Ovatko lapsuudessa vaikeita asioita kokeneet ihmiset itsenäisempiä?

Uskon kyllä että parhaat eväät itsenäisyyteen ja vahvuuteen antaa hyvä ja turvallinen lapsuus. Huonoistakin oloista voi selvitä ja ponnistaa hyvään elämään, mutta voi niissä myös saada monenlaista vauriota. 

Aika eri viivalla elämän alussa on suojeltu, rakastettu ja tuettu hyvässä kodissa asuva 18v tai samanikäinen huonojen olojen lapsi, jonka lapsuus on mennyt turvattomuudessa, pelossa ja itse selviten. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole olemassakaan mitään vaikeampia kokeneita, eiköhän kaikilla ole ollut vaikeita kokemuksia. Siksi kukaan ei voi sanoa olevansa kokenut rankempia kuin joku toinen.

Tutki nyt aluksi vaikka ACE-testi (Adverse Childhood Experience).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole olemassakaan mitään vaikeampia kokeneita, eiköhän kaikilla ole ollut vaikeita kokemuksia. Siksi kukaan ei voi sanoa olevansa kokenut rankempia kuin joku toinen.

On kyllä esimerkiksi vanhempansa nuorena menettäneet. Mutta ettepä te siitä mitään tajua.

Aika turhaa yrittää uhoilla jollain vanhemman menettämisellä, se on kuitenkin vain yksittäinen asia elämässä eikä kerro kokonaisuudesta oikein mitään. Aina jää se toinen huoltaja tai jos lapsi jää ilman huoltajaa hoitaa lastensuojelu ja sosiaalitoimi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole olemassakaan mitään vaikeampia kokeneita, eiköhän kaikilla ole ollut vaikeita kokemuksia. Siksi kukaan ei voi sanoa olevansa kokenut rankempia kuin joku toinen.

On kyllä esimerkiksi vanhempansa nuorena menettäneet. Mutta ettepä te siitä mitään tajua.

Siis kuka ei tajua ja mistä? Minäkin olen menettänyt toisen vanhempani ollessani lapsi, mutta siitä huolimatta en sanoisi että olisin kokenut lapsuudessa vaikeampia asioita kuin toiset. Meillä oli kotona kaikki hyvin ja oikein turvallinen lapsuus, tavallista arkea, harrastuksia ja lomilla matkusteltiin. Tiedostan kyllä, että esimerkiksi kaikkien kavereiden perheissä ei ollut yhtä hyvin, oli turvattomuutta ja pelkoa, vaikka olisikin ollut molemmat vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole olemassakaan mitään vaikeampia kokeneita, eiköhän kaikilla ole ollut vaikeita kokemuksia. Siksi kukaan ei voi sanoa olevansa kokenut rankempia kuin joku toinen.

Tutki nyt aluksi vaikka ACE-testi (Adverse Childhood Experience).

Ace-testi on vain suuntaa antava työkalu eikä sillä voida yksiselitteisesti määrittää millainen lapsuus kenelläkin on ollut. Testi myös on aika yksipuolinen ja keskittyy lähinnä perheeseen, eikä siinä huomioida mitenkään esimerkiksi koulukiusaamista tai vastaavaa kokemusta mikä varmasti vaikutaa elämään.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuli erakko. Opin jo lapsena, että muihin ei voi luottaa. On kuitenkin hyvä ammatti (etätöitä ettei tarvi kestää liikaa muita) ja elämä taloudellisesti turvattua. Puitteet kunnossa niin sanotusti.

Onko se erakkous sitten itsenäisyyttä? Varmaan joiltain osin. Matkustelen, syön ulkona ja käyn kulttuuririennoissa ihan omassa seurassani ja oikeastaan nautin siitä, koska en kauheasti pidä muista ihmisistä.

Joskus mietin, et olis ihana, kun olis joku johon luottaa. Sitten kuuntelen harvojen ystävien parisuhdevuodatusta ja tajuan, että sellainen ajatus on harhaa. Täysin voi luottaa vain itseensä.

Oletko sinä minä : D

Rankka lapsuus kasvattaa vahvempia ihmisiä

Vierailija kirjoitti:

Rankka lapsuus kasvattaa vahvempia ihmisiä

Millä tavalla lapauudessa koettu vanhemman kuolema tekee ihmisestä vahvemman?

Vierailija kirjoitti:

Rankka lapsuus kasvattaa vahvempia ihmisiä

Yleensä herkempiä

Minä ainakin olen neuroottinen, ahdistunut ja masentunut keski-ikäinen. Minulla ei ole töitä, en omista mitään, en ole ollut parisuhteessa 23 vuoteen ja ystäviä on yksi. En jaksanut opiskella kuin lyhyen tutkinnon ja muutettuani omilleni nukuin ensimmäisen vuoden.

Elin koko lapsuuteni huolehtien itsestäni ja siitä, etten suututa isää, koska se hakee muuten - selvinpäin - haulikon tai kirveen ja siihen loppuu minun taival. Haastavaa oli se, että kyseinen psykopaatti (?) suuttui ihan mistä tahansa. Emotionaalisesti oli ihan oikeasti 4-vuotiaan tasolla. Veljensä samanlainen, istuu linnassa murhasta. 

Joten joo. En koe olevani enää edes elossa. Lähinnä hengitän. Korjaavia kokemuksia ja ihmissuhteita ei ainakaan osunut omalle tielleni. 

En juo edes kahvia, jos joku alkaakin ajatella, että sorruin päihteisiin.

Olisin mielelläni ollut syntymättä, jos ajatellaan vaan lapsuuteni kokemuksia. Aikuisena sentään voi olla erossa kamalista ihmisistä ja on omaa rahaa, rauhaa ja päätösvaltaa.

Tuleeko jatkuvasti pahoinpidellystä koirasta reipas, rohkea ja terve? Vai tarvitseeko se intensiivistä kuntoutusta rakastavien ihmisten kanssa, jonka jälkeen koira voi edelleen oireilla?

Ihmisen odotetaan sen sijaan joko muuttuvan vahvaksi ja terveeksi samanlaisella taustalla, tai viimeistään 30-vuotiaana lopettavan mokoman "traumoissa kieriskelyn" ihan vaan päättämällä, että nyt riittää, kun olen aikuinen.

Jotkut vaan valittavat.

Kaikilla on vastoinkäymisi, turhaa kuvitella että ei olisi. Ei ehkä vaan samoja kuin sinulla.