Onko teillä kokemuksia mistä ette yleensä kerro toisille ihmisille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptiosta, edes mies ei tiedä ettei isäni ole isäni biologisesti.

Aika petturimaista jättää kertomatta 

miksi tämä on petturimaista? jos henkilö kuitenkin kokee ei-biologisen isän omakseen ja suhde on kaikin puolin hyvä, niin mikä siitä tekee petturin ettei halua kertoa?

Vierailija kirjoitti:

Paljonkin asioita. En myöskään erityisesti arvosta ihmisiä, jotka avautuvat mm.  seksielämästään tai "henkisestä kasvustaan". Ei vaan jaksa, kun itsestä tuntuu että nuo aiheet on aika banaaleja. Yksi kaveri jänkkäsi vuosia vaihdevuosistaan, eikä millään meinannut hyväksyä että minulla ne menivät ohi nopeasti ja ilman mitään häiritseviä oireita. Turhaa draamaa omasta mielestäni 

Millä tavalla sulle on puhuttu henkisestä kasvusta, jos se on mielestäsi banaali aihe? Tulee mieleen, että sulle puhujilla ei ehkä ollut sitten tapahtunut aitoa henkistä kasvua. Kun ihminen oikeasti havahtuu asioihin ja pystyy puhumaan niistä analysoiden ja syvällisesti, niin minusta sellainen keskustelu on kaikkea muuta kuin banaalia. Tosin jos ei ole itse analysoiva ihminen, niin tuntuu ehkä puuduttavalta ja tylsältä, mistä ehkä tulee se banaaliuden kokemus. 

Vaihdevuosikeskusteluun sen verran, että tuo jankkaaminen on kyllä todellinen ongelma, joka saakin ärsyttää. Jos siihen viittasit sillä turhalla draamalla, niin ymmärrän. Kyllähän toisen pitäisi uskoa, jos kerrot, että juuri sinulla ei ollut sen kummempia oireita, nehän vaihtelevat ihmisestä toiseen. Mutta jos viittasit draamalla siihen, että toinen kokee oireensa hankalina, niin tästä olen eri mieltä. Paha oireilu voi huonontaa elämänlaatua siinä määrin, että se ei todellakaan ole mitään draamailua. Onneksi omalla äidilläni oli suht ol menopaussi, toivon omalle kohdalle samaa, mutta eihän sitä tiedä mitä geenilotossa arvottiin itselle.

On. Kerran tuli niin iso paska että persereikä melkein repesi. Pitkään sitä punnersin ulos. En ole kehdannut kenellekään kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Onpas kovaa uhoamista, mistä ihmeestä päättelet toisten elämän olevan helppoa? Tuossakin vanhempansa menettäneestä oli tullut vain nolo kiusaaja, joka yritti projisoida omia vaikeuksiaan toisiin lapsiin. Siitähän kiusaaminen, siitä että toieet lapset elävät omien vanhempiensa kanssa, vain kertoo.

Mikään ei oikeuta kiusaamaan, ei vanhempien kuolemakaan. Se ei ole niiden toisten lasten syytä. 

On, kun nämä saavat jatkaa huoletonta elämääja puhuvat omista vanhemmistaan samalla kun joku muu on menettänyt vanhempansa. Eikä ole kiusaamista todeta helpolla päässeille että on itse näitä vahvempi ja itsenäisempi sekä kokeneempi koska nämä eivät ole kokeneet mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Olen pahoillani, että sinä olet kokenut kovia ja selkeästi kärsinyt siitä kovasti. Olen todella ja aidosti tästä pahoillani. Itsellänikään ei ollut helppo lapsuus, vaikka moneen muuhun verrattuna toki ei niin paha. 

Kuulostaa siltä, että olisit tarvinnut enemmän apua kuin mitä olet saanut. Pitää paikkansa, että elämän murjomat usein pystyvät näkemään asioita moniulotteisemmin, mutta avun jäädessä liian vähäiseksi avuntarvitsijan tarpeisiin nähden, voi käydä niin, että ulkoistaa osan kärsimyksestään muihin.

Tässä tapauksessa esim. mielestäni tuo vanhempansa menettäneen lapsen tekemä kiusaaminen oli ymmärrettävä seuraus siitä, että hän on menettänyt jotain käsittämättömän tärkeää ja hänen perusturvallisuutensa oli säpäleinä. Kiusaaminen ei tietenkään ole siltikään oikein, ja hänen olisi kuulunut saada enemmän apua. Sitä apua eivät kuitenkaan voi antaa muut lapset, jotka eivät ole kypsiä ymmärtämään tuon tason menetystä. Ei ole niiden muiden lasten vika, jos he puhuvat vanhemmistaan, koska se on täysin normaali keskustelunaihe. Ymmärrän erittäin hyvin, että sen kuuleminen rikkoo jotain perheensä menettäneen sisällä, mutta se tarkoittaa, että tarvitsee lisää tukea. Oikea ratkaisu on terapia eikä se, että muut eivät saisi puhua normaalilla tavalla esim. siitä, mitä vanhempien kanssa tehtiin viikonloppuna.

Kukaan ei myöskään ole väittänyt, että sen toteaminen, että toisilla on ollut helpompaa olisi kiusaamista. Me emme tiedä millä tavalla hän on kiusannut. Emme myöskään tiedä onko hän kiusannut ensin vai vasta vastareaktiona naureskeleville luokkatovereille. On mahdollista, että tuon tason menetys on ollut muille lapsille mahdoton ymmärtää ja johtanut syrjimiseen ja pilkkaamiseen. Palstalle tästä kertoneen asenne tavallaan lievästi viittaa tähän, koska hän kertoo ensin kuinka porukalla naurettiin, kun toinen kertoi outoja juttuja menetettyään vanhempansa ja kiusaaminen on vasta loppukaneetti, vaikka tietysti tästä ei ole sen enempää todisteita kuin vastakkaisesta vaihtoehdostakaan. Ymmärrän, että aihe triggeröi sinua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiusaaminen olisi oikein, koskaan, keneltäkään. Se voi olla ymmärrettävä reaktio johonkin, mutta ei oikein ja vaatii aikuisten puuttumista asiaan. Minusta koko luokka olisi tarvinnut tukea, jos siellä oireilee sekä perheensä menettänyt että vielä luokkakaveritkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Onpas kovaa uhoamista, mistä ihmeestä päättelet toisten elämän olevan helppoa? Tuossakin vanhempansa menettäneestä oli tullut vain nolo kiusaaja, joka yritti projisoida omia vaikeuksiaan toisiin lapsiin. Siitähän kiusaaminen, siitä että toieet lapset elävät omien vanhempiensa kanssa, vain kertoo.

Mikään ei oikeuta kiusaamaan, ei vanhempien kuolemakaan. Se ei ole niiden toisten lasten syytä. 

On, kun nämä saavat jatkaa huoletonta elämääja puhuvat omista vanhemmistaan samalla kun joku muu on menettänyt vanhempansa. Eikä ole kiusaamista todeta helpolla päässeille että on itse näitä vahvempi ja itsenäisempi sekä kokeneempi koska nämä eivät ole kokeneet mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Olen pahoillani, että sinä olet kokenut kovia ja selkeästi kärsinyt siitä kovasti. Olen todella ja aidosti tästä pahoillani. Itsellänikään ei ollut helppo lapsuus, vaikka moneen muuhun verrattuna toki ei niin paha. 

Kuulostaa siltä, että olisit tarvinnut enemmän apua kuin mitä olet saanut. Pitää paikkansa, että elämän murjomat usein pystyvät näkemään asioita moniulotteisemmin, mutta avun jäädessä liian vähäiseksi avuntarvitsijan tarpeisiin nähden, voi käydä niin, että ulkoistaa osan kärsimyksestään muihin.

Tässä tapauksessa esim. mielestäni tuo vanhempansa menettäneen lapsen tekemä kiusaaminen oli ymmärrettävä seuraus siitä, että hän on menettänyt jotain käsittämättömän tärkeää ja hänen perusturvallisuutensa oli säpäleinä. Kiusaaminen ei tietenkään ole siltikään oikein, ja hänen olisi kuulunut saada enemmän apua. Sitä apua eivät kuitenkaan voi antaa muut lapset, jotka eivät ole kypsiä ymmärtämään tuon tason menetystä. Ei ole niiden muiden lasten vika, jos he puhuvat vanhemmistaan, koska se on täysin normaali keskustelunaihe. Ymmärrän erittäin hyvin, että sen kuuleminen rikkoo jotain perheensä menettäneen sisällä, mutta se tarkoittaa, että tarvitsee lisää tukea. Oikea ratkaisu on terapia eikä se, että muut eivät saisi puhua normaalilla tavalla esim. siitä, mitä vanhempien kanssa tehtiin viikonloppuna.

Kukaan ei myöskään ole väittänyt, että sen toteaminen, että toisilla on ollut helpompaa olisi kiusaamista. Me emme tiedä millä tavalla hän on kiusannut. Emme myöskään tiedä onko hän kiusannut ensin vai vasta vastareaktiona naureskeleville luokkatovereille. On mahdollista, että tuon tason menetys on ollut muille lapsille mahdoton ymmärtää ja johtanut syrjimiseen ja pilkkaamiseen. Palstalle tästä kertoneen asenne tavallaan lievästi viittaa tähän, koska hän kertoo ensin kuinka porukalla naurettiin, kun toinen kertoi outoja juttuja menetettyään vanhempansa ja kiusaaminen on vasta loppukaneetti, vaikka tietysti tästä ei ole sen enempää todisteita kuin vastakkaisesta vaihtoehdostakaan. Ymmärrän, että aihe triggeröi sinua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiusaaminen olisi oikein, koskaan, keneltäkään. Se voi olla ymmärrettävä reaktio johonkin, mutta ei oikein ja vaatii aikuisten puuttumista asiaan. Minusta koko luokka olisi tarvinnut tukea, jos siellä oireilee sekä perheensä menettänyt että vielä luokkakaveritkin.

Se vanhempansa menettänyt nimenomaan itse yritti ensin kiusata meitä toisia lapsia. Yritti nimitellä toisia, sotkea toisten koulutehtäviä ja levittää perättömiä juttuja. Ne kertomansa jutut oli nimenomaan outoja, väitti että kaikki lapset joutuvat jossain vaiheessa sosiaaliviranomaisten arviointeihin, yritti pelotella lastenkodeilla ja väitti että kenen tahansa vanhemmat voi kuolla mihin tahansa, vaikka flunssaan. Sellaista ihan ihme pelottelua, mikä oli lasten näkökulmasta outoa. Yhdelle kaverilleni jonka vanhemmat olivat eroamassa perheen isän arvaamattoman käytöksen vuoksi tämä vanhempansa menettänyt yritti väittää, että kaverinikaan ei saa muka enää asua äitinsä kansaa vaan että lastensuojelun sosiaaliviranomaiset tulevat perheen kotiin ja vievät perheen lapset jos vanhemmat eroavat. Ymmärrän toki, että ne vanhempansa menettäneen omat kokemukset siellä tämänkin taustalla tietysti olivat, mutta ei tuo silti ihan ok käytöstä ollut. Sitten kukaan ei oikein enää halunnut olla tämän kanssa vaan tämän seuraa alettiin välttää, ja tekemisiä alettiin oudoksua ja pitää epähyväksyttävinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Onpas kovaa uhoamista, mistä ihmeestä päättelet toisten elämän olevan helppoa? Tuossakin vanhempansa menettäneestä oli tullut vain nolo kiusaaja, joka yritti projisoida omia vaikeuksiaan toisiin lapsiin. Siitähän kiusaaminen, siitä että toieet lapset elävät omien vanhempiensa kanssa, vain kertoo.

Mikään ei oikeuta kiusaamaan, ei vanhempien kuolemakaan. Se ei ole niiden toisten lasten syytä. 

On, kun nämä saavat jatkaa huoletonta elämääja puhuvat omista vanhemmistaan samalla kun joku muu on menettänyt vanhempansa. Eikä ole kiusaamista todeta helpolla päässeille että on itse näitä vahvempi ja itsenäisempi sekä kokeneempi koska nämä eivät ole kokeneet mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Olen pahoillani, että sinä olet kokenut kovia ja selkeästi kärsinyt siitä kovasti. Olen todella ja aidosti tästä pahoillani. Itsellänikään ei ollut helppo lapsuus, vaikka moneen muuhun verrattuna toki ei niin paha. 

Kuulostaa siltä, että olisit tarvinnut enemmän apua kuin mitä olet saanut. Pitää paikkansa, että elämän murjomat usein pystyvät näkemään asioita moniulotteisemmin, mutta avun jäädessä liian vähäiseksi avuntarvitsijan tarpeisiin nähden, voi käydä niin, että ulkoistaa osan kärsimyksestään muihin.

Tässä tapauksessa esim. mielestäni tuo vanhempansa menettäneen lapsen tekemä kiusaaminen oli ymmärrettävä seuraus siitä, että hän on menettänyt jotain käsittämättömän tärkeää ja hänen perusturvallisuutensa oli säpäleinä. Kiusaaminen ei tietenkään ole siltikään oikein, ja hänen olisi kuulunut saada enemmän apua. Sitä apua eivät kuitenkaan voi antaa muut lapset, jotka eivät ole kypsiä ymmärtämään tuon tason menetystä. Ei ole niiden muiden lasten vika, jos he puhuvat vanhemmistaan, koska se on täysin normaali keskustelunaihe. Ymmärrän erittäin hyvin, että sen kuuleminen rikkoo jotain perheensä menettäneen sisällä, mutta se tarkoittaa, että tarvitsee lisää tukea. Oikea ratkaisu on terapia eikä se, että muut eivät saisi puhua normaalilla tavalla esim. siitä, mitä vanhempien kanssa tehtiin viikonloppuna.

Kukaan ei myöskään ole väittänyt, että sen toteaminen, että toisilla on ollut helpompaa olisi kiusaamista. Me emme tiedä millä tavalla hän on kiusannut. Emme myöskään tiedä onko hän kiusannut ensin vai vasta vastareaktiona naureskeleville luokkatovereille. On mahdollista, että tuon tason menetys on ollut muille lapsille mahdoton ymmärtää ja johtanut syrjimiseen ja pilkkaamiseen. Palstalle tästä kertoneen asenne tavallaan lievästi viittaa tähän, koska hän kertoo ensin kuinka porukalla naurettiin, kun toinen kertoi outoja juttuja menetettyään vanhempansa ja kiusaaminen on vasta loppukaneetti, vaikka tietysti tästä ei ole sen enempää todisteita kuin vastakkaisesta vaihtoehdostakaan. Ymmärrän, että aihe triggeröi sinua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiusaaminen olisi oikein, koskaan, keneltäkään. Se voi olla ymmärrettävä reaktio johonkin, mutta ei oikein ja vaatii aikuisten puuttumista asiaan. Minusta koko luokka olisi tarvinnut tukea, jos siellä oireilee sekä perheensä menettänyt että vielä luokkakaveritkin.

Ehkä lähinnä herää kysymys, että oliko sen vanhempansa menettäneen lapsen paikka sitten siellä koulussa. Kun ei kerran siellä pystynyt olemaan. Siinä olet oikeassa että kiusaaminen ei ole koskaan hyväksyttävää, mutta ei ole myöskään toisten lasten tehtävänä olla mitään yhden terapialeluja,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kyllä ihan kamala ihminen sellainen, joka kertoisi kaikki kokemuksensa toisille ihmisille.

Minkä takia. Perustele.

Ilman mitään sisäistä filtteriä kaiken mahdollisen päänsä sisällön ilmoille päästävä tai postaava ihminen on yleebsä rajaton, raskas, sekopäinen ja tuppaa sotkemaan myös kaikkien lähipiiriinsä kuuluvien asiat. Varsinainen vellinkeittäjä ja hämmentäjä. 

Tällainen voi löytyä toisaalta esim. taloyhtiöstä, aiheuttaa jatkuvaa kaaista ja sekasortoa puuttumalla kaikkeen ja kaikkiin levittämällä omia luulojaan ja kaikenlaisia huhuja.

-eri-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Miksi yrität puolustella kiusaajan vääriä tekoja? Se että itsellä on ollut vaikeaa ja yrittää kiusata toisia lapsia siitä että nämä asuvat kotona vanhempiensa kanssa on ihan yhtälailla kiusaamista ja väärin kuin mikä tahansa kiusaaminen. Oli omat taustat sitten millaiset tahansa.

Ei se ole kiusaamista huomauttaa eikä väärin sanoa olevansa kovempia kokeneempi ja vahvempi koska se on totuus että vanhempansa menettäneet lapset on kovempia kokeneita kuin muut. Jos joku siitä loukkaantuu että toteaa olevansa vahvempi ja rohkeampi kuin vanhempien kanssa aina elänyt on vaan liian herkkä. Mietipä mitä vanhempansa menettäneen on pitänyt käydä läpi ja kestää samalla kun muut on saaneet elää omissa kodeissa. Mamman tytöt ja pojat jotka on saaneet elää vanhempien kanssa ei ikinä selviäisi samasta.

En tajua tällaista kurjuudella elvistelyä. Yleensä vanhat ihmiset, tuollaiset kasikymppiset, ovat kunnostautuneet tällaisella. Mutta ei heistäkään kaikki.

Elämän kokemus kasvattaa ja vahvistaa, niin se vain on. Se että on lapsuudessa kokenut vanhempien kuoleman tekee loppuelämäksi vahvan ja kokeneen ihmisen jonka perspektiivistä muiden valitus pikkuasioista tuntuu nössöltä ja mitättömältä.

Suoraan sanoen en usko. Yleensä vanhempien kuolema kun on itse lapsi aiheuttaa todennäköisesti trauman tai muita ongelmia, eikä niillä ole mitään tekemistä vahvuuden tai itsenäisyyden, tai kokeneisuuden, kanssa. Ei kukaan alaikäinen joudu itse asioitaan vanhempiensa kuoleman jälkeen hoitamaan.

Miksi kaikista asioista pitäisi kertoa jollekin? Vaikka minulla on läheisiä ystäviä joille periaatteessa voisin kertoa mitä vaan, en ajattele heitä psykologeina enkä toisaalta kyllä haluakaan, että alkaisivat analysoimaan tilanteita. En myöskään halua rasittaa heitä tuollaisilla tiedoilla, ei ne kaikkein henkilökohtaisimmat asiat heille kuulu, ja vastaavasti en halua että hekään avautuvat kaikista ongelmistaan ja traumoistaan minulle.

Minäkin mietin tuota että miksi kaikesta pitäisi kertoa? Tuntuisi jotenkin typerältä aina kertoa esimerkiksi läheisten kuoleista uusille tuttaville, kun eihän pelkästään se asia minua määrittele. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Höpönpöpön. Kiusaaminen on aina noloa, ihan oikein sille että oli joutunut ongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Itsehän hän oli ensin yrittänyt kiussta niitä toisia lapsia näiden kotioloista, vähän turhaa ihmetellä jos toiset sanovatkin takaisin. Mikään ei oikeuta kiusaamiseen tai typerään käytökseen, vaikka itsellään olisi taustalla mitä tahansa kokemuksia.

Ei ole mitään kauheampaa kuin vanhemman kuolema lapsuudessa. Rankkoja kokeneilla on enemmän elämän kokemusta kuin kenelläkään teistä. Ei ole väärin jos sanoo niin kun asiat on, rankkoja kokeneilla on oikeus tuoda ilmi näitä mistä ovat selvinneet ja siihen verrattuna kenenkään teistä kokemukset ei ole mitään ja totta kai vanhempien kanssa elömä tuntuu heidän perspektiivistä nössöltä ja lapselliselta.

Eiköhän esimerkiksi turvattomuus kotona ole rankempaa. Vanhempansa menettänyt lapsi taas menee suoraan sijoitukseen yleensä lähisukulaisille, asetetaan arviointijaksolle ja kotiolot tutkitaan ennen sijoituspäätöstä, sosiaalihuolto on tukena koko elämän aikuisuuteen asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Onpas kovaa uhoamista, mistä ihmeestä päättelet toisten elämän olevan helppoa? Tuossakin vanhempansa menettäneestä oli tullut vain nolo kiusaaja, joka yritti projisoida omia vaikeuksiaan toisiin lapsiin. Siitähän kiusaaminen, siitä että toieet lapset elävät omien vanhempiensa kanssa, vain kertoo.

Mikään ei oikeuta kiusaamaan, ei vanhempien kuolemakaan. Se ei ole niiden toisten lasten syytä. 

On, kun nämä saavat jatkaa huoletonta elämääja puhuvat omista vanhemmistaan samalla kun joku muu on menettänyt vanhempansa. Eikä ole kiusaamista todeta helpolla päässeille että on itse näitä vahvempi ja itsenäisempi sekä kokeneempi koska nämä eivät ole kokeneet mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Kukaan vanhempansa menettänyt ei voi sanoa kenellekään että nämä eivät ole kokeneet mitään oikeita vastoinkäymisiä koska ei ole olemassa mitään objektiivista mittaria vastoinkäymisille, vaan kaikki on aina subjektiivisia kokemuksia.

tottakai on varmaan kaikilla. Ja en tietenkään nyt tämmösellä palstalla ainakaan lähde kertomaan yhtään mitään, järissäni kun vielä olen...

Onhan niitä elämässä sattunut asioita, joista en kenellekään koskaan hiiskahdakaan. Osittain jo senkin takia, että niihin liittyy muitakin ihmisiä kuin minä itse ja heidänkin yksityisyyttään pitää varjella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ydinperheessä lapsuutensa elänyt ihminen voisi ymmärtää sitä kokemusta kun vanhemmat eroaa tai toinen vanhemmista kuolee, tai kun menettää molemmat vanhemmat. He elää ihan eri maailmassa.

Ainakin me ala-asteella naureskeltiin luokkakaverille jolta oli kuollut vanhemmat tsunamissa. Se oli joutunut tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, se oli joutunut arviointeihin ja kertoi ihan outoja juttuja. Yritti kiusata meitä toisia siitä että asuimme kotona vanhempiemme kanssa.

Vastoinkäymisiä kokeneet lapset ovat kaikista vahvimpia, te helpon elämän viettäneet ette tiedä yhtään mitään oikeista rankoista ongelmista. Heillä on näkemystä ja kokemusta ja osaavat asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja heistä tulee taistelija sieluja. Siksi hän oli vahvempi ja kokeneempi kuin kukaan teistä.

Itsehän hän oli ensin yrittänyt kiussta niitä toisia lapsia näiden kotioloista, vähän turhaa ihmetellä jos toiset sanovatkin takaisin. Mikään ei oikeuta kiusaamiseen tai typerään käytökseen, vaikka itsellään olisi taustalla mitä tahansa kokemuksia.

Ei ole mitään kauheampaa kuin vanhemman kuolema lapsuudessa. Rankkoja kokeneilla on enemmän elämän kokemusta kuin kenelläkään teistä. Ei ole väärin jos sanoo niin kun asiat on, rankkoja kokeneilla on oikeus tuoda ilmi näitä mistä ovat selvinneet ja siihen verrattuna kenenkään teistä kokemukset ei ole mitään ja totta kai vanhempien kanssa elömä tuntuu heidän perspektiivistä nössöltä ja lapselliselta.

Eiköhän esimerkiksi turvattomuus kotona ole rankempaa. Vanhempansa menettänyt lapsi taas menee suoraan sijoitukseen yleensä lähisukulaisille, asetetaan arviointijaksolle ja kotiolot tutkitaan ennen sijoituspäätöstä, sosiaalihuolto on tukena koko elämän aikuisuuteen asti.

Eiköhän kaikki naura sellaiselle