastuun itsestään. Tottakai lapsien ja yhteisen elämisen asiat tulee sopia. Ihmiset tuntuvat purkavan täällä omia voimakkaita tuntojaan. Hyvä niin.
Elättämistä ei varsinaisesti kyllä ole se, että suurituloisempi maksaa isomman osuuden tai jotain ekstrajuttuja. (Tai jos on yhteistalous ja erisuuret tulot, niin sekään ei ole elättämistä.) Tavallisesti Suomessa molemmilla on tuloja, joita käyttää elämiseen, vaikka toisella olisikin pienet tulot.
Jos toisella ei ole tuloja, eikä peruselämiseen ole rahaa, niin sitten puhutaan elättämisestä.
Juuri näin. En minä elätä miestäni, hän kyllä elää ihan omilla rahoillaan, maksaa kodin menoja ja ruokaa jne. Mutta jos jotain extraa halutaan, siis molemmat haluaa,, kyllä minä sen ilomielin kustannan. Täällä aiemmin joku kirjoitti, että säästää vaikka vuoden onnistuakseen maksamaan kulunsa jostain kalliimmasta matkasta tms. Minusta se on ihan järjetöntä.
Ymmärrän kyllä ylpeyden, otti se meilläkin muutaman keskustelun, ennen kuin mieheni oppi "kestämään" sen, että neuvottelematta minä maksan. Mutta perustelin hänelle, että kumpi tässä nyt painaa enemmän: hänen ylpeytensä vaiko meidän yhteinen, kiva elämä? Pitäisikö meidän elää siten, että minullakin on paha mieli, kun katselen hänen pihistämistään vaiko peräti erota tämän vuoksi`?
En vaan ymmärrä, mihin rahani paremminkaan laittaisin kuin yhteiseen, kivaan elämään. Aina voi joo säästää, säästää ja sijoittaa, mutta siellä ne rahat sitten makaisivat vuoden verran odotellessa, että voidaan sitku joskus tehdä se matka. Kamalaa tuhlaamista tämä minusta olisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä nämä, jotka hysteerisesti haluavat vain kasvattaa pankkitiliään tulee aika vaatimattomista oloista. He oikeasti kuvittelevat, että raha tuo turvaa ja onnellisuutta. Jossain määrin tietysti tuokin, mutta kun on ikänsä elänyt rahapiireissä, tietää, että voi se tuoda paljon muutakin. Kaikkein onnettomimmat ihmiset, joita itse tunnen, ovat omia sukulaisiani, joilla on rahakas tausta. Aika moni on omaa onnettomuuttaan onnistunut tuhlaamaankin sen turvansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä". Näinhän se on. Silloin ei pitäisi tätä vannoa jos jo etukäteen tietää, että ei ole vastoinkäymisissä toisen tukena. Muullakin tavoin kuin sanoilla. Ja vaikka ei olisi ihan kirkossakaan papin edessä vannottu, niin sama periaate pitäisi olla jos yhteistä elämää eletään.
Sivusta huomautan, ettei kaikki 50-50 parit ajattele, ettei hädän hetkellä voida olla toisen tukena myös taloudellisesti. Aika usein ajatus on, että molemmat maksaa omansa kun ollaan molemmat töissä, ja jos jäädään työttömäksi, niin tietysti toinen jeesaa.
Eikä se tasajako ole aina sen parempituloisen vaatimus. Joskus se pienempituloinen ihan haluaa elää omalla tulotasollaan ja taloudellisesti itsenäisesti. Erityisesti niissä suhteissa, joissa mies on se pienempituloinen osapuoli tämä voi olla ihan kunnia-asiakin.
Lähtökohtaisesti kumppanuudessa 50-50-malli on tasapuolinen ja reilu. Tuloerot ovat normaaleja ja niistä varmaan arjessa joustetaan tilanteen mukaan ainakin hiukan. Se, että automaattisesti ollaan vaatimassa toiselta rahaa, kuulostaa hyväksikäytöltä. Riippumatta sukupuolesta. Yhteiset menot puoliksi, loput ns omia rahoja. Tilanteen mukaan joustetaan. Sillä ollaan menty ja hyvin toimii.
Niin, tässä ketjussa monet puhuvat sitä vastaan, ettei saa vaatia toiselta, varakkaamalta, elatusta. Mutta kukaan ei ole sellaista ketjussa myöskään vaatinut. Ap pelkää, että häneltä ehkä tulevaisuudessa aletaan vaatia jotain. Ilman, että sellaisia merkkejä edes on vielä.
Suurin osa kommenteista taitaa olla niitä, missä vedotaan rakkauteen: suurempituloisen tulee elättää. Ikäänkuin se olisi velvollisuus. Luulen, että se mietityttää monia. Siihen ei ole kenelläkään mitään velvollisuutta. Jokainen ihminen kantaa vastuun itsestään. Tottakai lapsien ja yhteisen elämisen asiat tulee sopia. Ihmiset tuntuvat purkavan täällä omia voimakkaita tuntojaan. Hyvä niin.
Elättämistä ei varsinaisesti kyllä ole se, että suurituloisempi maksaa isomman osuuden tai jotain ekstrajuttuja. (Tai jos on yhteistalous ja erisuuret tulot, niin sekään ei ole elättämistä.) Tavallisesti Suomessa molemmilla on tuloja, joita käyttää elämiseen, vaikka toisella olisikin pienet tulot.
Jos toisella ei ole tuloja, eikä peruselämiseen ole rahaa, niin sitten puhutaan elättämisestä.
Juuri näin. En minä elätä miestäni, hän kyllä elää ihan omilla rahoillaan, maksaa kodin menoja ja ruokaa jne. Mutta jos jotain extraa halutaan, siis molemmat haluaa,, kyllä minä sen ilomielin kustannan. Täällä aiemmin joku kirjoitti, että säästää vaikka vuoden onnistuakseen maksamaan kulunsa jostain kalliimmasta matkasta tms. Minusta se on ihan järjetöntä.
Ymmärrän kyllä ylpeyden, otti se meilläkin muutaman keskustelun, ennen kuin mieheni oppi "kestämään" sen, että neuvottelematta minä maksan. Mutta perustelin hänelle, että kumpi tässä nyt painaa enemmän: hänen ylpeytensä vaiko meidän yhteinen, kiva elämä? Pitäisikö meidän elää siten, että minullakin on paha mieli, kun katselen hänen pihistämistään vaiko peräti erota tämän vuoksi`?
En vaan ymmärrä, mihin rahani paremminkaan laittaisin kuin yhteiseen, kivaan elämään. Aina voi joo säästää, säästää ja sijoittaa, mutta siellä ne rahat sitten makaisivat vuoden verran odotellessa, että voidaan sitku joskus tehdä se matka. Kamalaa tuhlaamista tämä minusta olisi!
Matka jonnekin ei ole välttämättömyys ja ymmärrän täysin jos varakkaampi jota se matka ei niin kiinnosta ei halua sitä molemmille kustantaa. Toisaalta taas jos varakkaampi haluaa että reissataan, oletan että hän on valmis myös maksamaan siitä.
Yleensäkin kannattaa, jos vaan suinkin mahdollista, etsiä kumppaniksi sellainen jonka kanssa ei tarvitse jatkuvasti miettiä näitä vaan molemmat haluaa suunnilleen samoja asioita. Minun eikä vaimoni tarvitse juuri keskustella rahankäytöstä kun kohteet ja tarpeet on molemmilla tarpeeksi samankaltaiset.
Esimerkki tuossa pikkuhousunsuojista oli myös hyvä, koska kyseessä on välttämätön tavara niin tottakai se kustannetaan yhdessä. Mutta ei-pakolliset menot on meillä aina tiukemman harkinnan alla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raha liittyy rakkauteen yhteisessä elämässä vaikka siten, että joko toinen aikuinen tai perheen lapsi sairastuu ja sairaus vie enemmän rahaa kuin normaalisti. Slloin isompituloinen auttaa rahallisesti miten kykenee. Vai onko "rakkautta" yhteiselämässä, että vaikka rahaa olisi niin sitä ei edes tässä tapauksessa käytetä? Kuolkoon tai sairastukoon ihan rauhassa, mutta enempää en osuudestani maksa?
Toinen joutuu työttömäksi ja tulot pienenevät. Toisella on rahaa panostaa talouteen enemmän. Onko "rakkautta" yhteiselämässä, että toinen joutuu kituuttamaan tai kotona on puutetta perusasioista, vaikka rahaa olisi niin sitä ei näissäkään tapauksissa käytetä? "Koska raha ei liity rakkauteen millään laila".
Raha liittyy rakkauteen sillä tavoin, että jotkut pakolliset elämän perusasiat vaativat rahaa. Kuten joku sanoikin, rahaa ei voi eriyttää pois tai olematta huomioimatta todellisessa käytännön elämässä. Vaikka kuinka rakastaa niin asuminen esimerkiksi Suomessa on kallista. Pitäisikö yhteiselämässä silloin toisen muuttaa pois nykyisestä yhteisestä asunnosta kun ei kykene maksamaan tasan tarkkaan puolia ja toinen ei maksa isompaa osuutta? Vai suostuuko varakkaampi muuttamaan huonompaan asuntoon vaikka varaa olisi nykyisenkin ylläpitoon? Vaikka toisen rahanpuute olisi väliaikaistakin?
Se on vaan sillä lailla, että ilman rahaa ei ole sitä rakkautta ja yhteiselämääkään. Ilmaista elämistä ei ole. Tuo hokema on vähän samaa kuin sanotaan " rahalla ei ole merkitystä, raha ei tuo onnea" jne. Näin sanotaan kun todellisesta tilanteesta ei ole itsellä kokemusta miten asian mitä oikeasti on.
Kitupiikkilokit kirjottaisivat velkakirjan, jos joutusivat maksaa enemmän kun se 50 %.
Sairas kun toipuisi niin saisi sitten maksaa takasin.
Mun exukko joutui lainaamaan minulle sillon tällön pikkusummia, mitkä aina maksoin takasin kun äityisraha tuli. Noi lainarahat meni lääkkeisiini taikka lapsiimme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä". Näinhän se on. Silloin ei pitäisi tätä vannoa jos jo etukäteen tietää, että ei ole vastoinkäymisissä toisen tukena. Muullakin tavoin kuin sanoilla. Ja vaikka ei olisi ihan kirkossakaan papin edessä vannottu, niin sama periaate pitäisi olla jos yhteistä elämää eletään.
Sivusta huomautan, ettei kaikki 50-50 parit ajattele, ettei hädän hetkellä voida olla toisen tukena myös taloudellisesti. Aika usein ajatus on, että molemmat maksaa omansa kun ollaan molemmat töissä, ja jos jäädään työttömäksi, niin tietysti toinen jeesaa.
Eikä se tasajako ole aina sen parempituloisen vaatimus. Joskus se pienempituloinen ihan haluaa elää omalla tulotasollaan ja taloudellisesti itsenäisesti. Erityisesti niissä suhteissa, joissa mies on se pienempituloinen osapuoli tämä voi olla ihan kunnia-asiakin.
Lähtökohtaisesti kumppanuudessa 50-50-malli on tasapuolinen ja reilu. Tuloerot ovat normaaleja ja niistä varmaan arjessa joustetaan tilanteen mukaan ainakin hiukan. Se, että automaattisesti ollaan vaatimassa toiselta rahaa, kuulostaa hyväksikäytöltä. Riippumatta sukupuolesta. Yhteiset menot puoliksi, loput ns omia rahoja. Tilanteen mukaan joustetaan. Sillä ollaan menty ja hyvin toimii.
Niin, tässä ketjussa monet puhuvat sitä vastaan, ettei saa vaatia toiselta, varakkaamalta, elatusta. Mutta kukaan ei ole sellaista ketjussa myöskään vaatinut. Ap pelkää, että häneltä ehkä tulevaisuudessa aletaan vaatia jotain. Ilman, että sellaisia merkkejä edes on vielä.
Suurin osa kommenteista taitaa olla niitä, missä vedotaan rakkauteen: suurempituloisen tulee elättää. Ikäänkuin se olisi velvollisuus. Luulen, että se mietityttää monia. Siihen ei ole kenelläkään mitään velvollisuutta. Jokainen ihminen kantaa vastuun itsestään. Tottakai lapsien ja yhteisen elämisen asiat tulee sopia. Ihmiset tuntuvat purkavan täällä omia voimakkaita tuntojaan. Hyvä niin.
Elättämistä ei varsinaisesti kyllä ole se, että suurituloisempi maksaa isomman osuuden tai jotain ekstrajuttuja. (Tai jos on yhteistalous ja erisuuret tulot, niin sekään ei ole elättämistä.) Tavallisesti Suomessa molemmilla on tuloja, joita käyttää elämiseen, vaikka toisella olisikin pienet tulot.
Jos toisella ei ole tuloja, eikä peruselämiseen ole rahaa, niin sitten puhutaan elättämisestä.
Kyllä se taitaa olla aikuisilla ihmisillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä". Näinhän se on. Silloin ei pitäisi tätä vannoa jos jo etukäteen tietää, että ei ole vastoinkäymisissä toisen tukena. Muullakin tavoin kuin sanoilla. Ja vaikka ei olisi ihan kirkossakaan papin edessä vannottu, niin sama periaate pitäisi olla jos yhteistä elämää eletään.
Sivusta huomautan, ettei kaikki 50-50 parit ajattele, ettei hädän hetkellä voida olla toisen tukena myös taloudellisesti. Aika usein ajatus on, että molemmat maksaa omansa kun ollaan molemmat töissä, ja jos jäädään työttömäksi, niin tietysti toinen jeesaa.
Eikä se tasajako ole aina sen parempituloisen vaatimus. Joskus se pienempituloinen ihan haluaa elää omalla tulotasollaan ja taloudellisesti itsenäisesti. Erityisesti niissä suhteissa, joissa mies on se pienempituloinen osapuoli tämä voi olla ihan kunnia-asiakin.
Lähtökohtaisesti kumppanuudessa 50-50-malli on tasapuolinen ja reilu. Tuloerot ovat normaaleja ja niistä varmaan arjessa joustetaan tilanteen mukaan ainakin hiukan. Se, että automaattisesti ollaan vaatimassa toiselta rahaa, kuulostaa hyväksikäytöltä. Riippumatta sukupuolesta. Yhteiset menot puoliksi, loput ns omia rahoja. Tilanteen mukaan joustetaan. Sillä ollaan menty ja hyvin toimii.
Niin, tässä ketjussa monet puhuvat sitä vastaan, ettei saa vaatia toiselta, varakkaamalta, elatusta. Mutta kukaan ei ole sellaista ketjussa myöskään vaatinut. Ap pelkää, että häneltä ehkä tulevaisuudessa aletaan vaatia jotain. Ilman, että sellaisia merkkejä edes on vielä.
Suurin osa kommenteista taitaa olla niitä, missä vedotaan rakkauteen: suurempituloisen tulee elättää. Ikäänkuin se olisi velvollisuus. Luulen, että se mietityttää monia. Siihen ei ole kenelläkään mitään velvollisuutta. Jokainen ihminen kantaa vastuun itsestään. Tottakai lapsien ja yhteisen elämisen asiat tulee sopia. Ihmiset tuntuvat purkavan täällä omia voimakkaita tuntojaan. Hyvä niin.
Elättämistä ei varsinaisesti kyllä ole se, että suurituloisempi maksaa isomman osuuden tai jotain ekstrajuttuja. (Tai jos on yhteistalous ja erisuuret tulot, niin sekään ei ole elättämistä.) Tavallisesti Suomessa molemmilla on tuloja, joita käyttää elämiseen, vaikka toisella olisikin pienet tulot.
Jos toisella ei ole tuloja, eikä peruselämiseen ole rahaa, niin sitten puhutaan elättämisestä.
Juuri näin. En minä elätä miestäni, hän kyllä elää ihan omilla rahoillaan, maksaa kodin menoja ja ruokaa jne. Mutta jos jotain extraa halutaan, siis molemmat haluaa,, kyllä minä sen ilomielin kustannan. Täällä aiemmin joku kirjoitti, että säästää vaikka vuoden onnistuakseen maksamaan kulunsa jostain kalliimmasta matkasta tms. Minusta se on ihan järjetöntä.
Ymmärrän kyllä ylpeyden, otti se meilläkin muutaman keskustelun, ennen kuin mieheni oppi "kestämään" sen, että neuvottelematta minä maksan. Mutta perustelin hänelle, että kumpi tässä nyt painaa enemmän: hänen ylpeytensä vaiko meidän yhteinen, kiva elämä? Pitäisikö meidän elää siten, että minullakin on paha mieli, kun katselen hänen pihistämistään vaiko peräti erota tämän vuoksi`?
En vaan ymmärrä, mihin rahani paremminkaan laittaisin kuin yhteiseen, kivaan elämään. Aina voi joo säästää, säästää ja sijoittaa, mutta siellä ne rahat sitten makaisivat vuoden verran odotellessa, että voidaan sitku joskus tehdä se matka. Kamalaa tuhlaamista tämä minusta olisi!
Matka jonnekin ei ole välttämättömyys ja ymmärrän täysin jos varakkaampi jota se matka ei niin kiinnosta ei halua sitä molemmille kustantaa. Toisaalta taas jos varakkaampi haluaa että reissataan, oletan että hän on valmis myös maksamaan siitä.
Yleensäkin kannattaa, jos vaan suinkin mahdollista, etsiä kumppaniksi sellainen jonka kanssa ei tarvitse jatkuvasti miettiä näitä vaan molemmat haluaa suunnilleen samoja asioita. Minun eikä vaimoni tarvitse juuri keskustella rahankäytöstä kun kohteet ja tarpeet on molemmilla tarpeeksi samankaltaiset.
Esimerkki tuossa pikkuhousunsuojista oli myös hyvä, koska kyseessä on välttämätön tavara niin tottakai se kustannetaan yhdessä. Mutta ei-pakolliset menot on meillä aina tiukemman harkinnan alla.
No omasta mielestäni kyse on juuri siitä, että vaikka minulla on enemmän varallisuutta, ei toisenkaan tarvitse elää siten, että on mahdollisuus vain välttämättömään. Että hänelläkin on mahdollisuus ja minun kautta varaa johonkin täysin ei-välttämättömään. Ja mahdollisuus ilman tiukkaa harkitsemista.
Reissaminen tapahtuu molemipien halusta. Ei näitä keskustella erikseen eikä todellakaan jatkuvasti.
On muuten vielä niinkin, että ammatillisesti luonnollisesti vähemmän tienaava puolisoni on kovemmilla kuin minä. Päivät ovat raskaita ja erittäin stressaavia. Paremmin hän on lomansa ja reissunsa ansainnut kuin minä. Senkin vuoksi minusta olisi aivan älytöntä, että tuon päälle hän vielä joutuisi laskelemaan rahojaan ja säästöjään samalla kun minä selviän asiasta vain maksamlla laskun.
Tätä elämää emme saa takaisin, joten emme halua elää sitä bare minimun, kun mahdollisuus muuhunkin on.
Kannattaa yrittää saada tavata seurustelukumppanin vanhemmat. Miehethän alkavat vanhemmiten muistuttamaan isäänsä, vaikka nuoruudessa vannovat ettei ikinä.
Jos vanhemmat ovat pihejä/saitoja, peräti lokkeja niin ei se omena nyt välttämättä niin kauaksi siintä puusta tipahda.
On oppinut toimintamallin kotoontaan. Ja jos vielä luonteenpiirre tulee molemmilta vanhemmilta niin voivoi.
Oma isäni oli pihi, äitini hoiti perheen ja oli se joka anto meille lapsille viikkorahaa. Jos joskus saatiin rahaa tehä joku vaatehankinta niin isälle ei saanut kertoa taikka vaatetta näyttää.
Jos joltain oli jäänyt seteliraha hetkeksi kotona puhelinpöydälle niin isä laitto sen ohimennen omaan lompakkoonsa. Kauhea paniikki hällä jos kävi sukulaisia ja niitä piti syöttää ja juottaa pari päivää. Meidät pelasti äiti, muutes olisi ollut yhtä kituuttamista.
Hölmöyksissäni sitten valitsin itselleni pihin miehen, suomalainen mies ei puhu eikä pussaa tyylisen, ehkäpä tuttua lapsuudestani?
Käden vääntöä kaikesta, kuvio toistui. Minä hoidin kodin, kodin sisustuksen, lapset ihan kuten äitini aikoinaan.
Nyt 30 vuoden kamppailun jälkeen olen sinkku. Hyvin kävi exän puhua ja pussata, mutta vieraita naisia, ei minua.
Oma asunto, hyvä yhteys aikuisiin lapsiini ja sukulaisiin. Paljon ystävättäriä.
Elämä on hyvää. Nyt jos vielä tajuaisin pysyä erossa miehistä. Pelkään olevani lokkimagneetti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se ei ole mikään ongelma. Itse olen työtön nainen ja en odota mitään kallista. Kanarian matkoihin säästin itse pitkään. En vaatinut työssäkäyvältä mieheltäni mitään. Koska olen hyvin pienituloinen on vain reilua että mies maksoi isomman osan esim asumiskuluista, minä maksoin jätteen ja veden. Jos tuloero on iso ei voi odottaa kuluja jaettavan täysin puoliksi, sehän ei ole reilua koska sillon toiselle jää paljon vähemmän rahaa itselle käyttöön. Nykyjään on naurettavaa miten rikaskin on tosi tarkka ettei toinen vaan hyödy mitään, tuommoinen suhde ei ole lämmin ja luottava vaan toinen nähdään siivellä eläjänä vaikkei toinen olisi sellainen. Toiselle ei haluta antaa mitään. Itse maksoin kanarian matkan sekä mulle että miehelleni ja tein sen mielelläni. Tosin mies osti sitten enemmän ruokia jotka ostettiin lidlistä
Pitkän päälle hyvin hoidetussa yhteistaloudessa molemmat hyötyvät. Myös se, joka päältä katsoen maksaa enemmän. Jos parisuhteessa on erilliset taloudet, käy niin, että toinen törsäilee turhuuksiin silloinkin, kun kokonaisuuden kannalta olisi viisaampaa elää juuri siinä kohtaa vähän säästäväisemmin. Ja se köyhempi taas menettää rahaa, kun esimerkiksi korkomenot ovat isommat tai ei voi ostaa asioita alennuksesta tai isompina pakkauksina, kun käyttörahaa ei kerta kaikkiaan ole. Siinä tulee sitten tuplatappio, kun toinen ei pysty pitämään menojaan pieninä ja toinen taas hassaa rahaa ihan turhuuksiin.
Äkkiseltään erot näyttävät pieniltä, mutta pitkässä liitossa tuosta kertyy isoja summia. Meillä aidossa yhteistaloudessa saatiin asuntolaina maksettua jo muutama vuosi sitten kokonaan pois, kun taas lähimmillä ystävillämme, joilla on erillistalouksiin perustuvat liitot, mutta hyvin samanlaiset tulot ja elämäntyyli, on vielä reippaasti kuusinumeroiset summat lainaa jäljellä. Avainasemassa oli se, että me saimme lainaa pois tosi hyvin myös perhevapaiden aikana ja myöhemmin lasten kulujen ollessa suurimmillaan, koska yhteistalous on hirveän paljon tehokkaampi kuin erillistaloudet. Näin meillä korkomenot laskivat nopeasti ja laina alkoi sulaa silmissä.
Asuntolainan poismaksun jälkeen on ollut tietysti hirveän paljon enemmän rahaa käytettävissä muuhun. Ero on suorastaan ällistyttävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä". Näinhän se on. Silloin ei pitäisi tätä vannoa jos jo etukäteen tietää, että ei ole vastoinkäymisissä toisen tukena. Muullakin tavoin kuin sanoilla. Ja vaikka ei olisi ihan kirkossakaan papin edessä vannottu, niin sama periaate pitäisi olla jos yhteistä elämää eletään.
Sivusta huomautan, ettei kaikki 50-50 parit ajattele, ettei hädän hetkellä voida olla toisen tukena myös taloudellisesti. Aika usein ajatus on, että molemmat maksaa omansa kun ollaan molemmat töissä, ja jos jäädään työttömäksi, niin tietysti toinen jeesaa.
Eikä se tasajako ole aina sen parempituloisen vaatimus. Joskus se pienempituloinen ihan haluaa elää omalla tulotasollaan ja taloudellisesti itsenäisesti. Erityisesti niissä suhteissa, joissa mies on se pienempituloinen osapuoli tämä voi olla ihan kunnia-asiakin.
Lähtökohtaisesti kumppanuudessa 50-50-malli on tasapuolinen ja reilu. Tuloerot ovat normaaleja ja niistä varmaan arjessa joustetaan tilanteen mukaan ainakin hiukan. Se, että automaattisesti ollaan vaatimassa toiselta rahaa, kuulostaa hyväksikäytöltä. Riippumatta sukupuolesta. Yhteiset menot puoliksi, loput ns omia rahoja. Tilanteen mukaan joustetaan. Sillä ollaan menty ja hyvin toimii.
Niin, tässä ketjussa monet puhuvat sitä vastaan, ettei saa vaatia toiselta, varakkaamalta, elatusta. Mutta kukaan ei ole sellaista ketjussa myöskään vaatinut. Ap pelkää, että häneltä ehkä tulevaisuudessa aletaan vaatia jotain. Ilman, että sellaisia merkkejä edes on vielä.
Suurin osa kommenteista taitaa olla niitä, missä vedotaan rakkauteen: suurempituloisen tulee elättää. Ikäänkuin se olisi velvollisuus. Luulen, että se mietityttää monia. Siihen ei ole kenelläkään mitään velvollisuutta. Jokainen ihminen kantaa vastuun itsestään. Tottakai lapsien ja yhteisen elämisen asiat tulee sopia. Ihmiset tuntuvat purkavan täällä omia voimakkaita tuntojaan. Hyvä niin.
Taitaa olla niin, että suurin osa meistä suurituloisista haluaa elättää. Mitä iloa on esim. harrastuksesta, jonka tietää paljon kiinnostavan toistakin, mutta menee sinne yksin? Tai hienosta matkasta, jonne toinen ei pääse? Syödä hyvää ruokaa ja jättää toinen ilman?
On selvää, että koska olen suurituloisempi, maksan enemmän. Siinä ei ole kahta kysettä, eikä se harmita. Itsellä syy kyllä on ihan rakkaus, ei siihen vedota tarvitse, se vaan on.
Onko oikeasti niin, että molemmilla ei ole varaa ? Vai onko se oletus, että toinen maksaa. Jos on hiukan suuremmat tulot. Luulen, että useimmiten molemmilla on varaa. Kyse on asenteesta. Muistan nuorena, kun olin kesätöissä ja jaoin asunnon ystävän kanssa. Hänen mielestään minun piti maksaa asumisesta enemmän, koska tienasin n 50 eur enemmän kuukaudessa sen 2 kk ajan. Tämä vaan esimerkkinä ihmisten ajattelusta ihan vaan kavereiden kesken. Toinen esimerkki parisuhteesta, missä mies maksaa kaiken liittyen lasten harrastuksiin ja kotiin. Nainen maksaa omia vakuutuksiaan ja sijoituksiaan. Koska miehen pitää huolehtia perheestään. Näitä esimerkkejä riittää puolin ja toisin. Tärkeintä olisi löytää yhteinen ymmärrys elämiseen vapaaehtoisesti.
Olen 56 vee, nainen. En ole vielä tavannut perhettä missä mies laittaisi enemmän aikaansa taikka rahaansa lapsiinsa kun se lasten äiti.
Yh ja lesket erikseen tietty.
Hyvä myös muistaa että miehetkin haluavat olla ns hyviä isiä, joten voi mennä puheet liiotteluksi kun itseään kehuvat ulkopuolisille.
Siinä on myös sellainen ilmiö, että miehet eivät pidä naisten tekemisiä samalla lailla oikeina tekemisinä kuin omiaan. Eli jos mies vie roskat kerran, hän omasta mielestään vie ne aina. Jos mies ostaa kerran lapsellensa talvihaalarin, hän muistaa lopun ikäänsä kustantaneensa ne kalliit haalarit lapsilleen, aina.
Toivon että kaikki pihit lokkimiehet hakevat itselleen vaimon ulkomailta.
Saavat sitten kunnian elättää naisen perheenkin.
Voisi sitten kaiholla miettiä suomineitoa joka makso 50/50 elämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä". Näinhän se on. Silloin ei pitäisi tätä vannoa jos jo etukäteen tietää, että ei ole vastoinkäymisissä toisen tukena. Muullakin tavoin kuin sanoilla. Ja vaikka ei olisi ihan kirkossakaan papin edessä vannottu, niin sama periaate pitäisi olla jos yhteistä elämää eletään.
Sivusta huomautan, ettei kaikki 50-50 parit ajattele, ettei hädän hetkellä voida olla toisen tukena myös taloudellisesti. Aika usein ajatus on, että molemmat maksaa omansa kun ollaan molemmat töissä, ja jos jäädään työttömäksi, niin tietysti toinen jeesaa.
Eikä se tasajako ole aina sen parempituloisen vaatimus. Joskus se pienempituloinen ihan haluaa elää omalla tulotasollaan ja taloudellisesti itsenäisesti. Erityisesti niissä suhteissa, joissa mies on se pienempituloinen osapuoli tämä voi olla ihan kunnia-asiakin.
Lähtökohtaisesti kumppanuudessa 50-50-malli on tasapuolinen ja reilu. Tuloerot ovat normaaleja ja niistä varmaan arjessa joustetaan tilanteen mukaan ainakin hiukan. Se, että automaattisesti ollaan vaatimassa toiselta rahaa, kuulostaa hyväksikäytöltä. Riippumatta sukupuolesta. Yhteiset menot puoliksi, loput ns omia rahoja. Tilanteen mukaan joustetaan. Sillä ollaan menty ja hyvin toimii.
Niin, tässä ketjussa monet puhuvat sitä vastaan, ettei saa vaatia toiselta, varakkaamalta, elatusta. Mutta kukaan ei ole sellaista ketjussa myöskään vaatinut. Ap pelkää, että häneltä ehkä tulevaisuudessa aletaan vaatia jotain. Ilman, että sellaisia merkkejä edes on vielä.
Suurin osa kommenteista taitaa olla niitä, missä vedotaan rakkauteen: suurempituloisen tulee elättää. Ikäänkuin se olisi velvollisuus. Luulen, että se mietityttää monia. Siihen ei ole kenelläkään mitään velvollisuutta. Jokainen ihminen kantaa vastuun itsestään. Tottakai lapsien ja yhteisen elämisen asiat tulee sopia. Ihmiset tuntuvat purkavan täällä omia voimakkaita tuntojaan. Hyvä niin.
Elättämistä ei varsinaisesti kyllä ole se, että suurituloisempi maksaa isomman osuuden tai jotain ekstrajuttuja. (Tai jos on yhteistalous ja erisuuret tulot, niin sekään ei ole elättämistä.) Tavallisesti Suomessa molemmilla on tuloja, joita käyttää elämiseen, vaikka toisella olisikin pienet tulot.
Jos toisella ei ole tuloja, eikä peruselämiseen ole rahaa, niin sitten puhutaan elättämisestä.
Juuri näin. En minä elätä miestäni, hän kyllä elää ihan omilla rahoillaan, maksaa kodin menoja ja ruokaa jne. Mutta jos jotain extraa halutaan, siis molemmat haluaa,, kyllä minä sen ilomielin kustannan. Täällä aiemmin joku kirjoitti, että säästää vaikka vuoden onnistuakseen maksamaan kulunsa jostain kalliimmasta matkasta tms. Minusta se on ihan järjetöntä.
Ymmärrän kyllä ylpeyden, otti se meilläkin muutaman keskustelun, ennen kuin mieheni oppi "kestämään" sen, että neuvottelematta minä maksan. Mutta perustelin hänelle, että kumpi tässä nyt painaa enemmän: hänen ylpeytensä vaiko meidän yhteinen, kiva elämä? Pitäisikö meidän elää siten, että minullakin on paha mieli, kun katselen hänen pihistämistään vaiko peräti erota tämän vuoksi`?
En vaan ymmärrä, mihin rahani paremminkaan laittaisin kuin yhteiseen, kivaan elämään. Aina voi joo säästää, säästää ja sijoittaa, mutta siellä ne rahat sitten makaisivat vuoden verran odotellessa, että voidaan sitku joskus tehdä se matka. Kamalaa tuhlaamista tämä minusta olisi!
Matka jonnekin ei ole välttämättömyys ja ymmärrän täysin jos varakkaampi jota se matka ei niin kiinnosta ei halua sitä molemmille kustantaa. Toisaalta taas jos varakkaampi haluaa että reissataan, oletan että hän on valmis myös maksamaan siitä.
Yleensäkin kannattaa, jos vaan suinkin mahdollista, etsiä kumppaniksi sellainen jonka kanssa ei tarvitse jatkuvasti miettiä näitä vaan molemmat haluaa suunnilleen samoja asioita. Minun eikä vaimoni tarvitse juuri keskustella rahankäytöstä kun kohteet ja tarpeet on molemmilla tarpeeksi samankaltaiset.
Esimerkki tuossa pikkuhousunsuojista oli myös hyvä, koska kyseessä on välttämätön tavara niin tottakai se kustannetaan yhdessä. Mutta ei-pakolliset menot on meillä aina tiukemman harkinnan alla.
No omasta mielestäni kyse on juuri siitä, että vaikka minulla on enemmän varallisuutta, ei toisenkaan tarvitse elää siten, että on mahdollisuus vain välttämättömään. Että hänelläkin on mahdollisuus ja minun kautta varaa johonkin täysin ei-välttämättömään. Ja mahdollisuus ilman tiukkaa harkitsemista.
Reissaminen tapahtuu molemipien halusta. Ei näitä keskustella erikseen eikä todellakaan jatkuvasti.
On muuten vielä niinkin, että ammatillisesti luonnollisesti vähemmän tienaava puolisoni on kovemmilla kuin minä. Päivät ovat raskaita ja erittäin stressaavia. Paremmin hän on lomansa ja reissunsa ansainnut kuin minä. Senkin vuoksi minusta olisi aivan älytöntä, että tuon päälle hän vielä joutuisi laskelemaan rahojaan ja säästöjään samalla kun minä selviän asiasta vain maksamlla laskun.
Tätä elämää emme saa takaisin, joten emme halua elää sitä bare minimun, kun mahdollisuus muuhunkin on.
Tässä näkyy hieno elämänkatsomus. Elämää on elettävä nyt, eikä katseltava vain tilin saldoa, että ehkä joskus, paino sanalla ehkä.
Mikä onkaan hienompaa kuin yhdessä rakkaansa saada erilaisia elämyksiä ja nautintoja. Tuntuu raskaalta lukea näitä kitupiikkien ja itsekkäiden kommentteja, joissa ihmiset voisivat nauttia enemmän elämästään, mutta palvovat vain rahaa. Kun nykyään on paljon niitä joilla ei ole elämäntilateessaan mitään mahdollisuutta ylimääräiseen eikä aina tarvittavaankaan. Joku hengähdyshetki arjessa olisi suureen tarpeeseen. Tuntuu, että niillä joilla olisi varaa eivät halua nauttia eivätkä ymmärrä elämässä sen arvoa ja ne joilla ei ole siihen varaa niin haluaisivat ja ymmärtäisivät sen arvon.
Huvittaa kun lottopotitkin yleensä menevät niille, jotka sanovat, ettei nyt oikein keksi mihin rahaa tarvitsevat kun kaikki on jo valmiiksi hyvin. Että samaa vanhaa tässä jatketaan.
Vierailija kirjoitti:
Pitkän päälle hyvin hoidetussa yhteistaloudessa molemmat hyötyvät. Myös se, joka päältä katsoen maksaa enemmän. Jos parisuhteessa on erilliset taloudet, käy niin, että toinen törsäilee turhuuksiin silloinkin, kun kokonaisuuden kannalta olisi viisaampaa elää juuri siinä kohtaa vähän säästäväisemmin. Ja se köyhempi taas menettää rahaa, kun esimerkiksi korkomenot ovat isommat tai ei voi ostaa asioita alennuksesta tai isompina pakkauksina, kun käyttörahaa ei kerta kaikkiaan ole. Siinä tulee sitten tuplatappio, kun toinen ei pysty pitämään menojaan pieninä ja toinen taas hassaa rahaa ihan turhuuksiin.
Äkkiseltään erot näyttävät pieniltä, mutta pitkässä liitossa tuosta kertyy isoja summia. Meillä aidossa yhteistaloudessa saatiin asuntolaina maksettua jo muutama vuosi sitten kokonaan pois, kun taas lähimmillä ystävillämme, joilla on erillistalouksiin perustuvat liitot, mutta hyvin samanlaiset tulot ja elämäntyyli, on vielä reippaasti kuusinumeroiset summat lainaa jäljellä. Avainasemassa oli se, että me saimme lainaa pois tosi hyvin myös perhevapaiden aikana ja myöhemmin lasten kulujen ollessa suurimmillaan, koska yhteistalous on hirveän paljon tehokkaampi kuin erillistaloudet. Näin meillä korkomenot laskivat nopeasti ja laina alkoi sulaa silmissä.
Asuntolainan poismaksun jälkeen on ollut tietysti hirveän paljon enemmän rahaa käytettävissä muuhun. Ero on suorastaan ällistyttävä.
Tämä on aivan totta. Kun rahaa on taloudessa yhteensä enemmän voi hyödyntää asioita, joita pienillä tuloilla ei pysty. Itse joudun pienituloisena yksinasuvana monet laskut jakamaan useaan erään kun muuten ei rahat riitä kuukautta. Tulee kalliimmaksi kuin jos pystyisin maksamaan laskut yhdessä erässä.
Esim. vakuutusmaksut. Tietenkin jos eletään yhteistaloutta vakuutusmaksut yms. kannattaa keskittää ja jos kerran taloudessa rahaa on riittäväst niin silloin ei laskuja eriytetä ja tipoieta pienituloisen laskuja erikseen kalliisti kumppanien kesken vaan maksetaan aina laskut kerralla pois. Vuosien mittaan säästää todellakin.
Mitin asuntolainaakin, kuten ylläoleva. Jos on yhteisesti ostettu asunto niin yhdessähän sitä maksetaan pois. Eikä niin, että pienempitulosen lainaosuus kestää vuosia pitempään keräten samalla turhaa korkokulua.
Kyllä monissa kotiin ja yhteiseen talouteen liittyvissä asioissa säästää kun rahaa on käytössä reilummin. Vaikka sillä hetkellä toinen avaisikin kukkaronsa nyörejä myös hiukan reilummin. Vai sivuuttaako nuukuus ja omien rahojen suojeleminen sillä hetkellä talonpoikaisjärjen äänen?
Olen huomannut, usein miehet luistelevat kotitöistä, jos voivat. Moni mies ei niitä kotitöitä ole tehnyt, vaikka vaimo on polvillaan rukoillut. Moni mies ei arvosta naisen tekemää palkka- tai kotityötä yhtä paljon kuin omaa (isompipalkkaista) työtään tai sitten omia tekemiään kotitöitä. Jos mies hoitaa lapsiaan yhden illan, se on maailman luokan suoritus, mutta jos nainen hoitaa lapsiaan viikon putkeen, niin eihän se mitään, niinhän sen kuuluukin, mitäs siinä valittelet.
Oon nähnyt läheltä aviomiehen suorituksen, jossa hän vältteli kotitöitä ja lastenhoitotyötä niin ahkerasti, että tuli aiheuttaneeksi itselleen avioeron. Oli uskomatonta havaita vuosien mittaan, kuinka miehen mielestä kotitöiksi riitti, että maksaa puolet perheen menoista ja kaiken kotona tehtävän työn piti hänen mielestään tehdä perheen äidin.
Laskujen maksun suhteen on havaittavissa, että usein miesten ruoka- ja vesikustannukset ovat usein huomattavasti isommat. Miehet syövät enemmän ja usein tarvitsevat suihkuakin enemmän.
Jos eroaisin ja haluaisin uudelleen pariutua, todennäköisesti ehdottaisin miehelle, että asutaan minun isossa ja hyvässä asunnossani, josta maksan yhtiövastikkeen ja muut kulut, mutta maksa sinä kaikki muu yhteinen: ruoka, vesi, sähkö, auto jne. Puoliksi voidaan maksaa matkat ja huvitukset. Jokainen maksaa itse oman harrastuksensa. Puoliksi tehdään KAIKKI kotityöt.
Jos itseäkäs ja rahanahne epäilee usein toista samanlaiseksi, niin on niinkin, että se rakkauden ja parisuhteen ykköseksi nostava ja antelias luulee myös helposti ja automaattisesti toista samanlaiseksi, varsinkin jos on jo ihastunut ja rakastunut ja siten ne vaaleanpunaisest lasit päässään. Varas varasta varoo ja käänteisesti hyvässä sama.
Kannattaa koittaa selvittää asioiden todellinen laita jo varhaissa vaiheessa ja pitää hoksottimet päällä.
Toiset neuvoo, ettei naisen kannattaisi kovin nopeasti hypätä sänkyyn, kun se voi sumentaa oman arviointikyvyn, kun kaikki oksitosiinit sun muut kiintymyshormonit alkaa vaikuttaa ja punaliput jää siten huomioimatta.