MIksi monille vanhemmille ihmisille kelpaa vain omien lasten tai lapsenlapsien seura?

Lapset pitää päästää menemään eikä roikkua heissä. Ei näiden boomeri tai 20-40 luvuilla syntyneiden vanhemmatkaan tällä tavalla heissä roikkuneet. Heillä oli rauha elää elämäänsä. Ei ollut aina puhelimiakaan. Usein ajattelen, että puhelin oli viheliäinen keksintö, varsinkin kännykät. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni ylipäätään ikinä haluaa tutustua jatkuvasti uusiin ihmisiin? En minä ainakaan koskaan ole ollut kiinnostunut. Muutama pitkän ajan opiskelu/työkaveruus on vuosien aikana syventynyt ystävyydeksi. Muuten olen viihtynyt perhepiirissä. En usko että vanhana muutun.. 

Sama. Minulle perheenjäsenet on myös kavereita olleet aina! Ei minua kiinnosta harrastusryhmät enää työpäivän lisäksi, tai uusien suhteiden solmiminen. Mutta harrastan myös silti, ja meillä on yhteisiä harrastuksia myös perheenä. En tosin myöskään valita yksinäisyyttä.

Ja kyllähän nuoremmallekin kelpaa oman lapsuusperheen kanssa tiiviskin seurustelu vaan ei puolison suvun. Puoliso on lälly mamman lapsi jos mamma soittaa pari kertaa kuussa.

Vierailija kirjoitti:

En minä halua tutustua ihmisiin, joiden ainoa tavoite on saada minusta maksuton lastenhoitaja tai vapaaehtoistyöntekijä johonkin eettis-poliittiseen järjestöön. Harrastuksia en erityisemmin kaipaa ja kaikki väkinäiset seniorikerhot on kuin perhekerhot aikanaan eli ydinporukka, joka säätää ja määrää ja sitten me muut.

Tämä

Kotiinkin soitetaan, että voisitko tulla mukaan tekemään yhdessä. Olen aikoinani tehnyt 10 vuotta ja loppujen lopuksi jouduin yksin tekemään, kun aina oli toisilla muita kiireitä. Ei ikinä enää! Ihmiset ovat pelkkiä hyväksikäyttäjiä. Jos ei muuten niin valittavat olostaan, tarvitsevat kyytiä, kakun tekijää synttäreilleen, sukkien kutojaa tms. Mutta eivät kuitenkaan kutsu mukaan, kun heillä olisi jotain tapahtumaa tiedossa, teatteria, elokuvareissua jne. Menevät ystävien kanssa, jotka eivät ole niitä ilmaisia renkejä, eihän heitä voi vaivata. 

Oikeasti - en kaipaa ketään. Jos saisin elää ja olla rauhassa myös rahaa kerjääviltä lapsiltani, niin oi mikä autuus. Miniät ovat pahinpia kerjääjiä, mielistellen veisivät tuhkatkin pesästä. Joulu riittää ilonpitoon heidän kanssaan. Ukko on vielä pyörimässä ympärillä, puuttuu joka asiaan, arvostelee joka ehdotustani, hidas ja mukavuudenhaluinen, hyvä kun itse viitsii ruokansa purra. Lapsenlapset ovat ainoat, joiden seurassa on hauskaa, jotka pyyteettömästi tykkäävät isoäidistään. Heistä olen niin onnellinen. Siksi viihdyn heidän seurassaan ja he saavat arabian astiani, kultakoruni, säästöni kun aika jättää. 

Olen introvertti ja kameleontti ihminen, tottunut mukautumaan seuraan kuin seuraan. Harvoin oikeasti kuitenkaan kohtaan sitä ihmistä muuten kuin smalltalk tasolla. Sellainen ei anna mitään, lähinnä kuluttaa. Aika harvoin tulee näitä oikeita kohtaamisia, lähinnä sosiaalisuus vieraiden kanssa on jonkun ekstovertin egon hivelyä tavalla tai toisella tässä ajassa.

Oman sakin kanssa tulen kohdatuksi omana itsenäni.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi tutustua uusiin ihmisiin? Osa niistä on jopa huijareita ja hyväksikäyttäjiä. Toki on mukava jutella bussissa tai kaupassa jonkun ventovieraan kanssa mutta en todellakaan anna yhteystietojani. N59

Ei tarvitse, jos ei halua. Mutta jos samaan aikaan valittaa yksinäisyydestä, niin kannattaa kokeilla sitä tutustumista. 

Nämä yksinäisyyttään valittavat, joille ei seura kuitenkaan kelpaa, ovat niitä, jotka elävät marttyyriudesta ja ovat tottuneet saamaan huomiota valittamalla. Jos vanhus on aina valittanut, ei se siitä muuksi enää vanhalla iällä muutu.

MIKSI PITÄISI WOKE  NARSISTILLISELLE ANTAA TIETONSA.?????

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni ylipäätään ikinä haluaa tutustua jatkuvasti uusiin ihmisiin? En minä ainakaan koskaan ole ollut kiinnostunut. Muutama pitkän ajan opiskelu/työkaveruus on vuosien aikana syventynyt ystävyydeksi. Muuten olen viihtynyt perhepiirissä. En usko että vanhana muutun.. 

Ihanan kuppikuntaista. Just tuon asenteen vuoksi muualta muuttaneita ei hyvällä katsota. Ei edes tervehditä saati puhuta, jos ei olla koko ikää tunnettu.

Joo, en mäkään usko, että sinä tuosta muutut, et edes vanhana, vaikka olisi elämää vielä 300 vuotta jäljellä.

Mummuni joutui hoitolaitokseen vuoteenomaksi ja papalle ehdotettiin että hän voisi muuttaa myös samaan laitokseen. Pappa oli paljon paremmassa kunnossa. Pappa oli aikansa vanhainkodissa ja tuli kiireesti takaisin kotiin. Kysyimme mikä siinä oli. Eikö hän viihtynyt mummun luona. Kuulemma kaikki marisivat siellä omista vaivoistaan. Hän ei jaksanut sitä kuunnella. Tuli mieluummin oman kodin rauhaan. Papalla oli rautainen kunto vielä melkein ysikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä yksinäisyyttään valittavat, joille ei seura kuitenkaan kelpaa, ovat niitä, jotka elävät marttyyriudesta ja ovat tottuneet saamaan huomiota valittamalla. Jos vanhus on aina valittanut, ei se siitä muuksi enää vanhalla iällä muutu.

Edesmenneellä mummolla, joka heitti lusikan nurkkaan, oikas koipensa 82-vuotiaana jo kohta 17 v sitten, oli eläessään hyvin pitkälle hiottu katastrofiajattelu. Se oli jo silloin, kun minä olin pikkupoika, sellainen, että kun hän kuuli radiosta tai luki lehdestä jostakin onnettomuudesta, niin hän oli heti, että se on nyt tapahtunut tyttärensä perheelle. Jos kuuli ambulanssin tai paloauton äänen, niin hän oli heti, että nyt on tapahtunut jotain kauheaa tyttären perheelle. Sitten itkua tuhertaen soitti meille ja kyseli, että ei kai teille ole nyt mitään sattunut, kun kuului paloauto menevän. Voi jumalauta. 

Sitten hän manasi kaikkea epäonnea tapahtuvaksi, että jos nyt silleen käy, niin hän pääsee siitä märehtimään ja voivottelemaan. No eikö se nyt olisi parempi, kun ei mitään sellaista sattuisi, josta on sitten valituksen aihe vaikka miten helvetin kauan? Aina odotti jotain ikävää tapahtuvaksi, jonka seuraukset sitten maksimoi kurjuuden. 

"Kun miul on niin huono tuuri." Sen se muisti aina mainita, ja tuo oli sitten se automaatti, jonka johdosta tyttärensä pojillakin tuli käydä aina huonosti, koska HÄNELLÄ on ollut ja on huonoa tuuria. Toivoi saatana aina jotain huonoa tapahtuvaksi. 

Kun jostain sanotaan, että ei sillä ole kaikki muumit laaksossa, niin hänellä ei ollut yhtäkään muumia laaksossa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen introvertti ja kameleontti ihminen, tottunut mukautumaan seuraan kuin seuraan. Harvoin oikeasti kuitenkaan kohtaan sitä ihmistä muuten kuin smalltalk tasolla. Sellainen ei anna mitään, lähinnä kuluttaa. Aika harvoin tulee näitä oikeita kohtaamisia, lähinnä sosiaalisuus vieraiden kanssa on jonkun ekstovertin egon hivelyä tavalla tai toisella tässä ajassa.

Oman sakin kanssa tulen kohdatuksi omana itsenäni.

Ihan mihin tahansa seuraan ei kuitenkaan kannata mukautua. Itse silloin nuorena pöljänä mukauduin lievästi sanottuna väärään seuraan ja maksoin siitä miljardeja. Sellainen sakki, jollaisessa ennen pyörin, osaan nykyään kiertää kaukaa virheistä oppimisen ansiosta. 

Vaihdevuosi-iässä 48v nyt huomaan itsestäni aivan uuden piirteen. Entinen supersosiaalinen juhlien järjestäjä ja tapahtumissa kävijä haluaakin viettää aikaa kotona eikä huushollata, leipoa, tarjoilla tai seurustella koko iltaa. Sitä on jotenkin väsyneempi. Silti yksinäisyyden tunne suuri.

Lapset tai lastenlapset eivät ole mitään kavereita. Kukaan lapsi ei ajattele, että hänen vanhempansa korvaa jonkun ystävän ja jos näin on, on jotain mennyt vikaan.

Omat lapset, muiden kakarat!

Omille lapsille ja lapsenlapsille voi valittaa estoitta, pakko pitää silti yhteyttä. Tai jos eivät jaksa, niin siitä saa kätevän marttyyrimantran.

Ulkopuoliset ei kauaa kuuntele jatkuvaa valitusta ja valittajat tietää tämän, niin miksi nähdä sitäkään vähää vaivaa.

On kyllä aika  p a s k o j a ihmisiä täällä paljon, kun niin rumasti kirjoittavat vanhemmistaan ja lapsistaan.

Olisi kevyempi elää jos jaksaisi nähdä vähän positiivisiakin asioita, sekä toisissa että itsessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua pyöriä vieraiden vanhusten kanssa.  Omat lapset ja lapseniapset ovat niin rakkaita.

Saavatko lapset ja lapsenlapset pyöriä muiden kanssa? 

Aika hölmö kysymys! Ei kai se mummu ole päättämässä kavereista!

Vierailija kirjoitti:

En tiedä meneekö ohi aiheen mutta meillä on vähän tämä tilanne. Kun lapsi syntyi niin moni vanhempi sukulainen halusi mielellään nähdä ja kutsuivat käymään, mökille ja muuta. Ollaan aika tavallinen pieni perhe, lapsi (nykyään nuori) on ollut kiltti ja hyväkäytöksinen, pärjää hyvin koulussa. Ei vaadita tai pyydetä täysihoitoa eikä edes pikkulapsiaikaan ollut tiukkoja rutiineja tai nukkumaanmenoaikoja. 

Nyt on ollut yli kymmenen vuotta tilanne että kukaan ei ehdi tai halua nähdä, nämä samat ihmiset ovat niin kiinni omissa lapsenlapsissaan ja heidän hoitamisessa että hautajaisetkin pitää näiden mukaan suunnitella. Yksi lapsenlapsi on vielä pieni, muut jo esiteinejä tai teinejä. Kun pari kertaa ollaan nähty niin lähes ainoa mistä puhuvat ovat nämä lastenlapset. Kaikilla lapsenlapsilla on kaksi vanhempaa perheessä, kukaan ei ole vuorotyössä käyvä yksinhuoltaja. 

Harmittaa oman lapsen puolesta kun hän varmaan ainakin nuorempana koki että hänet yhtäkkiä "hylättiin". Tiedän että kenenkään vastuu tai velvollisuus ei ole ryhtyä sijaisisovanhemmaksi. Mutta kyllä se vähän kummalta tuntuu kun ei voi kahta minuuttia kauemmin jutella ettei vaan kukaan omista lapsenlapsista loukkaannu. 

Minua kiinnostaa oletko kutsunut aikoinaan/nykyään näitä sukulaisia omaan kotiisi ja kestinnyt heitä vieraanvaraisesti? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä yksinäisyyttään valittavat, joille ei seura kuitenkaan kelpaa, ovat niitä, jotka elävät marttyyriudesta ja ovat tottuneet saamaan huomiota valittamalla. Jos vanhus on aina valittanut, ei se siitä muuksi enää vanhalla iällä muutu.

Edesmenneellä mummolla, joka heitti lusikan nurkkaan, oikas koipensa 82-vuotiaana jo kohta 17 v sitten, oli eläessään hyvin pitkälle hiottu katastrofiajattelu. Se oli jo silloin, kun minä olin pikkupoika, sellainen, että kun hän kuuli radiosta tai luki lehdestä jostakin onnettomuudesta, niin hän oli heti, että se on nyt tapahtunut tyttärensä perheelle. Jos kuuli ambulanssin tai paloauton äänen, niin hän oli heti, että nyt on tapahtunut jotain kauheaa tyttären perheelle. Sitten itkua tuhertaen soitti meille ja kyseli, että ei kai teille ole nyt mitään sattunut, kun kuului paloauto menevän. Voi jumalauta. 

Sitten hän manasi kaikkea epäonnea tapahtuvaksi, että jos nyt silleen käy, niin hän pääsee siitä märehtimään ja voivottelemaan. No eikö se nyt olisi parempi, kun ei mitään sellaista sattuisi, josta on sitten valituksen aihe vaikka miten helvetin kauan? Aina odotti jotain ikävää tapahtuvaksi, jonka seuraukset sitten maksimoi kurjuuden. 

"Kun miul on niin huono tuuri." Sen se muisti aina mainita, ja tuo oli sitten se automaatti, jonka johdosta tyttärensä pojillakin tuli käydä aina huonosti, koska HÄNELLÄ on ollut ja on huonoa tuuria. Toivoi saatana aina jotain huonoa tapahtuvaksi. 

Kun jostain sanotaan, että ei sillä ole kaikki muumit laaksossa, niin hänellä ei ollut yhtäkään muumia laaksossa. 

Kuulehan ukko, voisitko muutaman minuutin miettiä millainen lapsuus tällä mummilla oli, ennenkuin riehaannut? Jos hän on näitä sodanjälkeisiä lapsia, niin hyvänen aika sentään, kurkkaa nyt vähän hänen historiaa?? Vakavasti kehoitan tekemään niin!

Kysele vanhuksen kokemuksia jos vanhempansa ovat olleet vuosia ’sotimassa’  ja millaista heidän arkensa oli vuosia, kun ryhtyivät rakentamaan risuista tätä hyvinvointiyhteiskuntaa. Saatat yllättyä!