Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (50)
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, työpaikalla olen avoimesti kertonut edellisessä työssä tapahtuneessa kiusaamisesta. Ajattelin, että tämä voisi olla hyväksi, kun kerron että tiedon pimittäminen aiheuttaa minulle ahdistusta. Mutta annoinkin aseet kiusaajalle...joka vieläpä esimiesasemassa.
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Osa ihmisistä on todella julmia ja nauttii siitä, kun on tilaisuus painaa jotain muuta alas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata ikinä avaa itestää liikaa, koska ihmiset on niin tyhmiä että ne kategorisoi sut lopun elämäkses muottiin jossa sä oot mielenterveysongelmainen tai "entinen" sellainen. Ei suomalaiset ole niin fiksuja että keskusteluita voitaisi käydä uhriutumatta tai kategorisoimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.
Minulla on käynyt uskomaton tuuri, että lähipiiri on ollut todella ymmärtäväisiä minua kohtaan. Toki he eivät ymmärrä sitä mitä olen kokenut (ja hyvä niin, kertoo vain etteivät ole joutuneet kokemaan samaa), mutta oireitani he ymmärtävät hyvin.
Olen kuitenkin elämäni varrella ja vallankin silloin kun olin enemmän hukassa itseni kanssa, törmännyt ihan päinvastaisiin ihmisiin. On myös ihan lähimenneisyydestä ihmisiä, jotka ovat taustani esiintullessa käyttäneet sitä minua vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Vierailija kirjoitti:
Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin.
Lässyn lässyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Jos ammattilaiset eivät voi traumatisoitunutta auttaa, miten minä taviksena voisin?
En tiedä miten huomioisin vireystilan vaihtelut. Kaikilla ei sellaisia ole, ja itse en onneksi tunne traumoissaan vellovia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Jos ammattilaiset eivät voi traumatisoitunutta auttaa, miten minä taviksena voisin?
En tiedä miten huomioisin vireystilan vaihtelut. Kaikilla ei sellaisia ole, ja itse en onneksi tunne traumoissaan vellovia ihmisiä.
Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä.
Itsellä on paljon dissosiatiivisia tiloja, jotka tuntuvat minuutilta, mutta saattavat kestää kolme tuntia. Ulkoisesti näyttää siltä, etten tee silloin mitään. Jokin ulkoinen ärsyke usein herättää niistä.
Deralisaatikohtaus voi tulla esimerkiksi ruokakaupassa. Ympäristö muuttuu utuiseksi. Muut ihmiset ikäänkuin leijuvat siinä ympärillä. Näen heidät, mutta minulla ei ole mitään tapaa saada kontaktia heihin. Tuntuu, että olen näkymätön itse. Kädet ja jalat tärisevät, enkä voi kävellä tai seistä. Usein on mentävä lattialle istumaan.
En vello missään. Tällaisia ovat minun traumaoireeni.
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.
Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.