Minkä ikäisenä itse menit päivähoitoon, kuinka pahat traumat jäi?

Olin noin neljä. Pikkuveli oli vuoden. Oltiin puoltapäivää (ainakin aluksi).



VIHASIN hoitoa. Sain kyllä kavereitakin mutta en tykännyt yhtään. Ahdistaa ajatella edelleenkin.



Käsittääkseni pikkuveli ei sen kummemmin missään vaiheessa vihannut päiväkotia. Tiedä sitten miksi minä??



Sitä ennen olin mennyt seurakunnan päiväkerhoon mutta kerta jäi ainoaksi kun olin itkenyt koko ajan pöydän alla.



Ehkä olen outo yksilö.



Omat lapset menee hoitoon syksyllä, ovat tuolloin reilu 3v ja reilu 1v.

En usko silti että hoitodossa olo on minua traumatisoinut. Ongelmia on ollut nuoruudessa mutta ne seurausta muista jutuista.



Nykyään olen sosiaalinen, rakastan seuraa jne. Nämä luonteenpiirteet tuli esiin vasta yläasteella.

Ettekö te vielä tajua että vähempikin riittäisi!

Kotona katsottiin pikkukakkonen ja mentiin nukkumaan ennen seistämää ja aamulla herätys klo 5. Näin vanhempia pari minuuttia. Hoitajat sättiävät vanhempiani kun pitivät niin pitkää päivää hoidossa ja minua myös sorsittiin hoitajien osalta kun tulin ekana ja lähdin vikana.



T. hoidossa klo 6-18 joka päivä viikonloput mummolla joka ei jaksanut ja valitti aina, ettei jaksa.

Siellä oli ihanaa, muistan sieltä paljon juttuja. Olin siellä kolmevuotiaaksi asti. Sitten tämä hoitaja vaihtoi alaa ja jouduin uuteen paikkaan. Siellä oli ihan kamalaa, hoitaja oli raaka otteissaan ja itkin joka päivä kun sinne piti mennä. En muista siitä ajasta paljon muuta kuin aamuitkut. Esikouluun menin päiväkotiin ja siellä oli taas mukavaa.



Omani vein 2v päiväkotiin.

jne. Olen ehkä vähiten traumatisoitunut ja vähiten ruikuttava ihminen lähipiirissäni.

Vierailija:

Siis onhan teillä selvästi traumoja...

Huomaahan sen tälläkin palstalla..ei selväpäisten kirjoituksia! Kaikki sektio, imetys, läski, haukutaan nimet jne hulluudet..

Traumoista en tiedä, puolensa kaikessa. Toisaalta oli kiva saada olla kotona äidin ja nuorempien sisarusten kanssa. Mutta... varmaan nautin tusta koska olin hiljainen ja arka lapsi. Äiti laittoi minua milloin pyhäkouluun, seurakunnan kerhoon tai esikouluun tutustumaan kavereihin, kuitenkin koin ne pelottaviksi ja haluasin lopettaa kaikki jo muutaman kerran jälkeen. Ja niin sain tehdäkin.





Oli sitten pienoinen shokki kun aikanaan joutui kouluun, samaan tilanteeseen ilman mitään välineitä käsitellä sitä. ja koulua ei sitten saanutkaan lopettaa vaikka olisi halunnut. Yksinäinen koululainen olin, kiusattukin molemmissa kouluissa missä ala-asteikäisenä olin. Yläasteelle pääsin onneksi uuteen kouluun ja sain luotua itselleni jotenkin vahvemman roolin ja sosiaalinen puoli koulusta alkoi vihdoin sujua.



Eli kotonaolo sujui aikanaan hyvin, mutta koulu ei lainkaan. en tiedä olisiko päiväkoti auttanut mitään, mutta jotenkin uskon että siitä joku hyöty olisi ollut.

Äitini ei " muista" kauanko esim. imetti mua tai miten alle 4v hoitoni oli järjestetty. Enkä onneksi muista minäkään. Kolme vuotta ennen kouluunmenoa oli aamupäivät tarhassa (3-4h). Muistan, että muut lähti päiväunille ja mä lähdin kotiin. Yksin olin siellä, kunnes kolme vuotta vanhempi siskoni tuli koulusta. Isäni oli alkoholisti ja äidin oli pakko käydä työssä ja sitä halusikin- hän ei ollut mitään kotiäitityyppiä. Mäkin muistan, että äiti oli hyvin arvaamaton käytökseltään. Hän teki pitkiä työpäiviä ja paljon oltiin siskon ja isoveljien kanssa keskenään. Äiti pimahti tuon tuostakinja pinna oli kireällä, kun yksin joutui käytännössä vastaamaan kodista ja lapsista. Ja kyllä mä olen ns. kotivammainen. Paljon traumoja ja itsetunto-ongelmia mulla turvattoman lapsuuden tähden. Niitä olen sitten aikuisiällä selvitellyt terapin avulla. Se ei ole yhtään huono tie sekään. Mulla on neljä lasta, joista kaksi vanhinta on hoidettu päiväkodissa n. 1,5 -vuotiaasta lähtien. Kolmas meni ryhmikseen saman ikäisenä, mutta hoitopäiviä vain 2-3/vko, kun tein osa-aikatyötä. Kuopukseni olen hoitanut kotona (ja tiettu kolmosen kuopuksen synnyttyä). Uskon, että alle 3-v. ei tarvitse päiväkotihoitoa mihinkään. Luja kiintymyssuhde lapsen ja vanhemman välille syntyy vain olemalla yhdessä. Jos yhdessäoloaikaa on vain muutama tunti/pv ei tämä ole mahdollista. Vai onko? Mutta jos äiti tarvitsee työntekoa rahan tai päänsä takia, niin niin sitten pitää tehdä. Ei näihin ole oikeaa ratkaisua. Vammautua ja traumatisoitua voi monessa muussakin elämänsä vaiheessa.

äitiin ei synny vain muutaman päivittäisen yhteisen tunnin aikana, niin jääkö lapsen kiintymyssuhde työssä käyvään isäänkin aina pinnalliseksi?

sieltä tarhaan 2 vuoden ikäisenä. Ei jäänyt traumoja ja vanhempien kanssa on oikein hyvä ja läheinen suhde edelleen, kuten on aina ollut.

mutta 70-lukulaiseen tyyliin äitini meni töihin jo parin kuukauden äitiysloman jälkeen ja minulla oli hoitaja kotona. Muutaman vuoden ikäisenä menin mummille hoitoon ja siellä varmaan olisin ollut kouluikään asti, ellei mummi olisi saanut lievää sydäninfarktia. Olisikin itse asiassa mielenkiintoista kuulla kotihoitofundamentalistien analyysin minusta, sillä en ole ollut päivähoidossa pienenä, mutta eipä ole omat vanhemmat pienenä hoitaneetkaan... Silti minusta (ja monista muista 70-lukulaisista) on kasvanut kunnollisia työtätekeviä ja verojamaksavia kansalaisia. Ajatella.

En minä vaan tiedä. Ei kai pitäisi kirjoittaa omia mielipiteitään, niin kuin ne olisivat jonkinlainen oikea totuus. Mun isä oli tuurijuoppo ja paljon omilla teillään, mutta rakas silti. Ei hän luotettava ollut ja onneksi äiti jaksoi meidät hoitaa, muuten oltais oltu jossain lastenkodissa. Tästä olen äidilleni ikuisesti kiitollinen. Mulla on erittäin hyvät muistot päiväkodin tädeistä. Varmaankin ymmärsivät meidän perhetilannetta ja tukivat osaltaan äitiä näin, kun oli käytännössä yh. Päivähoito ei varmasti ole traumatisoinut mua. Kyllä ne kolhut on tulleet kotoa.



32

Sen voi päätellä helposti...suurin osa puoltaa päiväkotiin menoa ja suurin osa kirjoituksista sekopäiden juttuja:)

Sitäpaitsi en jos vanhemmilla on järki päässä, niin tuskimpa kotihoito traumatisoi..sensijaan päiväkodin epäpätevistä sijaisista ja työhönsä kyllästyneistä hoitsuista ei tiedä.

Sijaisten tutkintoa (vuoden aikana ollut 3 sijaista) en ole kyllä alkanut utelemaan, mutta hienosti heiltä on sujunut lastenhoito ja kaitseminen, leikkiminen ja pukemisessa auttaminen. Ei äideilläkään mitään tutkintoa siihen ole ;)

Jos meidän lasten pk:ssa näkyisi naama väärinpäin olevia hoitajia, ei meidän lapset olisi siellä. Sehän on itsestään selvää.

Vierailija:

Sitäpaitsi en jos vanhemmilla on järki päässä, niin tuskimpa kotihoito traumatisoi..sensijaan päiväkodin epäpätevistä sijaisista ja työhönsä kyllästyneistä hoitsuista ei tiedä.

eli 2, 5kk äiti vei ns. seimeen ja ainoat traumat mitkä muistan päiväkotiajalta oli ne muutamat kerrat kun tultiin viimesenä hakemaan. äiti oli yh-yksityisyrittäjä, siksi noinkin varhainen päiväkotiin meno..ite en omia lapsiani noin pikkusina veis, mun mielestä vähä yli yks vee on ollu mun lapsille hyvä.

Sisarukseni syntyivät pari vuotta myöhemmin kaksosina, ja jouduin takaisin kotihoitoon. Maailmani romahti. Onneksi pääsin sitten takaisin päiväkotiin, kun nuoremmatkin aloittivat päivähoidon. Toinen pudotus tuli silloin, kun aloitin eskarin, ja en enää ollutkaan iltapäiviä hoidossa.



Tulin aina puolilta päivin yksin kotiin, jossa isä oli juuri lounastauolla. Isän lähtiessä takaisin töihin itkin aina keittiön ikkunassa ja söin paksua sinapilla siveltyä berliininmakkarakimpaletta, jonka isä oli antanut käteeni lähtiessään. Itse keksimä jälkiruokani oli 12 palaa sokeria imeskeltynä maidon kanssa. Sanomattakin on selvää, että minusta tuli lihava lapsi.



Minusta tuli sitten myöhemmin oikein hyvä ja lahjakas koululainen, mutta kotielämä oli kamalaa koko lapsuuden ajan. Joko täysin yksinäistä ja normitonta tai sitten äärimmäisen kireästi valvottua ja vihamielistä.

Olin kotihoidossa kokoajan. Hoito/kerhopaikka olisi tehnyt hyvää viim. 5-vuotiaasta alkaen, olin arka koulussa

Ehkä ap:n tarkoitus oli vähän herätellä huomaamaan, että jos ihminen kykenee normaaliin elämään jouduttuaan vaikka puolivuotiaana päivähoitoon, niin 2-vuotiaana päivähoidon aloittaneella ei ole hätäpäivää?

traumoja ei jäänyt. Äidin kanssa on äärettömän hyvät välit... ollu lapsena ja on edelleen. Äidilläkään ei ole kuulemma traumoja :)