Lue keskustelun säännöt.
Pienten lasten äidit uupuvat nyt entistä enemmän. Syynä muuttunut isovanhemmuus.
14.06.2026 |
Nyt on taas äidit uhrautumassa. Miten se muka voi isovanhempien syy olla, jos ei äidit omia lapsiaan jaksa hoitaa. Eläköön isovanhemmat sellaista elämää kuin elävät ja matkustelkoon niin paljon kuin sielu sietää.
Itsekin äitinä olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi tehdä tasan sen verran lapsia kuin itse jaksaa/pystyy hoitamaan. Ilman muiden apua. Sen takia meilläkin lapsimäärä on tasan 2.
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/86266614-d828-47d8-bd40-781392fd654a
Kommentit (430)
Minua isovanhemmat hoitivat ja välit heihin olivat läheiset. Omilla lapsilla ei valitettavasti samanlaista yhteyttä ole.
Johtuu siitä, että isovanhemmat ovat iäkkäitä ja toisaalta asenne lapsenlapsia kohtaan on myös muuttunut. Tuntuu, etteivät isovanhemmat ole juurikaan kiinnostuneita siitä, mitä lastenlapsille kuuluu tai onko lapsenlapsia ylipäätään. Uskon, että ennen lapsenlapset olivat ylpeyden aihe. Nykyään isovanhemmat elävät omaa elämäänsä, eikä siinä ole tilaa eikä kiinnostusta lastenlapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun musta tuli mummi, niin olin juuri aloittanut innoissani yliopiston opinnot.Että viimein mun vuoro, kun omat lapset omillaan. Olin hämmentynyt, mutta parisen kertaa jäi tentit käymättä, kun menin avuksi vauva perheeseen. Sitten toinen mummi pääsi eläke putkeen ja tällä oli aikaa. Lapsenlapset kuitenkin myös mulla yökylässä, kunnes yksi oma lapseni sairastui vaikeasti ja lopulta menehtyi. En tietenkään silloin kyennyt isovanhemmuuteen. Hyvät suhteet on kuitenkin ja lämpimät välit.
Sori typot, mut syöttö.
Vielä tuli sekin mieleen, että joskus aikoinaan, jos lapsiperheessä äiti oli väsynyt ja lapsia vähän isompi määrä, niin kunnalta oli mahdollista saada kodinhoitaja. Ei siis mikään perhetyöntekijä, joka sohvalla istuen katsoo sivusta, miten väsynyt äiti saa hoidettua lastensa hoitamisen lisäksi kaikki kotihommat ja raportoi siitä sitten eteenpäin viranomaiskoneistossa. Entisajan kodinhoitajat siivosivat, kävivät kaupassa, laittoivat ruokaa, pesivät pyykkiä, veivät lapsia leikkipuistoon jne. Eli tekivät ihan konkreettisia asioita, jotta väsynyt vanhempi sai levätä.
Vierailija kirjoitti:
Pienten lasten äitien uupumuksen syynä on sosiaalinen media. Kun pitää koko ajan pysyä kuulolla ja tuottaa ihanaa sisältöä, poseerata ja pyllistellä, ei voimat riitä elämiseen.
Sanoisin, että muiden seuraaminen instassa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja halua kuulua joukkoon.
Onpa vihamielisiä kommentteja. Totuus on se, että iso osa isovanhemmista haluaa elää vaan itselleen. On siellä joukossa niitäkin jotka osallistuu. Hedonismin kasvu näkyy tässäkin. Vanhemmuuden vaatimukset on ihqn eri luokkaa kun aikanaan! Ei voi vaan antaa lasten juosta pihalla omillaan aamusta iltaan. Samaan aikaan hedonismi on kasvanut eli apua saa entistä vähemmän. Onko siis ihme, että äidit väsyy ja nuoret naiset ei edes halua lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiemmin oli ihan yleinen tapa, että lapset laitettiin kaupungista maalle mummulaan tai muiden suolaisten luo koko kesäksi.
Äidit ja isät saivat sitten olla rauhassa.
Ei mikään ihme, että nykypäivän vanhemmat väsyvät. Työelämä on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana hektisemmäksi ja tehokkuusvaatimukset ovat kasvaneet.
Omat lapset ovat jo 18 ja 20, mutta muistan kyllä edelleen, miten raskasta oli yhdistää 100% työaika ja perhe. Olisin halunnut tehdä enemmän juttuja lasten kanssa, leipoa, luistella ym., mutta tuntui vaan, ettei aika riittänyt. Lapset olivat ihania, mutta rankkaa oli.
Aina ei aika kultaa muistoja.
Käytiin näyttämässä vastasyntynyttä vauvaa appiukolle, niin hän ei vilkaissutkaan lasta. Ei kiinnostanut. Ei tullut ristiäisiinkään, vaikka kutsuttiin. Sellaisia ne isovanhemmat nykyään ovat. Mitään riitaa ei ollut. Ei vaan kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kielletään vielä autot, jotta äidit saa ajella pikkusiaan polkupyörällä hoitoon pitkin kaupunkia!
Olin tarhaikäinen 1980-luvun alussa. Meidän perheessä ei ollut vara pitää autoa. Minä istuin lastenistuimessa äidin takana, veli isän takana. Päiväkotiin oli 2 km matkaa, siitä vanhemmat vielä pyöräilivät työpaikoilleen 3 km päähän. Eivät koskaan valittaneet asiasta. 6-vuotiaana ajoin jo itse pyörällä oman tarhamatkan. Isä avusti ylämäkeen työntämällä selästä. Vanhempien esimerkin vuoksi olen itsekin innokas pyöräilijä ja omille lapsille hankittiin aikoinaan kärry pyörän perään. Olemme säästäneet aivan huikean määrän rahaa siinä, että emme aja autolla joka paikkaan ja taloudessa ei tarvitse olla kahta autoa.
Ihmisten laiskistumisen huomaa. Lähikauppaan pitää päästä autolla, odotetaan paikallisbussia mieluummin tunti kuin kävellään 1,5 km kotiin yms. Fyysinen kunto romahtaa, ylipaino vaivaa. Ei ole ihme.
Olen täysin pyöräilyn kannalla, mutta rajansa kaikella. Äiti naapurissa hoiti kesät talvet ruokakaupat polkupyrällä, kolmen lapsen kera. Perheessä oli kyl auto, jota isä ajoi. Isällä oli tärkeitä bisneksiä, ei ehtinyt kauppaan. Ruokarahaa antoi aina niin niukasti, että ruokaa oli mahdollista ostaa päiväksi kerrallaan.
Mut totta, tämä äiti on hoikka vieläkin, toisin kuin miehensä. Onhan se toki hienoa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta onhan maailma muuttunut. Nykyisin tuntuu, että lapsia kykenee hoitamaan ainoastaan lapsen omat vanhemmat, koulutetut ammattilaiset ja lapsen isovanhemmat. Muilla ei ole "osaamista", vaikka olisi omiakin lapsia. Mun lapset ovat syntyneet 1986 ja 1991. Ehdin jo ennen omia lapsiani olla lukuisia kertoja lapsenvahtina ystävieni ja joskus jopa naapureidenkin lapsille. Siksi tiesinkin, että no vauvat nyt heräilee öisin ja jotkut vauvat valvottaa hoitajaansa suunnilleen koko yön. Tiesin myös, että taaperon kanssa pitää olla suunnilleen silmät selässäkin samaan aikaan, kun laitat ruokaa, tiskaat tms. Ei siis tullut yllätyksenä, että lapsen kanssa elämä on aivan erilaista kuin ilman lapsia.
Esikoiseni syntyi 2 kk rairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen, joten en ehtinyt olla töissä niin pitkään, että äitiyspäiväraha olisi maksettu tulojen mukaan. Sain minimiäitiyspäivärahan, mutta koska sitä ei maksettu kuin arkipäiviltä, viikonlopuisin ja arkipyhinä saattoi tehdä sairaalassa keikkaa. Mun vanhemmat kyllä otti esikoistani jo ihan pienenä vauvanakin hoitoon, jotta mä pääsin töihin tienaamaan lisää rahaa. Mutta ei ne työvuorot kirurgisella vuodeosastolla mitään lepoa olleet. Helpompaa pienen lapsen kanssa kotona oli kuin sairaalassa hoitamassa vuodeosastollista kirurgisia potilaita. Sitten, jos halusin päästä juhlimaan tms, niin kaverit tai siskoni otti lapseni hoitoon. Vastavuoroisesti mä sitten hoidin heidän lapsiaan, kun halusivat päästä jonnekin rentoutumaan. Naapuriapukin siihen aikaan otimi melko hyvin. Jos vaikka itsellä oli hammaslääkäriaika,. niin lapsen sai siksi aikaa naapuriin ja vastavuoroisesti otti napaurin lapåsia hoitoon silloin, kun heidän vanhemmillaan oli jokin meno.
Mutta se on kyllä sanottava, että siihen aikaan elämä ei ollut niin aikataulutettua kuin nykyisin. Ei ollut jokaiselle päivälle joko itsellä tai lapsilla jotain kodin ulkopuolisia harrastuksia, joihin olisi pitänyt kuskata. Neuvolassakin siihen aikaan kehotettiin menemään kotitöissä sieltä, missä aita on matalin. Muistan neuvoplan terveydenhoitajan sanat, että villakoirat sängyn alla ei pure. Ja myös kehotettiin ihan suoraan ostamaan eineksiä ja lapsille Piltti-purkeissa soseita. Äidinmaidonkorvikkeetkaan eivät siihen aikaan olleet mitään "myrkkyä". Ja sekin oli erilaista, että ei tarvinnut olla muiden ihmisten tavoitettavissa 24/7. Jos et ollut kotona tai olit vaikka saunassa, niin eipä sitä tiennyt, että joku oli sillä aikaa lankapuhelimeen soittanut. Eikä etanapostilla tulleeseen kirjeeseenkään tarvinnut vastata heti. Työelämäkin oli erilaista. Töitä oli otki tehtävä silloinkin, mutta ei tarvinnut hoitaa viittä eri asiaa samaan aikaan. Sai tehdä yhden homman ensin valmiiksi ja sitten siirtyä seuraavaan hommaan. Ei ollut jatkuvia keskeytyksiä, kuten nykyisin monissa töissä on. Mietin vielä sitäkin, että kun aiemmin lapset tehtiin nuorempina, niin hyvin monella ne lapsen isovanhemmat eivät olleet edes eläkkeellä vielä. Harvalla isovanhemmalla oli mahdollisuus esimerkiksi lähteä kesken työpäivän hakemaan sairastunut lapsenlapsi pois päiväkodista.
En tiedä, kuinka paljon vanhemmuuteen kohdistuvista vaatimuksista on ihan todellisia ja kuinka moni vain vanhemman omassa päässään kehittelemiä. Jos on pölyt pyyhkimättä, ikkunat pesemättä, leluja lattialla, ruoka Saarioisten makaronilaatikko ketsupin kanssa ja lapsen paidassa tahra, joka ei lähde pesussa pois, niin oikeastiko joku tekee silloin lasun? Ja jos, niin kuka sen tekee? Mä pääsin omien lasteni kanssa helpolla, koska siihen aikaan vanhemmuus ei ollut jatkuvaa suorittamista.Meillä on adoptiolapset eli olimme lasten tultua ns seurannassa vielä vuoden kummallakin kerralla. Ammattilainen, sosiaalityöntekijä, löysi vanhemmuudessamme huomauttamista mm. siinä, että meillä oli valkoinen sohva ja että pieni nypittävää rotua oleva koiramme näytti hänestä epäsiistiltä. Ko rotu nypitään 2-3 kertaa vuodessa ja ennen sitä nyppimistä pitää odottaa, että karva alkaa irrota - siinä vaiheessa se turkki tosiaan on pidempi ja epäsiistimpi.
Että jos mietitään, miten niitä paineita ihan uskomattomista asioista syntyy niin esimerkiksi tuon tason nipottamisesta, kyllä.
Ja se yksikin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston työntekijä kertoi ajelevansa ratikalla tarkistelemassa, onko vanhempi kännykällä siellä lapsen läsnäollessa.
Tällaiseksi se on nykyään mennyt, mikään ei ikinä riitä.
Adoptiolasten hyvinvoinnin seuraaminen on tietysti eri asia. He tulevat lähtökohtaisesti traumaattisista olosuhteista joten tottakai mitään uusia ongelmia ei haluta.
Ja sohvan väri traumatisoi? Tai se että koiran turkin hoito on tietynlaista? Nuo ovat oleellisia asioita?
Tietämättä tarkalleen miten ja millä sävyllä keskustelya on käyty, niin kyllähän valkoisen sohvan värin kyseenalaistaminen oli muotia kaikkialla niin aikoina kun valkoinen sohva oli muotia ja jokaisessa kodissa. Ei sitä pidä ottaa kirjaimellisesti. Ja jos ei tunne koirarotuja, epäsiistin näköinen koira voi jonkun mielestä korreloida hoivataitoja. Kuten sanoin adoptioperheet syynataan tarkasti ihan syystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se syy jaksamattomuuteen on se, että ennen ei raadettu itseä kuoliaaksi töissä ja ylitöissä ennenkuin tultiin kotiin raatamaan itsensä siellä hengiltä.
Eiks ole jänskää ettei yksikään lafka edes puhu mistään kotitalousrobotin kehittämisestä. Mutta terminaattorituhosotaroboteista kyllä puhutaan mikä keretään.
Meillähän on jo robotti-imureita, on astianpesukoneet, pyykinpesukoneet, robottiruohonleikkurit yms. Kuinka helpoksi elämä pitää tehdä, että ei olisi rankkaa?
No mites miesten on sitten niin vaikeeta osallistua perheen kodin hoitoon?
Pesukoneet ei täyty tai tyhjene itsestään, ruoanlaittorobotteja ei ole, eikä pölynpyyhkimisrobotteja, lakananvaihtorobotteja, vessanpesurobotteja (olis kiva jos ette kusiskelisi niin että roiskuu pitkin seiniä ja lattioita) yms yms.
Mitä vielä pitäisi tehdä että edes miehet tekisivät osansa perheen töistä?
Nykyajan ihmiset väsyvät siitä, että joutuvat ottamaan pyykit koneesta ja laittamaan ne kuivuriin tai narulle kuivumaan. Ne uupuvat lakanan vaihdosta, pölyjen pyyhkimisestä ja ruoan laitosta, koska on niin rankkaa napsauttaa sähköliesi päälle. Isoäitini oli syntynyt 1920-luvulla. Hän teki talvella jäähän avannon (asuivat siis järven rannalla karjatilalla), haki jäistä vettä, lämmitti veden muuripadassa ja pesi pyykin käsin. Talousvesi kannettiin kaivosta sisälle. Lämmitys hoidettiin puulla, hella lämpeni puulla. Pottukattila ei kiehunut ilman veden ja puun kantamista sisälle. Hän ompeli vaatteita lapsilleen, teki ruokaa, hoito karjaa. Ei ollut sähköjä, illalla oltiin tilleyn valossa. Sisällä kuljettiin kengät jalassa, joten likaa kertyi, lattiat pestiin kuuraamalla konttausasennossa. Ulkovessa. Isoisää ei paljo kotona näkynyt, koska hän oli savotoilla tai rakennuksilla. Ei ollut autoa, kuljettin jalan, pyörällä tai suksin. Isoäidin käsien joka ikinen nivel oli kulunut työstä. Lonkka vihoitteli, koska jo 8-vuotiaana piti olla peltotöissä ja jossa hän loukkasi itsensä.
Jokainen, joka uupuu kotitöistä robotti-imurien, pyykinpesukoneiden, astianpesukoneiden yms aikana voi kysyä itseltään, että onko oikeasti rankkaa?
Miten tämä iaoäitisi kova elämä muuttaa kenenkään nykyihmisen elämää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se syy jaksamattomuuteen on se, että ennen ei raadettu itseä kuoliaaksi töissä ja ylitöissä ennenkuin tultiin kotiin raatamaan itsensä siellä hengiltä.
Eiks ole jänskää ettei yksikään lafka edes puhu mistään kotitalousrobotin kehittämisestä. Mutta terminaattorituhosotaroboteista kyllä puhutaan mikä keretään.
Meillähän on jo robotti-imureita, on astianpesukoneet, pyykinpesukoneet, robottiruohonleikkurit yms. Kuinka helpoksi elämä pitää tehdä, että ei olisi rankkaa?
Todella hyvä kommentti, kun puhutaan äitien uupumuksesta niin pitää muistuttaa, että mitä ihmettä valitat kun saat tehdä kaikki kotityöt apunasi erilaisia kodinkoneita. Näinhän se menee, äitien pitää käydä töissä ja hoitaa lapset ja tehdä suurin osa kotitöistä. Ja sitten ihmetellään miksi väsytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se syy jaksamattomuuteen on se, että ennen ei raadettu itseä kuoliaaksi töissä ja ylitöissä ennenkuin tultiin kotiin raatamaan itsensä siellä hengiltä.
Eiks ole jänskää ettei yksikään lafka edes puhu mistään kotitalousrobotin kehittämisestä. Mutta terminaattorituhosotaroboteista kyllä puhutaan mikä keretään.
Meillähän on jo robotti-imureita, on astianpesukoneet, pyykinpesukoneet, robottiruohonleikkurit yms. Kuinka helpoksi elämä pitää tehdä, että ei olisi rankkaa?
No mites miesten on sitten niin vaikeeta osallistua perheen kodin hoitoon?
Pesukoneet ei täyty tai tyhjene itsestään, ruoanlaittorobotteja ei ole, eikä pölynpyyhkimisrobotteja, lakananvaihtorobotteja, vessanpesurobotteja (olis kiva jos ette kusiskelisi niin että roiskuu pitkin seiniä ja lattioita) yms yms.
Mitä vielä pitäisi tehdä että edes miehet tekisivät osansa perheen töistä?
Nykyajan ihmiset väsyvät siitä, että joutuvat ottamaan pyykit koneesta ja laittamaan ne kuivuriin tai narulle kuivumaan. Ne uupuvat lakanan vaihdosta, pölyjen pyyhkimisestä ja ruoan laitosta, koska on niin rankkaa napsauttaa sähköliesi päälle. Isoäitini oli syntynyt 1920-luvulla. Hän teki talvella jäähän avannon (asuivat siis järven rannalla karjatilalla), haki jäistä vettä, lämmitti veden muuripadassa ja pesi pyykin käsin. Talousvesi kannettiin kaivosta sisälle. Lämmitys hoidettiin puulla, hella lämpeni puulla. Pottukattila ei kiehunut ilman veden ja puun kantamista sisälle. Hän ompeli vaatteita lapsilleen, teki ruokaa, hoito karjaa. Ei ollut sähköjä, illalla oltiin tilleyn valossa. Sisällä kuljettiin kengät jalassa, joten likaa kertyi, lattiat pestiin kuuraamalla konttausasennossa. Ulkovessa. Isoisää ei paljo kotona näkynyt, koska hän oli savotoilla tai rakennuksilla. Ei ollut autoa, kuljettin jalan, pyörällä tai suksin. Isoäidin käsien joka ikinen nivel oli kulunut työstä. Lonkka vihoitteli, koska jo 8-vuotiaana piti olla peltotöissä ja jossa hän loukkasi itsensä.
Jokainen, joka uupuu kotitöistä robotti-imurien, pyykinpesukoneiden, astianpesukoneiden yms aikana voi kysyä itseltään, että onko oikeasti rankkaa?
Miten tämä iaoäitisi kova elämä muuttaa kenenkään nykyihmisen elämää?
No ei se miesten elämää muutakaan, mutta naiset eivät saa valittaa kun niillä on sekä äänioikeus että kaikenlaista apua kotitöihin, joista he yksin vastaavat. Ei niille tunnu riittävän mikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta onhan maailma muuttunut. Nykyisin tuntuu, että lapsia kykenee hoitamaan ainoastaan lapsen omat vanhemmat, koulutetut ammattilaiset ja lapsen isovanhemmat. Muilla ei ole "osaamista", vaikka olisi omiakin lapsia. Mun lapset ovat syntyneet 1986 ja 1991. Ehdin jo ennen omia lapsiani olla lukuisia kertoja lapsenvahtina ystävieni ja joskus jopa naapureidenkin lapsille. Siksi tiesinkin, että no vauvat nyt heräilee öisin ja jotkut vauvat valvottaa hoitajaansa suunnilleen koko yön. Tiesin myös, että taaperon kanssa pitää olla suunnilleen silmät selässäkin samaan aikaan, kun laitat ruokaa, tiskaat tms. Ei siis tullut yllätyksenä, että lapsen kanssa elämä on aivan erilaista kuin ilman lapsia.
Esikoiseni syntyi 2 kk rairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen, joten en ehtinyt olla töissä niin pitkään, että äitiyspäiväraha olisi maksettu tulojen mukaan. Sain minimiäitiyspäivärahan, mutta koska sitä ei maksettu kuin arkipäiviltä, viikonlopuisin ja arkipyhinä saattoi tehdä sairaalassa keikkaa. Mun vanhemmat kyllä otti esikoistani jo ihan pienenä vauvanakin hoitoon, jotta mä pääsin töihin tienaamaan lisää rahaa. Mutta ei ne työvuorot kirurgisella vuodeosastolla mitään lepoa olleet. Helpompaa pienen lapsen kanssa kotona oli kuin sairaalassa hoitamassa vuodeosastollista kirurgisia potilaita. Sitten, jos halusin päästä juhlimaan tms, niin kaverit tai siskoni otti lapseni hoitoon. Vastavuoroisesti mä sitten hoidin heidän lapsiaan, kun halusivat päästä jonnekin rentoutumaan. Naapuriapukin siihen aikaan otimi melko hyvin. Jos vaikka itsellä oli hammaslääkäriaika,. niin lapsen sai siksi aikaa naapuriin ja vastavuoroisesti otti napaurin lapåsia hoitoon silloin, kun heidän vanhemmillaan oli jokin meno.
Mutta se on kyllä sanottava, että siihen aikaan elämä ei ollut niin aikataulutettua kuin nykyisin. Ei ollut jokaiselle päivälle joko itsellä tai lapsilla jotain kodin ulkopuolisia harrastuksia, joihin olisi pitänyt kuskata. Neuvolassakin siihen aikaan kehotettiin menemään kotitöissä sieltä, missä aita on matalin. Muistan neuvoplan terveydenhoitajan sanat, että villakoirat sängyn alla ei pure. Ja myös kehotettiin ihan suoraan ostamaan eineksiä ja lapsille Piltti-purkeissa soseita. Äidinmaidonkorvikkeetkaan eivät siihen aikaan olleet mitään "myrkkyä". Ja sekin oli erilaista, että ei tarvinnut olla muiden ihmisten tavoitettavissa 24/7. Jos et ollut kotona tai olit vaikka saunassa, niin eipä sitä tiennyt, että joku oli sillä aikaa lankapuhelimeen soittanut. Eikä etanapostilla tulleeseen kirjeeseenkään tarvinnut vastata heti. Työelämäkin oli erilaista. Töitä oli otki tehtävä silloinkin, mutta ei tarvinnut hoitaa viittä eri asiaa samaan aikaan. Sai tehdä yhden homman ensin valmiiksi ja sitten siirtyä seuraavaan hommaan. Ei ollut jatkuvia keskeytyksiä, kuten nykyisin monissa töissä on. Mietin vielä sitäkin, että kun aiemmin lapset tehtiin nuorempina, niin hyvin monella ne lapsen isovanhemmat eivät olleet edes eläkkeellä vielä. Harvalla isovanhemmalla oli mahdollisuus esimerkiksi lähteä kesken työpäivän hakemaan sairastunut lapsenlapsi pois päiväkodista.
En tiedä, kuinka paljon vanhemmuuteen kohdistuvista vaatimuksista on ihan todellisia ja kuinka moni vain vanhemman omassa päässään kehittelemiä. Jos on pölyt pyyhkimättä, ikkunat pesemättä, leluja lattialla, ruoka Saarioisten makaronilaatikko ketsupin kanssa ja lapsen paidassa tahra, joka ei lähde pesussa pois, niin oikeastiko joku tekee silloin lasun? Ja jos, niin kuka sen tekee? Mä pääsin omien lasteni kanssa helpolla, koska siihen aikaan vanhemmuus ei ollut jatkuvaa suorittamista.Meillä on adoptiolapset eli olimme lasten tultua ns seurannassa vielä vuoden kummallakin kerralla. Ammattilainen, sosiaalityöntekijä, löysi vanhemmuudessamme huomauttamista mm. siinä, että meillä oli valkoinen sohva ja että pieni nypittävää rotua oleva koiramme näytti hänestä epäsiistiltä. Ko rotu nypitään 2-3 kertaa vuodessa ja ennen sitä nyppimistä pitää odottaa, että karva alkaa irrota - siinä vaiheessa se turkki tosiaan on pidempi ja epäsiistimpi.
Että jos mietitään, miten niitä paineita ihan uskomattomista asioista syntyy niin esimerkiksi tuon tason nipottamisesta, kyllä.
Ja se yksikin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston työntekijä kertoi ajelevansa ratikalla tarkistelemassa, onko vanhempi kännykällä siellä lapsen läsnäollessa.
Tällaiseksi se on nykyään mennyt, mikään ei ikinä riitä.
Adoptiolasten hyvinvoinnin seuraaminen on tietysti eri asia. He tulevat lähtökohtaisesti traumaattisista olosuhteista joten tottakai mitään uusia ongelmia ei haluta.
Ja sohvan väri traumatisoi? Tai se että koiran turkin hoito on tietynlaista? Nuo ovat oleellisia asioita?
Tietämättä tarkalleen miten ja millä sävyllä keskustelya on käyty, niin kyllähän valkoisen sohvan värin kyseenalaistaminen oli muotia kaikkialla niin aikoina kun valkoinen sohva oli muotia ja jokaisessa kodissa. Ei sitä pidä ottaa kirjaimellisesti. Ja jos ei tunne koirarotuja, epäsiistin näköinen koira voi jonkun mielestä korreloida hoivataitoja. Kuten sanoin adoptioperheet syynataan tarkasti ihan syystä.
Ja adoptiolapsen perheessä on synti jos sohva on muodikas? Ja se koiran ulkonäön hetkellinen rupsahtaminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Mikä siinä on niin pellottavaa? Ihme nyhjäämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se syy jaksamattomuuteen on se, että ennen ei raadettu itseä kuoliaaksi töissä ja ylitöissä ennenkuin tultiin kotiin raatamaan itsensä siellä hengiltä.
Eiks ole jänskää ettei yksikään lafka edes puhu mistään kotitalousrobotin kehittämisestä. Mutta terminaattorituhosotaroboteista kyllä puhutaan mikä keretään.
Meillähän on jo robotti-imureita, on astianpesukoneet, pyykinpesukoneet, robottiruohonleikkurit yms. Kuinka helpoksi elämä pitää tehdä, että ei olisi rankkaa?
No mites miesten on sitten niin vaikeeta osallistua perheen kodin hoitoon?
Pesukoneet ei täyty tai tyhjene itsestään, ruoanlaittorobotteja ei ole, eikä pölynpyyhkimisrobotteja, lakananvaihtorobotteja, vessanpesurobotteja (olis kiva jos ette kusiskelisi niin että roiskuu pitkin seiniä ja lattioita) yms yms.
Mitä vielä pitäisi tehdä että edes miehet tekisivät osansa perheen töistä?
Nykyajan ihmiset väsyvät siitä, että joutuvat ottamaan pyykit koneesta ja laittamaan ne kuivuriin tai narulle kuivumaan. Ne uupuvat lakanan vaihdosta, pölyjen pyyhkimisestä ja ruoan laitosta, koska on niin rankkaa napsauttaa sähköliesi päälle. Isoäitini oli syntynyt 1920-luvulla. Hän teki talvella jäähän avannon (asuivat siis järven rannalla karjatilalla), haki jäistä vettä, lämmitti veden muuripadassa ja pesi pyykin käsin. Talousvesi kannettiin kaivosta sisälle. Lämmitys hoidettiin puulla, hella lämpeni puulla. Pottukattila ei kiehunut ilman veden ja puun kantamista sisälle. Hän ompeli vaatteita lapsilleen, teki ruokaa, hoito karjaa. Ei ollut sähköjä, illalla oltiin tilleyn valossa. Sisällä kuljettiin kengät jalassa, joten likaa kertyi, lattiat pestiin kuuraamalla konttausasennossa. Ulkovessa. Isoisää ei paljo kotona näkynyt, koska hän oli savotoilla tai rakennuksilla. Ei ollut autoa, kuljettin jalan, pyörällä tai suksin. Isoäidin käsien joka ikinen nivel oli kulunut työstä. Lonkka vihoitteli, koska jo 8-vuotiaana piti olla peltotöissä ja jossa hän loukkasi itsensä.
Jokainen, joka uupuu kotitöistä robotti-imurien, pyykinpesukoneiden, astianpesukoneiden yms aikana voi kysyä itseltään, että onko oikeasti rankkaa?
Miten tämä iaoäitisi kova elämä muuttaa kenenkään nykyihmisen elämää?
Aiheena on pienten lasten äitien uupumus ennen ja nyt. Eli liittyy aiheeseen aivan olennaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Minua isovanhemmat hoitivat ja välit heihin olivat läheiset. Omilla lapsilla ei valitettavasti samanlaista yhteyttä ole.
Johtuu siitä, että isovanhemmat ovat iäkkäitä ja toisaalta asenne lapsenlapsia kohtaan on myös muuttunut. Tuntuu, etteivät isovanhemmat ole juurikaan kiinnostuneita siitä, mitä lastenlapsille kuuluu tai onko lapsenlapsia ylipäätään. Uskon, että ennen lapsenlapset olivat ylpeyden aihe. Nykyään isovanhemmat elävät omaa elämäänsä, eikä siinä ole tilaa eikä kiinnostusta lastenlapsille.
Älä yleistä. Mulle lastenlapset ovat kaikki kaikessa. Ei siis koko elämä tietenkään mutta niin ihania ja hoidan kyllä heitä mielelläni. On ihana seurata heidän kehittymistään ja persoonnallisuuspiirteitään. Mutta päähoito kuuluu vanhemmille tietenkin. Hoidan aina välillä kun pyydetään, mutta en tietenkään päivittäin enkä edes viikottain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Mikä siinä on niin pellottavaa? Ihme nyhjäämistä.
Pellottavaa? Onko tuo jokin agraaritermi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kielletään vielä autot, jotta äidit saa ajella pikkusiaan polkupyörällä hoitoon pitkin kaupunkia!
Olin tarhaikäinen 1980-luvun alussa. Meidän perheessä ei ollut vara pitää autoa. Minä istuin lastenistuimessa äidin takana, veli isän takana. Päiväkotiin oli 2 km matkaa, siitä vanhemmat vielä pyöräilivät työpaikoilleen 3 km päähän. Eivät koskaan valittaneet asiasta. 6-vuotiaana ajoin jo itse pyörällä oman tarhamatkan. Isä avusti ylämäkeen työntämällä selästä. Vanhempien esimerkin vuoksi olen itsekin innokas pyöräilijä ja omille lapsille hankittiin aikoinaan kärry pyörän perään. Olemme säästäneet aivan huikean määrän rahaa siinä, että emme aja autolla joka paikkaan ja taloudessa ei tarvitse olla kahta autoa.
Ihmisten laiskistumisen huomaa. Lähikauppaan pitää päästä autolla, odotetaan paikallisbussia mieluummin tunti kuin kävellään 1,5 km kotiin yms. Fyysinen kunto romahtaa, ylipaino vaivaa. Ei ole ihme.
Olen täysin pyöräilyn kannalla, mutta rajansa kaikella. Äiti naapurissa hoiti kesät talvet ruokakaupat polkupyrällä, kolmen lapsen kera. Perheessä oli kyl auto, jota isä ajoi. Isällä oli tärkeitä bisneksiä, ei ehtinyt kauppaan. Ruokarahaa antoi aina niin niukasti, että ruokaa oli mahdollista ostaa päiväksi kerrallaan.
Mut totta, tämä äiti on hoikka vieläkin, toisin kuin miehensä. Onhan se toki hienoa...
Olen eri. Mutta tuo liikunnan määrä riippuu ihan ihmisestä. Itse kävelen työmatkoina päivittäin yli 5 km ja haen lapsenkin kävellen päiväkodista. Lapsi kävelee päivittäin päiväkodista kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Laiskoja ne, jotka ei jaksa lapsiaan hoitaa.
Ennen, muuta vuosikymmen taaksepäin naiset hoiti ison lapsi lauman ja kaiken mitä kotona tehtiin, oli kanto vesi puilla sytytettiin hella, että sai ruokaa tehtyä.
Naiset eivät valittaneet, vaan tyytyivät vähään.
Nyky ajan naiset ovat liian mukavuuden haluisia, laiskoja, löhöilisivät vaan.
Mistä tiedät entisaikojen naisten valituksista tai uupumisista? Missä on sanottu, ettei nykynaiset hoida lapsiaan?
Ja sohvan väri traumatisoi? Tai se että koiran turkin hoito on tietynlaista? Nuo ovat oleellisia asioita?