Pienten lasten äidit uupuvat nyt entistä enemmän. Syynä muuttunut isovanhemmuus.

Meillä on. 6 lastenlasta. Kaikki lapset asuvat naapurikaupungeissa. Olen töissä ja Ukki on eläkkeellä. Hän auttaa paljon lasten perheitä toimimalla lastenvahtina, kuljetusapuna ja erilaisissa kodin hommissa kuten korjausjutuissa. Tavataan usein ja säännöllisesti puolin ja toisin ja autetaan toinen toisiamme. Ollaan läheisiä ja viihdytään yhdessä. Lisäkierrettä elämään on tullut vanhenevista omista vanhemmista, joiden tukeminen vuosi vuodelta lisääntyy. Toisaalta auttoi jo paljon kun sotetappelu äitini osalta saatiin päätökseen ja hän pääsi hoivakotiin. 

Kyllä tämä varsin hyvin toimii, ite odotan kovasti että voisin lopettaa kanssa työt.

Ja lapsenlapset on aivan ihania. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vielä tuli sekin mieleen, että joskus aikoinaan, jos lapsiperheessä äiti oli väsynyt ja lapsia vähän isompi määrä, niin kunnalta oli mahdollista saada kodinhoitaja. Ei siis mikään perhetyöntekijä, joka sohvalla istuen katsoo sivusta, miten väsynyt äiti saa hoidettua lastensa hoitamisen lisäksi kaikki kotihommat ja raportoi siitä sitten eteenpäin viranomaiskoneistossa. Entisajan kodinhoitajat siivosivat, kävivät kaupassa, laittoivat ruokaa, pesivät pyykkiä, veivät lapsia leikkipuistoon jne. Eli tekivät ihan konkreettisia asioita, jotta väsynyt vanhempi sai levätä. 

Omana pikkulapsi aikana oli myös näitä hoitajia, joita sai kutsua, jos vaikka itse sairastui. Olin kuullut heistä paljon hyvää ja sellainen mekin kutsuttiin hätiin, kun puolison kanssa molemmat sairastuttiin vatsatautiin. Olimme eri kerroksessa hoitajan ja lasten kanssa, jotta tauti ei tarttuisi. 

Ajatuksena hyvä, toteutus ei. Tämä hoitaja oli täysin kyvytön mihinkään oma-aloitteisesti. Eivät menneet ulos tmv. Hoitaja lähti etuajassa pois, mut siinä vaiheessa kykenimme jo konttaamaan alakertaan olemaan lastemme seurana.

Haastavaa oli myös se, että ottivat palkan vain käteisenä. Silloin meillä oli käteistä kotona, mut itsestäänselvää se ei ollut.

Mutta edes tällaista palvelua ei taida enää olla.

”Ei voi vaan antaa lasten juosta pihalla omillaan aamusta iltaan.”

Mun lapsuudessa asuttiin kerrostaloissa, joissa asui paljon lapsia. Pihaleikeissä huideltiin aamusta iltaan, mitä nyt syömässä käytiin välillä. Yleinen huuto oli siihen aikaan: "Äitii, tuu ikkunnaan!"
Nykyisillä lapsilla ei ole sellaista pihapiiriä juurikaan. Omat lapsenlapseni asuvat omakotitalossa eikä lähellä ole kavereita juurikaan. Viestailevat sitten toisilleen ja käyvät välillä harrastuksissaan isoisän kyyditsemänä. Maailma on muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, mutta onhan maailma muuttunut. Nykyisin tuntuu, että lapsia kykenee hoitamaan ainoastaan lapsen omat vanhemmat, koulutetut ammattilaiset ja lapsen isovanhemmat. Muilla ei ole "osaamista", vaikka olisi omiakin lapsia. Mun lapset ovat syntyneet 1986 ja 1991. Ehdin jo ennen omia lapsiani olla lukuisia kertoja lapsenvahtina ystävieni ja joskus jopa naapureidenkin lapsille. Siksi tiesinkin, että no vauvat nyt heräilee öisin ja jotkut vauvat valvottaa hoitajaansa suunnilleen koko yön. Tiesin myös, että taaperon kanssa pitää olla suunnilleen silmät selässäkin samaan aikaan, kun laitat ruokaa, tiskaat tms. Ei siis tullut yllätyksenä, että lapsen kanssa elämä on aivan erilaista kuin ilman lapsia. 

Esikoiseni syntyi 2 kk rairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen, joten en ehtinyt olla töissä niin pitkään, että äitiyspäiväraha olisi maksettu tulojen mukaan. Sain minimiäitiyspäivärahan, mutta koska sitä ei maksettu kuin arkipäiviltä, viikonlopuisin ja arkipyhinä saattoi tehdä sairaalassa keikkaa. Mun vanhemmat kyllä otti esikoistani jo ihan pienenä vauvanakin hoitoon, jotta mä pääsin töihin tienaamaan lisää rahaa. Mutta ei ne työvuorot kirurgisella vuodeosastolla mitään lepoa olleet. Helpompaa pienen lapsen kanssa kotona oli kuin sairaalassa hoitamassa vuodeosastollista kirurgisia potilaita. Sitten, jos halusin päästä juhlimaan tms, niin kaverit tai siskoni otti lapseni hoitoon. Vastavuoroisesti mä sitten hoidin heidän lapsiaan, kun halusivat päästä jonnekin rentoutumaan. Naapuriapukin siihen aikaan otimi melko hyvin. Jos vaikka itsellä oli hammaslääkäriaika,. niin lapsen sai siksi aikaa naapuriin ja vastavuoroisesti otti napaurin lapåsia hoitoon silloin, kun heidän vanhemmillaan oli jokin meno. 

Mutta se on kyllä sanottava, että siihen aikaan elämä ei ollut niin aikataulutettua kuin nykyisin. Ei ollut jokaiselle päivälle joko itsellä tai lapsilla jotain kodin ulkopuolisia harrastuksia, joihin olisi pitänyt kuskata. Neuvolassakin siihen aikaan kehotettiin menemään kotitöissä sieltä, missä aita on matalin. Muistan neuvoplan terveydenhoitajan sanat, että villakoirat sängyn alla ei pure. Ja myös kehotettiin ihan suoraan ostamaan eineksiä ja lapsille Piltti-purkeissa soseita. Äidinmaidonkorvikkeetkaan eivät siihen aikaan olleet mitään "myrkkyä". Ja sekin oli erilaista, että ei tarvinnut olla muiden ihmisten tavoitettavissa 24/7. Jos et ollut kotona tai olit vaikka saunassa, niin eipä sitä tiennyt, että joku oli sillä aikaa  lankapuhelimeen soittanut. Eikä etanapostilla tulleeseen kirjeeseenkään tarvinnut vastata heti. Työelämäkin oli erilaista. Töitä oli otki tehtävä silloinkin, mutta ei tarvinnut hoitaa viittä eri asiaa samaan aikaan. Sai tehdä yhden homman ensin valmiiksi ja sitten siirtyä seuraavaan hommaan. Ei ollut jatkuvia keskeytyksiä, kuten nykyisin monissa töissä on. Mietin vielä sitäkin, että kun aiemmin lapset tehtiin nuorempina, niin hyvin monella ne lapsen isovanhemmat eivät olleet edes eläkkeellä vielä. Harvalla isovanhemmalla oli mahdollisuus esimerkiksi lähteä kesken työpäivän hakemaan sairastunut lapsenlapsi pois päiväkodista. 

En tiedä, kuinka paljon vanhemmuuteen kohdistuvista vaatimuksista on ihan todellisia  ja kuinka moni vain vanhemman omassa päässään kehittelemiä. Jos on pölyt pyyhkimättä, ikkunat pesemättä, leluja lattialla,  ruoka Saarioisten makaronilaatikko ketsupin kanssa ja lapsen paidassa tahra, joka ei lähde pesussa pois, niin oikeastiko joku tekee silloin lasun? Ja jos, niin kuka sen tekee? Mä pääsin omien lasteni kanssa helpolla, koska siihen aikaan vanhemmuus ei ollut jatkuvaa suorittamista. 

Meillä on adoptiolapset eli olimme lasten tultua ns seurannassa vielä vuoden kummallakin kerralla. Ammattilainen, sosiaalityöntekijä, löysi vanhemmuudessamme huomauttamista mm. siinä, että meillä oli valkoinen sohva ja että pieni nypittävää rotua oleva koiramme näytti hänestä epäsiistiltä. Ko rotu nypitään 2-3 kertaa vuodessa ja ennen sitä nyppimistä pitää odottaa, että karva alkaa irrota - siinä vaiheessa se turkki tosiaan on pidempi ja epäsiistimpi.

 

Että jos mietitään, miten niitä paineita ihan uskomattomista asioista syntyy niin esimerkiksi tuon tason nipottamisesta, kyllä. 

 

Ja se yksikin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston työntekijä kertoi ajelevansa ratikalla tarkistelemassa, onko vanhempi kännykällä siellä lapsen läsnäollessa.

 

Tällaiseksi se on nykyään mennyt, mikään ei ikinä riitä.

Adoptiolasten hyvinvoinnin seuraaminen on tietysti eri asia. He tulevat lähtökohtaisesti traumaattisista olosuhteista joten tottakai mitään uusia ongelmia ei haluta.

Ja sohvan väri traumatisoi? Tai se että koiran turkin hoito on tietynlaista? Nuo ovat oleellisia asioita?

Tietämättä tarkalleen miten ja millä sävyllä keskustelya on käyty, niin kyllähän valkoisen sohvan värin kyseenalaistaminen oli muotia kaikkialla niin aikoina kun valkoinen sohva oli muotia ja jokaisessa kodissa. Ei sitä pidä ottaa kirjaimellisesti. Ja jos ei tunne koirarotuja, epäsiistin näköinen koira voi jonkun mielestä korreloida hoivataitoja. Kuten sanoin adoptioperheet syynataan tarkasti ihan syystä.

Ja adoptiolapsen perheessä on synti jos sohva on muodikas? Ja se koiran ulkonäön hetkellinen rupsahtaminen?

Olen eri, mutta onkohan se ongelma siinä, että koetaan niin suurta ihailun tarvetta sellaisissakin asioissa kuin kulutusvalinnoissa? Entisaikaan oltiin turhankin vaatimattomia, otettiin aseet toiselta kertomalla itse, että sohva on likainen ja koira kapinen. Nykyään verrataan omaa elämää vaikuttajien tykkäysvuoriin, ja sitten kun oikeassa elämässä päästetään joku kotiin, ja hän erehtyy kutsumaan sohvaasi epäkäytännölliseksi, se jää pysyvästi mieleen traumatisoimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se syy jaksamattomuuteen on se, että ennen ei raadettu itseä kuoliaaksi töissä ja ylitöissä ennenkuin tultiin kotiin raatamaan itsensä siellä hengiltä.

 

Eiks ole jänskää ettei yksikään lafka edes puhu mistään kotitalousrobotin kehittämisestä. Mutta terminaattorituhosotaroboteista kyllä puhutaan mikä keretään.

Meillähän on jo robotti-imureita, on astianpesukoneet, pyykinpesukoneet, robottiruohonleikkurit yms. Kuinka helpoksi elämä pitää tehdä, että ei olisi rankkaa?

No mites miesten on sitten niin vaikeeta osallistua perheen kodin hoitoon? 

 

Pesukoneet ei täyty tai tyhjene itsestään, ruoanlaittorobotteja ei ole, eikä pölynpyyhkimisrobotteja, lakananvaihtorobotteja, vessanpesurobotteja (olis kiva jos ette kusiskelisi niin että roiskuu pitkin seiniä ja lattioita) yms yms. 

 

Mitä vielä pitäisi tehdä että edes miehet tekisivät osansa perheen töistä?

Nykyajan ihmiset väsyvät siitä, että joutuvat ottamaan pyykit koneesta ja laittamaan ne kuivuriin tai narulle kuivumaan. Ne uupuvat lakanan vaihdosta, pölyjen pyyhkimisestä ja ruoan laitosta, koska on niin rankkaa napsauttaa sähköliesi päälle. Isoäitini oli syntynyt 1920-luvulla. Hän teki talvella jäähän avannon (asuivat siis järven rannalla karjatilalla), haki jäistä vettä, lämmitti veden muuripadassa ja pesi pyykin käsin. Talousvesi kannettiin kaivosta sisälle. Lämmitys hoidettiin puulla, hella lämpeni puulla. Pottukattila ei kiehunut ilman veden ja puun kantamista sisälle. Hän ompeli vaatteita lapsilleen, teki ruokaa, hoito karjaa. Ei ollut sähköjä, illalla oltiin tilleyn valossa. Sisällä kuljettiin kengät jalassa, joten likaa kertyi, lattiat pestiin kuuraamalla konttausasennossa.  Ulkovessa. Isoisää ei paljo kotona näkynyt, koska hän oli savotoilla tai rakennuksilla. Ei ollut autoa, kuljettin jalan, pyörällä tai suksin. Isoäidin käsien joka ikinen nivel oli kulunut työstä. Lonkka vihoitteli, koska jo 8-vuotiaana piti olla peltotöissä ja jossa hän loukkasi itsensä. 

 

Jokainen, joka uupuu kotitöistä robotti-imurien, pyykinpesukoneiden, astianpesukoneiden yms aikana voi kysyä itseltään, että onko oikeasti rankkaa?

Miten tämä iaoäitisi kova elämä muuttaa kenenkään nykyihmisen elämää? 

No ei se miesten elämää muutakaan, mutta naiset eivät saa valittaa kun niillä on sekä äänioikeus että kaikenlaista apua kotitöihin, joista he yksin vastaavat. Ei niille tunnu riittävän mikään.

Olihan tämä sarkasmia, olihan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, mutta onhan maailma muuttunut. Nykyisin tuntuu, että lapsia kykenee hoitamaan ainoastaan lapsen omat vanhemmat, koulutetut ammattilaiset ja lapsen isovanhemmat. Muilla ei ole "osaamista", vaikka olisi omiakin lapsia. Mun lapset ovat syntyneet 1986 ja 1991. Ehdin jo ennen omia lapsiani olla lukuisia kertoja lapsenvahtina ystävieni ja joskus jopa naapureidenkin lapsille. Siksi tiesinkin, että no vauvat nyt heräilee öisin ja jotkut vauvat valvottaa hoitajaansa suunnilleen koko yön. Tiesin myös, että taaperon kanssa pitää olla suunnilleen silmät selässäkin samaan aikaan, kun laitat ruokaa, tiskaat tms. Ei siis tullut yllätyksenä, että lapsen kanssa elämä on aivan erilaista kuin ilman lapsia. 

Esikoiseni syntyi 2 kk rairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen, joten en ehtinyt olla töissä niin pitkään, että äitiyspäiväraha olisi maksettu tulojen mukaan. Sain minimiäitiyspäivärahan, mutta koska sitä ei maksettu kuin arkipäiviltä, viikonlopuisin ja arkipyhinä saattoi tehdä sairaalassa keikkaa. Mun vanhemmat kyllä otti esikoistani jo ihan pienenä vauvanakin hoitoon, jotta mä pääsin töihin tienaamaan lisää rahaa. Mutta ei ne työvuorot kirurgisella vuodeosastolla mitään lepoa olleet. Helpompaa pienen lapsen kanssa kotona oli kuin sairaalassa hoitamassa vuodeosastollista kirurgisia potilaita. Sitten, jos halusin päästä juhlimaan tms, niin kaverit tai siskoni otti lapseni hoitoon. Vastavuoroisesti mä sitten hoidin heidän lapsiaan, kun halusivat päästä jonnekin rentoutumaan. Naapuriapukin siihen aikaan otimi melko hyvin. Jos vaikka itsellä oli hammaslääkäriaika,. niin lapsen sai siksi aikaa naapuriin ja vastavuoroisesti otti napaurin lapåsia hoitoon silloin, kun heidän vanhemmillaan oli jokin meno. 

Mutta se on kyllä sanottava, että siihen aikaan elämä ei ollut niin aikataulutettua kuin nykyisin. Ei ollut jokaiselle päivälle joko itsellä tai lapsilla jotain kodin ulkopuolisia harrastuksia, joihin olisi pitänyt kuskata. Neuvolassakin siihen aikaan kehotettiin menemään kotitöissä sieltä, missä aita on matalin. Muistan neuvoplan terveydenhoitajan sanat, että villakoirat sängyn alla ei pure. Ja myös kehotettiin ihan suoraan ostamaan eineksiä ja lapsille Piltti-purkeissa soseita. Äidinmaidonkorvikkeetkaan eivät siihen aikaan olleet mitään "myrkkyä". Ja sekin oli erilaista, että ei tarvinnut olla muiden ihmisten tavoitettavissa 24/7. Jos et ollut kotona tai olit vaikka saunassa, niin eipä sitä tiennyt, että joku oli sillä aikaa  lankapuhelimeen soittanut. Eikä etanapostilla tulleeseen kirjeeseenkään tarvinnut vastata heti. Työelämäkin oli erilaista. Töitä oli otki tehtävä silloinkin, mutta ei tarvinnut hoitaa viittä eri asiaa samaan aikaan. Sai tehdä yhden homman ensin valmiiksi ja sitten siirtyä seuraavaan hommaan. Ei ollut jatkuvia keskeytyksiä, kuten nykyisin monissa töissä on. Mietin vielä sitäkin, että kun aiemmin lapset tehtiin nuorempina, niin hyvin monella ne lapsen isovanhemmat eivät olleet edes eläkkeellä vielä. Harvalla isovanhemmalla oli mahdollisuus esimerkiksi lähteä kesken työpäivän hakemaan sairastunut lapsenlapsi pois päiväkodista. 

En tiedä, kuinka paljon vanhemmuuteen kohdistuvista vaatimuksista on ihan todellisia  ja kuinka moni vain vanhemman omassa päässään kehittelemiä. Jos on pölyt pyyhkimättä, ikkunat pesemättä, leluja lattialla,  ruoka Saarioisten makaronilaatikko ketsupin kanssa ja lapsen paidassa tahra, joka ei lähde pesussa pois, niin oikeastiko joku tekee silloin lasun? Ja jos, niin kuka sen tekee? Mä pääsin omien lasteni kanssa helpolla, koska siihen aikaan vanhemmuus ei ollut jatkuvaa suorittamista. 

Meillä on adoptiolapset eli olimme lasten tultua ns seurannassa vielä vuoden kummallakin kerralla. Ammattilainen, sosiaalityöntekijä, löysi vanhemmuudessamme huomauttamista mm. siinä, että meillä oli valkoinen sohva ja että pieni nypittävää rotua oleva koiramme näytti hänestä epäsiistiltä. Ko rotu nypitään 2-3 kertaa vuodessa ja ennen sitä nyppimistä pitää odottaa, että karva alkaa irrota - siinä vaiheessa se turkki tosiaan on pidempi ja epäsiistimpi.

 

Että jos mietitään, miten niitä paineita ihan uskomattomista asioista syntyy niin esimerkiksi tuon tason nipottamisesta, kyllä. 

 

Ja se yksikin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston työntekijä kertoi ajelevansa ratikalla tarkistelemassa, onko vanhempi kännykällä siellä lapsen läsnäollessa.

 

Tällaiseksi se on nykyään mennyt, mikään ei ikinä riitä.

Adoptiolasten hyvinvoinnin seuraaminen on tietysti eri asia. He tulevat lähtökohtaisesti traumaattisista olosuhteista joten tottakai mitään uusia ongelmia ei haluta.

Ja sohvan väri traumatisoi? Tai se että koiran turkin hoito on tietynlaista? Nuo ovat oleellisia asioita?

Tietämättä tarkalleen miten ja millä sävyllä keskustelya on käyty, niin kyllähän valkoisen sohvan värin kyseenalaistaminen oli muotia kaikkialla niin aikoina kun valkoinen sohva oli muotia ja jokaisessa kodissa. Ei sitä pidä ottaa kirjaimellisesti. Ja jos ei tunne koirarotuja, epäsiistin näköinen koira voi jonkun mielestä korreloida hoivataitoja. Kuten sanoin adoptioperheet syynataan tarkasti ihan syystä.

Ja adoptiolapsen perheessä on synti jos sohva on muodikas? Ja se koiran ulkonäön hetkellinen rupsahtaminen?

Olen eri, mutta onkohan se ongelma siinä, että koetaan niin suurta ihailun tarvetta sellaisissakin asioissa kuin kulutusvalinnoissa? Entisaikaan oltiin turhankin vaatimattomia, otettiin aseet toiselta kertomalla itse, että sohva on likainen ja koira kapinen. Nykyään verrataan omaa elämää vaikuttajien tykkäysvuoriin, ja sitten kun oikeassa elämässä päästetään joku kotiin, ja hän erehtyy kutsumaan sohvaasi epäkäytännölliseksi, se jää pysyvästi mieleen traumatisoimaan.

Ei tuo liity vanhemmuuden laatuun mitenkään.

Tuntuu että nykymaailmassa pitää olla aktiivista elämää joka sektorilla elämäntilanteesta riippumatta. Vaikka on pienet lapset niin silti pitäisi käydä töissä tekemässä uraa, harrastaa omia harrastuksia että on ns.omaa aikaa ja itsestä huolehtimista, nähdä ystäviä ja sukua. Ja sitten on ne lapset, koti ja parisuhde. Tuntuu että sellainen vaatimus yhteiskunnassa on, perhe ei saisi muuttaa asioita. 

Jotkut vanhemmat ottavat myös paljon paineita vanhemmuudesta ja yhteiskunta ruokkii kyllä sitäkin. Tehdään aivan hirveästi sitä ns.metatyötä ja aivot käy koko ajan kun mietitään mikä olisi lapselle kehittävää ja hyvää, skannataan harrastuksia ja niitä vekslataan ja vaihdetaan ja koko ajan on jotain järjestettyä ohjelmaa, lasten kaverisuhteita analysoidaan ja pyöritellään, pienistäkin kinoista tai huonommasti menneestä kokeesta aktivoituu kauhuskenaariot miten lapsen tulevaisuus on pilalla. Maailma ja ihmiset on ahdistuneita.

Vierailija kirjoitti:

”Ei voi vaan antaa lasten juosta pihalla omillaan aamusta iltaan.”

Mun lapsuudessa asuttiin kerrostaloissa, joissa asui paljon lapsia. Pihaleikeissä huideltiin aamusta iltaan, mitä nyt syömässä käytiin välillä. Yleinen huuto oli siihen aikaan: "Äitii, tuu ikkunnaan!"
Nykyisillä lapsilla ei ole sellaista pihapiiriä juurikaan. Omat lapsenlapseni asuvat omakotitalossa eikä lähellä ole kavereita juurikaan. Viestailevat sitten toisilleen ja käyvät välillä harrastuksissaan isoisän kyyditsemänä. Maailma on muuttunut.

Maailmassa on silti paljon myös samaa kuin ennenkin. Me asutaan pienessä taajamassa ja täällä on paljon lapsiperheitä ja omat lapset saavat elää sitä suht samaa lapsuutta kavereineen kuin minäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että nykymaailmassa pitää olla aktiivista elämää joka sektorilla elämäntilanteesta riippumatta. Vaikka on pienet lapset niin silti pitäisi käydä töissä tekemässä uraa, harrastaa omia harrastuksia että on ns.omaa aikaa ja itsestä huolehtimista, nähdä ystäviä ja sukua. Ja sitten on ne lapset, koti ja parisuhde. Tuntuu että sellainen vaatimus yhteiskunnassa on, perhe ei saisi muuttaa asioita. 

 

Jotkut vanhemmat ottavat myös paljon paineita vanhemmuudesta ja yhteiskunta ruokkii kyllä sitäkin. Tehdään aivan hirveästi sitä ns.metatyötä ja aivot käy koko ajan kun mietitään mikä olisi lapselle kehittävää ja hyvää, skannataan harrastuksia ja niitä vekslataan ja vaihdetaan ja koko ajan on jotain järjestettyä ohjelmaa, lasten kaverisuhteita analysoidaan ja pyöritellään, pienistäkin kinoista tai huonommasti menneestä kokeesta aktivoituu kauhuskenaariot miten lapsen tulevaisuus on pilalla. Maailma ja ihmiset on ahdistuneita.

Käykö sun oven takana useinkin joku kyselemässä miten sinä elät? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että nykymaailmassa pitää olla aktiivista elämää joka sektorilla elämäntilanteesta riippumatta. Vaikka on pienet lapset niin silti pitäisi käydä töissä tekemässä uraa, harrastaa omia harrastuksia että on ns.omaa aikaa ja itsestä huolehtimista, nähdä ystäviä ja sukua. Ja sitten on ne lapset, koti ja parisuhde. Tuntuu että sellainen vaatimus yhteiskunnassa on, perhe ei saisi muuttaa asioita. 

 

Jotkut vanhemmat ottavat myös paljon paineita vanhemmuudesta ja yhteiskunta ruokkii kyllä sitäkin. Tehdään aivan hirveästi sitä ns.metatyötä ja aivot käy koko ajan kun mietitään mikä olisi lapselle kehittävää ja hyvää, skannataan harrastuksia ja niitä vekslataan ja vaihdetaan ja koko ajan on jotain järjestettyä ohjelmaa, lasten kaverisuhteita analysoidaan ja pyöritellään, pienistäkin kinoista tai huonommasti menneestä kokeesta aktivoituu kauhuskenaariot miten lapsen tulevaisuus on pilalla. Maailma ja ihmiset on ahdistuneita.

Käykö sun oven takana useinkin joku kyselemässä miten sinä elät? 

Mikään ei riitä, kun ei kelpaa itselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Väärin! Ei ole isovanhempien tehtävä huolehtia toisten jälkikasvusta. Isovanhemmat ovat oman työnsä jo tehneet.

Meidän suvussa on ainakin sellainen ajatus, että lapset tehdään omaksi iloksi ja siksi kun niitä halutaan, ja lapsenlapsista myös nautitaan ja heitä hoidetaan. Eli kyse ei ole mistään semmoisesta, et noniin työ on nyt tehty pärjäilkää, vaan omasta jälkikasvusta ja jälkikasvun jälkikasvusta pidetään huolta. Siksi perhe on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että nykymaailmassa pitää olla aktiivista elämää joka sektorilla elämäntilanteesta riippumatta. Vaikka on pienet lapset niin silti pitäisi käydä töissä tekemässä uraa, harrastaa omia harrastuksia että on ns.omaa aikaa ja itsestä huolehtimista, nähdä ystäviä ja sukua. Ja sitten on ne lapset, koti ja parisuhde. Tuntuu että sellainen vaatimus yhteiskunnassa on, perhe ei saisi muuttaa asioita. 

 

Jotkut vanhemmat ottavat myös paljon paineita vanhemmuudesta ja yhteiskunta ruokkii kyllä sitäkin. Tehdään aivan hirveästi sitä ns.metatyötä ja aivot käy koko ajan kun mietitään mikä olisi lapselle kehittävää ja hyvää, skannataan harrastuksia ja niitä vekslataan ja vaihdetaan ja koko ajan on jotain järjestettyä ohjelmaa, lasten kaverisuhteita analysoidaan ja pyöritellään, pienistäkin kinoista tai huonommasti menneestä kokeesta aktivoituu kauhuskenaariot miten lapsen tulevaisuus on pilalla. Maailma ja ihmiset on ahdistuneita.

Käykö sun oven takana useinkin joku kyselemässä miten sinä elät? 

Mitä tarkoitat?

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se pikkulapsiarki on, on ollut siitä asti kun ihmiskunta on ollut olemassa. Isovanhemmuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Ennenvanhaan isovanhemmat olivat jo kuolleet tai niin huonossa kunnossa ettei heistä ollut apua. 
Kun lisätään tähän pikkulapsiarkeen se, että omat vanhemmat tarvitsevat dementian tai huonon kunnon takia apua, niin ollaan jo astetta syvemmällä uupumuksessa.

Toisaalta nykypäivän vanhemmuuden vaatimukset on jo ihan erilaisia, mitä omassa lapsuudessani ysärillä.

Kun olimme sisaruksen kanssa 4 ja 5 -vuotiaat, nakattiin aamupalan jälkeen keskenään pihalle koska "sisällä ei nyhjätä". 

Sisälle sai tulla kun huudettiin syömään, sääntö oli ettei mennä tuosta talosta ja tuosta isosta kivestä eteenpäin. Muttei tosiaankaan ketään aikuista vahtimassa, ja siellä sitten kuljettiin naapuruston muiden samanikäisten lasten kanssa. Joskus laitettiin joukon jatkoksi jonkun pihakaverin vielä nuorempi pikkusisarus, saatteella että vahditte sitten tätä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä. 

Milloin ennen ? Vanhempani on syntyneet -37 ja -40 isovanhempien luona kävivät vain vanhempien kanssa kylässä. Niin oli meilläkin käytiin vain pari tuntia kyläilemässä. Sama on minun lapsilla, eivät ole olleet isovanhemmilla kuin meidän vanhempiensa kanssa. Näin siis kaupunkilaiset on toimineet 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että nykymaailmassa pitää olla aktiivista elämää joka sektorilla elämäntilanteesta riippumatta. Vaikka on pienet lapset niin silti pitäisi käydä töissä tekemässä uraa, harrastaa omia harrastuksia että on ns.omaa aikaa ja itsestä huolehtimista, nähdä ystäviä ja sukua. Ja sitten on ne lapset, koti ja parisuhde. Tuntuu että sellainen vaatimus yhteiskunnassa on, perhe ei saisi muuttaa asioita. 

 

Jotkut vanhemmat ottavat myös paljon paineita vanhemmuudesta ja yhteiskunta ruokkii kyllä sitäkin. Tehdään aivan hirveästi sitä ns.metatyötä ja aivot käy koko ajan kun mietitään mikä olisi lapselle kehittävää ja hyvää, skannataan harrastuksia ja niitä vekslataan ja vaihdetaan ja koko ajan on jotain järjestettyä ohjelmaa, lasten kaverisuhteita analysoidaan ja pyöritellään, pienistäkin kinoista tai huonommasti menneestä kokeesta aktivoituu kauhuskenaariot miten lapsen tulevaisuus on pilalla. Maailma ja ihmiset on ahdistuneita.

Käykö sun oven takana useinkin joku kyselemässä miten sinä elät? 

Kyllä äitejä kytätään ja arvostellaan ihan jatkuvasti. Juuri luin mökkikunnan lehdestä lukijan mielipiteen, jossa joku entinen äiti ruoti lapsenlapsensa kaverin äidin päätöstä pitää viisivuotiasta viikon päivähoidossa kesällä. Piiiitkä paheksuva kirjoitus.

Itselleni on huudettu kauppakeskuksen hississä, kun olin iltakasilta hakemassa kaksivuotiaalle haalaria. Ei kuulemma saisi olla enää liikkeellä siihen aikaan senikäinen.

Mitä mä olen miettinyt, niin siis nykyisin monet kyttäävät ihan itse itseään. Älykelloista tsekataan, miten on nukkunut ym. Itse kokisin itsestäni vieraantumista, jos en hokaisi/kokisi ihan ite, ett nyt oli huonot unet. En myöskään kyttää askeleitani, vaan liikun ihan ajallisesti ja jopa liikunnasta nauttien. Mutta oonkin jo eläkkeellä. Ett siinä mielessä elämä varmaan stressaavampaa myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väärin! Ei ole isovanhempien tehtävä huolehtia toisten jälkikasvusta. Isovanhemmat ovat oman työnsä jo tehneet.

 

Meidän suvussa on ainakin sellainen ajatus, että lapset tehdään omaksi iloksi ja siksi kun niitä halutaan, ja lapsenlapsista myös nautitaan ja heitä hoidetaan. Eli kyse ei ole mistään semmoisesta, et noniin työ on nyt tehty pärjäilkää, vaan omasta jälkikasvusta ja jälkikasvun jälkikasvusta pidetään huolta. Siksi perhe on.

En ehkä tavoittanut pointtia tai ajatukseni menee kai muuteen vaan jotenkin outoon suuntaan, mutta on erikoinen ajatus että tehdään lisää perhettä jotta se perhe voisi hoitaa perhettä 🤔 Ilmeisesti kai tarkoitit että perhe on olemassa siksi että siitä perheestä nautitaan. Toisaalta haluavatko kaikki elää sitä lapsiperhevaihetta uudelleen isovanhempina vaikka ovat omia lapsia halunneet? Ja monella lapset ovat olleet varsinkin menneinä vuosikymmeninä sellaisia kalustoon kuuluvia hankintoja, eikä niistä lapsista ole välttämättä niin nautittu vaikka varmasti ovat tärkeitä olleetkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väärin! Ei ole isovanhempien tehtävä huolehtia toisten jälkikasvusta. Isovanhemmat ovat oman työnsä jo tehneet.

 

Meidän suvussa on ainakin sellainen ajatus, että lapset tehdään omaksi iloksi ja siksi kun niitä halutaan, ja lapsenlapsista myös nautitaan ja heitä hoidetaan. Eli kyse ei ole mistään semmoisesta, et noniin työ on nyt tehty pärjäilkää, vaan omasta jälkikasvusta ja jälkikasvun jälkikasvusta pidetään huolta. Siksi perhe on.

Mun vanhemmat eivät tajunneet, että meitä lapsia pitäisi jotenkin kasvataakin. Kun tein itse niitä lapsia olin erittäin tietoinen, ettei he  yhtenä aamuna vain herää vuoden isovanhempina. Kun vauvakuumeillaan on ajatellaan sitä ihanaa nyyttiä kainalossa ja se arjen realismi unohtuu täysin, vanhemmuus vie ihan hitokseen aikaa ja niitä voimavaroja. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä yllätyksenä millainen se oma lapsuudenperhe on. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä. 

Muista en tiedä, mutta minun äidinäitini täytti 75 vuotta kolme viikkoa minun syntymäni jälkeen. Äidin isäpuoli oli 70-vuotias ja isänäiti 74-vuotias, muut isovanhempani olivat kuolleet. Äiti hoivaili paljon kivuliasta äitiään samaan aikaan kuin minua vauvana ja kävi myös tehtaassa vuorotöissä nelikymppisenä äitiysloman jälkeen. Tämmöistä se elämä oli 1960-luvun lopulla, että kermaperseet hiljaa. 

Yllättäen minä valitsin elämän ilman lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin se syy kaikkeen vietitetään aina jollekin muulle. Yleensä yhteiskunnalle, mutta myös muille. 

Isistä ei mainita. Harvoissa perheissä isä haluaa ja huolehtii lapsista, että äitikin välillä lepää. Isän vastuu on yhtä suuri kuin äidinkin. Ihan naurettavaa juttu taas iltalehdeltä. Onko vauvapalstaa luettu?

IIhan naurettavaa on taas yleistää isät laiskoiksi. Normaalit nykyisät osallistuvat ihan yhtä lailla lastenhoitoon. 

Äidit taitavat olla laiskoja lumihiutaleita kun eivät jaksa hoitaa lapsia. Johan sen näkee siinä kun vanhempi lapsi tungetaan päiväkotiin ja laiskotellasn kotona vauvan kanssa. 

Lapsenhoitoautomaattinako isovanhempien täytyy olla? Lopettaa omat työt? Kaikki vapaaaika hoidettava lapsenlapsia ja sitten väsyneenä taas töihin. Ihan sairasta.