Pienten lasten äidit uupuvat nyt entistä enemmän. Syynä muuttunut isovanhemmuus.

Vieläkö täällä jankataan kansakoulusta, maatilasta, navetasta, potkukelkasta ja talvisodasta?

Olisiko aika puhua itse aiheesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Leikkaussalissa kaikilla on tosi tarkkaan määrätyt omat työt. Ei siellä toisen töihin puututa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskikoulu oli oppikoulua. Olipa se kunnallinen, yksityisen lyseon 1-5 lk tai mikä tahansa. Se oli oppimäärän nimi.

Ihan samalla lailla sieltä lyseosta sai keskikoulun päättötodistuksen keskikoulun oppimäärästä.

 

Miten nää on niin vaikeita asioita?  Oli kansakoulu ja oppikoulu.  Olipa oppikoulu yksityinen tai kunnallinen. Oppimäärä oli keskikoulu ja osalle lukio sitten jatkoksi.

Miksi sinä jauhat? Olennaista oli se, että veljelleni maksettiin maksullinen hienompi koulu, minulle ei.

 

Rautalangasta:

 

Tarjolla kotipaikkakunnallani oli minun kouluaikanani 

 

- ilmainen kansakoulu kaikille neljä luokkaa ja sen jälkeen

 

- kansalaiskoulu eli käytännössä 2-3 luokkaa lisää siellä kansakoulun 3-4 luokan opetuksen takarivissä.

- kunnallinen ilmainen keskikoulu

- maksullinen naapurikaupungin oppikoulu (joka oli osa lyseota)

"Olennaista oli se, että veljelleni maksettiin maksullinen hienompi koulu, minulle ei."

 

Sinun menostasi keskikouluun (oppikouluun) on nyt 56 vuotta. Ja edelleen olet katkera ja kateellinen siitä, että veljellesi sama oppimäärä maksettiin ja sinä sait sen vain ilmaiseksi. Jösses sentään. Kaikesta sitä voi ihminen katkeruuden elämäänsä ammentaa! 

On sitä kuulkaa vieläkin pienemmistä Ikuinen Sukuviha syntynyt. Velipoika 6-v. voitti ison siskonsa 7-v. hiihtokilpailuissa. Sen jälkeen sisko ei ole veljeään sietänyt. Ovat nyt iiltään 76- ja 77-v. Viha on nyt kantanut jo 70 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

Ei tarvitse ihmetellä yhtään kun tuon kirjoituksen lukee, miksei isovanhemmilta tai muualtakaan ole saanut apuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

 

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Ai että jotta mun mieheni lasten isoäiti voisi auttaa mahdollisessa yksittäisessä hätätilanteessa elokuussa 2026, minun on pestävä hänen ikkunansa helmikuussa 2026 talvipakkasella keskellä talvea palvellen ja pokkuroiden ja sillä sitten ansaita palvelusetelin eksaktiin ns vastavuoroiseen tilaustyöhön puolen vuoden päästä?

Juu, en, en tajua, miten yksinkertaisesta aikuisten elämästä voi saada noin käsittämättömän typerää. Ja että joku oikeasti edes nimettömänä sössöttää tuollaista aivopierupotaskaa. Tai ihmettelee, että mitä eikö lapsiperheen äidillä olekaan aikaa jaaritella loputtomiin pähkähulluuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

 

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Ai että jotta mun mieheni lasten isoäiti voisi auttaa mahdollisessa yksittäisessä hätätilanteessa elokuussa 2026, minun on pestävä hänen ikkunansa helmikuussa 2026 talvipakkasella keskellä talvea palvellen ja pokkuroiden ja sillä sitten ansaita palvelusetelin eksaktiin ns vastavuoroiseen tilaustyöhön puolen vuoden päästä?

 

Juu, en, en tajua, miten yksinkertaisesta aikuisten elämästä voi saada noin käsittämättömän typerää. Ja että joku oikeasti edes nimettömänä sössöttää tuollaista aivopierupotaskaa. Tai ihmettelee, että mitä eikö lapsiperheen äidillä olekaan aikaa jaaritella loputtomiin pähkähulluuksia.

Perkele, se anoppikin oli siinä vain esimerkki. Henkilö voi olla äitisi, isäsi,  tätisi, enosi, siskosi, veljesi, naapurisi ihan kuka vain jonka pidät osana tukiverkkoasi. Samoin ikkunanpesu oli esimerkki. Sen tilalla voi olla vaikka koiran hoito, aivan mikä tahansa juttu. Voi hyvänen aika miten voit olla noin tyhmä.

Mutta ymmärrän kyllä, että tämä nyt vaan oli sinulle liikaa ymmärettäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

 

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Ai että jotta mun mieheni lasten isoäiti voisi auttaa mahdollisessa yksittäisessä hätätilanteessa elokuussa 2026, minun on pestävä hänen ikkunansa helmikuussa 2026 talvipakkasella keskellä talvea palvellen ja pokkuroiden ja sillä sitten ansaita palvelusetelin eksaktiin ns vastavuoroiseen tilaustyöhön puolen vuoden päästä?

 

Juu, en, en tajua, miten yksinkertaisesta aikuisten elämästä voi saada noin käsittämättömän typerää. Ja että joku oikeasti edes nimettömänä sössöttää tuollaista aivopierupotaskaa. Tai ihmettelee, että mitä eikö lapsiperheen äidillä olekaan aikaa jaaritella loputtomiin pähkähulluuksia.

Perkele, se anoppikin oli siinä vain esimerkki. Henkilö voi olla äitisi, isäsi,  tätisi, enosi, siskosi, veljesi, naapurisi ihan kuka vain jonka pidät osana tukiverkkoasi. Samoin ikkunanpesu oli esimerkki. Sen tilalla voi olla vaikka koiran hoito, aivan mikä tahansa juttu. Voi hyvänen aika miten voit olla noin tyhmä.

 

Mutta ymmärrän kyllä, että tämä nyt vaan oli sinulle liikaa ymmärettäväksi.

Keksit sitten laittaa esimerkiksi miehen sukulaisen ja järjettömän kotiaskareen. Ja aivan käsittämättömän aikataulun. Miksi ihmeessä?

Minä toimin arjessa aina vastavuoroisesti, niin henk koht elämässä kuin töissäkin. Autan kaverin teiniä (joka muuten lajitteli kanssani kirpparivaatteita kirppiksellä sunnuntaina kiitokseksi), hoidan työkaverin koiraa, pidin naapurin lapsia meillä kesäkuussa monena kesänä lomaongelmien takia jne jne jne. 

Ei minulle tarvitse selittää mitä vastavuoroisuus on.

Mutta sinä et tajua sitä yhtään mitään lapsiperheistä, vaan luot pienestä asiastakin jonkin kelahallintohimmelin jossa käsittelyaika on puoli vuotta ja kuvittelet että ruuhkavuosia elävä perheenäiti oikeasti haluaisi käyttää johonkin merkilliseen vastavuoroisuusrituaalikiemurtelukangertelujargoniin aikaansa. Niiiiiin tyhmää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

 

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Ai että jotta mun mieheni lasten isoäiti voisi auttaa mahdollisessa yksittäisessä hätätilanteessa elokuussa 2026, minun on pestävä hänen ikkunansa helmikuussa 2026 talvipakkasella keskellä talvea palvellen ja pokkuroiden ja sillä sitten ansaita palvelusetelin eksaktiin ns vastavuoroiseen tilaustyöhön puolen vuoden päästä?

 

Juu, en, en tajua, miten yksinkertaisesta aikuisten elämästä voi saada noin käsittämättömän typerää. Ja että joku oikeasti edes nimettömänä sössöttää tuollaista aivopierupotaskaa. Tai ihmettelee, että mitä eikö lapsiperheen äidillä olekaan aikaa jaaritella loputtomiin pähkähulluuksia.

Perkele, se anoppikin oli siinä vain esimerkki. Henkilö voi olla äitisi, isäsi,  tätisi, enosi, siskosi, veljesi, naapurisi ihan kuka vain jonka pidät osana tukiverkkoasi. Samoin ikkunanpesu oli esimerkki. Sen tilalla voi olla vaikka koiran hoito, aivan mikä tahansa juttu. Voi hyvänen aika miten voit olla noin tyhmä.

 

Mutta ymmärrän kyllä, että tämä nyt vaan oli sinulle liikaa ymmärettäväksi.

Keksit sitten laittaa esimerkiksi miehen sukulaisen ja järjettömän kotiaskareen. Ja aivan käsittämättömän aikataulun. Miksi ihmeessä?

 

Minä toimin arjessa aina vastavuoroisesti, niin henk koht elämässä kuin töissäkin. Autan kaverin teiniä (joka muuten lajitteli kanssani kirpparivaatteita kirppiksellä sunnuntaina kiitokseksi), hoidan työkaverin koiraa, pidin naapurin lapsia meillä kesäkuussa monena kesänä lomaongelmien takia jne jne jne. 

 

Ei minulle tarvitse selittää mitä vastavuoroisuus on.

 

Mutta sinä et tajua sitä yhtään mitään lapsiperheistä, vaan luot pienestä asiastakin jonkin kelahallintohimmelin jossa käsittelyaika on puoli vuotta ja kuvittelet että ruuhkavuosia elävä perheenäiti oikeasti haluaisi käyttää johonkin merkilliseen vastavuoroisuusrituaalikiemurtelukangertelujargoniin aikaansa. Niiiiiin tyhmää!

Voimme toki sopia, etten minä tiedä lapsiperheistä ja sellaisen äitinä olemisesta mitään, mikä siinä. Minulla on viisi lasta, mitenkäs monta sinulla on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

 

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Ai että jotta mun mieheni lasten isoäiti voisi auttaa mahdollisessa yksittäisessä hätätilanteessa elokuussa 2026, minun on pestävä hänen ikkunansa helmikuussa 2026 talvipakkasella keskellä talvea palvellen ja pokkuroiden ja sillä sitten ansaita palvelusetelin eksaktiin ns vastavuoroiseen tilaustyöhön puolen vuoden päästä?

 

Juu, en, en tajua, miten yksinkertaisesta aikuisten elämästä voi saada noin käsittämättömän typerää. Ja että joku oikeasti edes nimettömänä sössöttää tuollaista aivopierupotaskaa. Tai ihmettelee, että mitä eikö lapsiperheen äidillä olekaan aikaa jaaritella loputtomiin pähkähulluuksia.

Perkele, se anoppikin oli siinä vain esimerkki. Henkilö voi olla äitisi, isäsi,  tätisi, enosi, siskosi, veljesi, naapurisi ihan kuka vain jonka pidät osana tukiverkkoasi. Samoin ikkunanpesu oli esimerkki. Sen tilalla voi olla vaikka koiran hoito, aivan mikä tahansa juttu. Voi hyvänen aika miten voit olla noin tyhmä.

 

Mutta ymmärrän kyllä, että tämä nyt vaan oli sinulle liikaa ymmärettäväksi.

Keksit sitten laittaa esimerkiksi miehen sukulaisen ja järjettömän kotiaskareen. Ja aivan käsittämättömän aikataulun. Miksi ihmeessä?

 

Minä toimin arjessa aina vastavuoroisesti, niin henk koht elämässä kuin töissäkin. Autan kaverin teiniä (joka muuten lajitteli kanssani kirpparivaatteita kirppiksellä sunnuntaina kiitokseksi), hoidan työkaverin koiraa, pidin naapurin lapsia meillä kesäkuussa monena kesänä lomaongelmien takia jne jne jne. 

 

Ei minulle tarvitse selittää mitä vastavuoroisuus on.

 

Mutta sinä et tajua sitä yhtään mitään lapsiperheistä, vaan luot pienestä asiastakin jonkin kelahallintohimmelin jossa käsittelyaika on puoli vuotta ja kuvittelet että ruuhkavuosia elävä perheenäiti oikeasti haluaisi käyttää johonkin merkilliseen vastavuoroisuusrituaalikiemurtelukangertelujargoniin aikaansa. Niiiiiin tyhmää!

 

Voimme toki sopia, etten minä tiedä lapsiperheistä ja sellaisen äitinä olemisesta mitään, mikä siinä. Minulla on viisi lasta, mitenkäs monta sinulla on?

Ja silti peset ikkunoita keskellä talvella helmikuussa, etkä tiedä edes milloin Suomen peruskouluissa on lomat. Justiinsa.  Lapsiparat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

 

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Ai että jotta mun mieheni lasten isoäiti voisi auttaa mahdollisessa yksittäisessä hätätilanteessa elokuussa 2026, minun on pestävä hänen ikkunansa helmikuussa 2026 talvipakkasella keskellä talvea palvellen ja pokkuroiden ja sillä sitten ansaita palvelusetelin eksaktiin ns vastavuoroiseen tilaustyöhön puolen vuoden päästä?

 

Juu, en, en tajua, miten yksinkertaisesta aikuisten elämästä voi saada noin käsittämättömän typerää. Ja että joku oikeasti edes nimettömänä sössöttää tuollaista aivopierupotaskaa. Tai ihmettelee, että mitä eikö lapsiperheen äidillä olekaan aikaa jaaritella loputtomiin pähkähulluuksia.

Perkele, se anoppikin oli siinä vain esimerkki. Henkilö voi olla äitisi, isäsi,  tätisi, enosi, siskosi, veljesi, naapurisi ihan kuka vain jonka pidät osana tukiverkkoasi. Samoin ikkunanpesu oli esimerkki. Sen tilalla voi olla vaikka koiran hoito, aivan mikä tahansa juttu. Voi hyvänen aika miten voit olla noin tyhmä.

 

Mutta ymmärrän kyllä, että tämä nyt vaan oli sinulle liikaa ymmärettäväksi.

Keksit sitten laittaa esimerkiksi miehen sukulaisen ja järjettömän kotiaskareen. Ja aivan käsittämättömän aikataulun. Miksi ihmeessä?

 

Minä toimin arjessa aina vastavuoroisesti, niin henk koht elämässä kuin töissäkin. Autan kaverin teiniä (joka muuten lajitteli kanssani kirpparivaatteita kirppiksellä sunnuntaina kiitokseksi), hoidan työkaverin koiraa, pidin naapurin lapsia meillä kesäkuussa monena kesänä lomaongelmien takia jne jne jne. 

 

Ei minulle tarvitse selittää mitä vastavuoroisuus on.

 

Mutta sinä et tajua sitä yhtään mitään lapsiperheistä, vaan luot pienestä asiastakin jonkin kelahallintohimmelin jossa käsittelyaika on puoli vuotta ja kuvittelet että ruuhkavuosia elävä perheenäiti oikeasti haluaisi käyttää johonkin merkilliseen vastavuoroisuusrituaalikiemurtelukangertelujargoniin aikaansa. Niiiiiin tyhmää!

 

Voimme toki sopia, etten minä tiedä lapsiperheistä ja sellaisen äitinä olemisesta mitään, mikä siinä. Minulla on viisi lasta, mitenkäs monta sinulla on?

Ja silti peset ikkunoita keskellä talvella helmikuussa, etkä tiedä edes milloin Suomen peruskouluissa on lomat. Justiinsa.  Lapsiparat.

🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasarilapsi ja isovanhemmat olivat omassa lapsuudessani läsnä. Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen mummolaan, ettei tarvinnut yksin olla kotona ja kun vanhemmat pääsivät töistä, hakivat minut mummolasta. Toisessa mummolassa puolestaan kävin välillä viikonloppuisin, joko muutaman tunnin tai yökylässä. Ihania muistoja vkloppuisin mummon ja ukin luona kyläilyistä, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä ja olivat rakkaita ihmisiä minulle. Omat lapset eivät valitettavasti tällaista mummolakokemusta saa, koska ei isovanhempia kiinnosta perinteiset mummo/ukkihommat vaan omat menot ja elämä, johon lapsenlapset eivät kuulu. Tosi surullista siis. Enkä ole ainoa joka kokenut saman :( Boomereiden isovanhemmuus on näyttäytynyt tosi itsekkäältä ja kylmältä, ei siinä paljoa suhde lapsenlapsiin kyllä kehity. 

 

Uupumiseen en ota kantaa, mutta ken enempi apua tarvitsisi, niin voihan tuokin olla yksi osatekijä. Itse olen fine kahden lapseni kanssa ilman isovanhempien osallisuutta lapsien elämässä ja hoidossa.

Tässäpä se toinen puoli asiaan. Lastenlasten kanssa oleilu on arvokasta ja antoisaa sekä lapsille että isovanhemmille. Itse en luopuisi hetkestäkään oman lapselapseni kanssa. Tietenkin sen rajoissa, mitä jaksan ja mihin kykenen. 

Ja sen rajoissa ensisijaisesti, mitä vanhemmat toivovat.

Ei, kyllä on minun asia pitää kiinni omista rajoista. Aikuisuutta sekin, vaikka isovanhempi olenkin.

Ei, kyllä ne on ne perheen rajat, jotka päättää perheen jäsenten tekemisistä, vanhemmat lapsistaan. Et sinä sinne niiden yli voi mennä, vaikak kuinka haluaisit. 

Etkä sinä isovanhemman rajojen yli. Isovanhempi voi auttaa silloin kun itse siihen jaksaa ja ehtii, ei silloin, kun lapsen vanhemmat sitä vaativat.  

Ei ne ongelmat ikinä ole siitä kiinni, että joku tunkisi väkisin isovanhemman kotiin tai isovanhemman perheeseen. Kyllä ne siitä syntyy, kun isovanhempi tunkee lapsensa kotiin ja lapsensa perheen asioihin.

 

Mitään vaatimista ei täällä ole koskaan esitetty, enkä minä ole siitä puhunut. Sanoin vain että et sinäkään voi sitä päättää, miten ja milloin lastenlastesi elämässä olet. Kyllä ne on ne vanhemmat, jotka sen päättää. Et sinä eikä kukaan muukaan isovanhempi. 

Vanhemmat ei tietenkään voi mitenkään päättää myöskään mitään omien vanhmpiensa yli. Tarvitaan yhteistyötä ja puhumista molemmin puolin. Tämä kääntyy sinun kirjoituksissasi aina joksikin ihmeelliseksi valtapeliksi, mitä toimiva suhde lapsi - vanhempi - isovanhempi ei ole.

Niin koska tuossakin isoäiti kirjoitti miten hän ei malttaisi olla erossa ollenkaan. Eli siinäkin lähdettiin taas siitä mitä isoäiti haluaa, mitkä on isoäidin tarpeet ja tunteet.

 

Ne ei saa olla keskiössä. Kyllä se on se lapsi, jonka kasvu ja kehitys on tärkeintä ja se on se tavoite, joka kaikilla aikuisilla pitää olla. Silloin se isovanhempi ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä oikein, kun hän tukee vanhempia näiden kasvatustöissä ja näitä jaksamaan, jolloin se lapsi voi hyvin. Eikä aina keskity omiin fiiliiksiinsä.

 

Tosi monella isovanhemmalla on asenne, että se lapsenlapsi tyydyttää heidän tarpeitaan. Se on väärin.

Ymmärsin kyllä itse, ettei hän luopuisi hetketäkään minkä on jo viettänyt lastenlasten kanssa. Mutta ihan vapaasti sinä voit alkaa nyt nipottamaan edellisen kirjoittajan lauserakenteista ja keskikouluista.

 

En todella ymmärrä miten nämä ihmissuhteet on sinulle ja osalle muitakin, jotain ihmeellisiä valtapelejä, siis kenellä on lupa päättää mitä, kuka sanoo viimeisen sanan, kuka ei saa sanoa mitään, kenen pitää mennä nurkkaan häpeämään. Ei toimivat ihmisuhteet toimi niin. Mutta ehkä olen ymmärtänyt väärin, eikä näiden ihmissuhteiden halutakaan toimivan.

En luopuisi hetkestäkään lapsenlapsen kanssa viittaa kyllä ihan selkeästi tulevaan.

 

Ei kyse ole valtapelistä, vaan rajoista. Jos niitä ei kunnioita, ne ihmissuhteet ei vaan toimi ollenkaan. On lapsi, sitten on vanhemmat ja sitten isovanhemmat. Jos ne isovanhemmat tunkee säätämään vanhempien ohi, se ei ole lapsen etu. Pitää ymmärtää oma paikka tässä kuviossa! En ymmärrä miten sinä siitä valtapelin saat.

 

Ihan sama juttu kuin esimerkiksi koulussa: Opettaja määrää, lapset tottelee, koti tukee koulunkäyntiä huolehtimalla oman osuutensa siellä kotona. Jos se koti pyrkii sinne koulun puolelle määräilemään, ei se ole kenenkään etu.

 

Tai leikkaussalissa kaikki ährää jotain omaansa oman päänsä mukaan, mitä veikkaat, toipuuko potilas? Ei. Tai jos toipuu, se on lähinnä sattumaa.

Kuitenkin kirjoitat yhä uudelleen ja uudelleen, miten juuri niiden isovanhempien rajoilla ei ole merkitystä. Niin paljon siitä kirjoitat, ettei se voi olla mitenkään sattumaa. Etkä ymmärrä ollenkaan kun toinen puoli, ne isovanhemmat yrittävät kirjoittaa esimerkiksi töissä käynnistään, jaksamisistaan, sairauksistaan. Tylyä kuittia vain saavat muut kirjoittajat osakseen.

Väitän että jos isovanhempien suhteen vaatimustasoa hiukan alennetaan, alkaen vaikka siitä oletuksesta, että heidän pitää olla yksipuolisesti saatavilla 24/7, saattaa se yhteistyö helpottua ihan valtavasti. Otetaan vaikka esimerkki. Puuttuu vaikka se viikko siitä kesäkuulta pienen koululaisen hoidosta. Vaihtoehto ykkösessä alat kiukkuisena soittamaan äidillesi/anopillesi (edelleen ihmettelen missä isoisät ovat) toukokuussa, vadit syyllistäen heitä hoitamaan lasta. Tuo ei onnistu tietysti monestakaan syystä, kaikkia keljuttaa ja lapsikin tuon tajuaa. Minkä jälkeen sinun on yhä vaikeampi saada lapselle hoitajaa.

Vaihtoehto kakkosessa alat lähestyä aihetta vaikka jo helmikuussa. Peset vaikka anoppisi ikkunoita yhdessä anoppisi kanssa ja otat asian puheeksi. Siis ettet tiedä miten lapsi oikein pärjää ja mietit ääneen vaihtohtoja. Et syyllistä anoppia. Kuinka ollakaan anoppi alkaa itse ehdotella, että voisi otta viikon loman kesäkuussa ja hoitaa lasta. Tilanne on win-win. Seuraava hoitokerta on helppo järjestää kun kaikille jäi hyvä mieli.

Toimivat ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, niissä ei ole koskaan kyse kumpi määrää tai kenellä on valta tehdä mitäkin.

Täällä on paljon kirjoittajia.

 

Minä en kyllä ymmärrä, että mihin se työssäkäyntikään liittyy. Kyllähän kaikilla työssäkäyvillä on sentään muutakin elämää. 

 

Mitä ihmeen kitinää tuokin on nyt taas, että muka vaadittaisiin auttamaan 24/7. MISSÄ NIIN ON VAADITTU? En ole nähnyt ketjussa yhtäkään mitään sen suuntaistakaan vaatimusta ja aina vaan tuo vale toistuu.

 

Lapsiperhe ei voi vielä helmikuussa tietää, että just tietty päivä kesällä on ongelma. Ei kaikki tiedä niitä töitään silloin helmikuussa. Minäkin hain montaa projektia kesälle, ne ei toteutuneet, mikä selvisi toukokuussa, mutta 29.5. selvisi, että syksyllä on tietty projekti.

 

Ja minusta on typerää pestä ikkunoita talvipakkassella ja todella kohtuutonta odottaa, että miniä pesee niitä anoppilan ikkunoita ollenkaan. 

 

Ja ei, ei ole ruuhkavuosissa alkaa kierrellä ja kaarrella ja neuvotella ja tunnustella. Kyllä silloin on oikeus ajatella, että aikuiset ovat aikuisia. Ja se ei tofellakaan mene niin, että kaksi aikuista alkaa säätää töitään sen mukaan, mikä anopin fiilis mahdollisesti on, vaan se menee just toisinpäin.

 

Tuossa ei ole yhtään mitään vuorovaikutusta, vaan siinähän a) se jo valmiiksi kuormittunut miniä raataa vielä anopinkin huushollissa, b) käyttää valtavasti aikaa sen anopin tyytyväisenä pitämiseen ja c) järjestelee omaa ja perheensä elämää sen anopin pillin mukaan.

 

Missä kohtaa anoppi siinä vuorovaikuttaa, tulee vastaan tai edes tekee yhtään mitään vuorovaiktuksellista? EI YHTÄÄN MISSÄÄN.

Voi hyvänen aika taas! Kun ne ihmissuhteet ja ihmisten auttaminen on vastavuoroista. Se on se tapa millä ne saa pelaamaan. Jo sinulle on OK pitää anopin ikkunoiden pesua kohtuuttomana, silloin anopille on OK olla kokonaan hoitamatta lapsiasi. Eikä tuossa se ikkunoiden pesu ole kuin esimerkkinä siitä, miten vuorovaikutus toimii. Jos ei ole aikaa ruuhkavuosissa (ne ruuhkavuodet saattaa olla anopillakin menossa, hoidettavana saattaa olla vaikka vanhempienkin asioita) neuvotella, voit sitten syyttää lopputuloksesta vain itseäsi.  Niissä perheissä missä isovanhempien apu toimii, se sujuu suunnilleen kakkoskohtani esimerkin mukaan. 

 

Jotenkin tuo, ettei ole AIKAA neuvotella on varsin huvittavaa siihen nähden, miten monta sivua olet vaatinut niiltä isovanhemmilta paitsi elämää suurempaa kykyä puhua ongelmista, myös täydellistä käytännön psykologian hallintaa.

 

Tuossa esimerkissäni anoppi tietenkin vuorovaikutti lupaamalla ottaa lomaa sinne kesäkuulle ja hoitaa lasta. Eikä se anoppi voi kevättalvella kristallipallosta nähdä milloin sinulla lastenhoito-ongelmaa on, jos et saa siitä ihan rauhallisesti etukäteen kerrottua. Anoppi saattaa olla työelämässä ja kesäloma heinäkuussa.

 

Tosin epäilen, ettet ole koskaan noita vuorovaikutustaitoja edes oppinut. Siis sen pohjalta mitä olet perheestäsi kertonut. Eikä tämä ole kettuilua. vaan pelkkä toteamus. 

Se on mun mieheni äiti. Miksi minun pitäisi talvipakkasella helmikuussa pestä ikkunoita mieheni anopille? Kyllä se on mun mieheni tehtävä, jos se jollekulle mun perheessä kuuluu! Ja ne lapset on mun miehen, anopin lapsen, lapsia. 

 

Mikä tuossa sun esimerkissäsi ole neuvottelua? Ei yhtään mikään. Siinähän piti ensin palvella, sitten kumarrella, lepytellä, kiemurrella ja kangerrella loputtomiin aikataululla joka ei millään tavoin ole lapsiperheelle mahdollinen. Kukaan työssäkäyvä ei voi tietää helmikuussa, mikä kesän ohjelma on, milloin lomat, milloin on työt, milloin on lasten leirit ja menot. Käytännössä he on juuri saaneet sumplittua sen helmikuussa olevan hiihtolomaviikon.

 

En ole vaatinut isovanhemmilta muuta kuin aikuisuutta. Halukkuutta auttaa mahdollisissa hätätilanteissa. Ilmeisesti se aikuisuus todellakin on liikaa vaadittu. Itse autoin juhannuksenakin yhden kaverin teiniä, joka oli jäänyt kaupunkiin ja tarvitsi akuutisti kyydin pois Espoosta. Sellaista järkevää aikuista vastuuntuntoista käytöstä. 

 

Anoppi voisi käyttää pienenpientä aivorusinaa ja miettiä, että a) milloin ne koululaisten lomat kesällä on (tarkat lukuvuositiedot on siinä vaiheessa ollut netissä yli 1,5 vuotta). Että siinä mielessä voisi uumoilla että niitä hajanaisia ongelmapäiviä saattaa osua etenkin elokuulle, kuten tyypillistä on.

😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂

 

Et sitten näköjään ihan oikeasti tajua. 

Ai että jotta mun mieheni lasten isoäiti voisi auttaa mahdollisessa yksittäisessä hätätilanteessa elokuussa 2026, minun on pestävä hänen ikkunansa helmikuussa 2026 talvipakkasella keskellä talvea palvellen ja pokkuroiden ja sillä sitten ansaita palvelusetelin eksaktiin ns vastavuoroiseen tilaustyöhön puolen vuoden päästä?

 

Juu, en, en tajua, miten yksinkertaisesta aikuisten elämästä voi saada noin käsittämättömän typerää. Ja että joku oikeasti edes nimettömänä sössöttää tuollaista aivopierupotaskaa. Tai ihmettelee, että mitä eikö lapsiperheen äidillä olekaan aikaa jaaritella loputtomiin pähkähulluuksia.

Sattuuko sinulla olemaan autismidiagnoosi? Otat aivan kaiken niin kirjaimellisesti, että sellaiseen ei tavallinen ainoastaan paria-kolmea vierasta kieltä osaava korkeakoulutettu pysty. Siitä huolimatta, että osaat monia kieliä, äidinkielen vivahteiden ymmärtämisen kanssa on ongelmia.

Näin just, mieluummin ulkomaille hotyelliin allincl kuin maksaa riistohintaa suomalaiselle isännälle verovähennyksiin rakennettu mökki ja 1000€ vrk veloitus - ei ikinä