Onko elämä enää elämisen arvoista sen jälkeen kun lapset muuttaa pois kotoa

On tietysti. Ikävä homma, jos on elänyt täysin lapsille eikä ole omaa elämää. Itse olen asunut yksin nyt vuoden. Nuorin kävi juuri kyläilemassä luonani. Vanhimman kanssa tehtiin juuri yhteinen reissu. Lasten äiti olen edelleen ja mukana heidän  elämässään. Ikävä on välillä, mutta onneksi ovat omaa elämää alkaneet rakentaa. Hirveää olisi, jos tähän olisivat jääneet. 

On todellakin. Velvollisuudet ja vastuut vähenee, aikaa on enemmän itselle ja rahaa, kun kulut pienenevät.

Parempi vain kuolla ilman lapsia?

No siinä ja siinä

Tämähän on parasta aikaa. Kiireiset vuodet lasten kanssa on takanapäin.  Nyt on aikaa itselle, puolisolle ja työlle.

Ap tässä. En ole elänyt vain lapsille. Mulla on työ, harrastuksia, puoliso, ystäviä.

Mutta lapset ovat kaikkein rakkainta mitä mulla on ja tykkään olla heidän kanssaan. Tulee vaan niin hirveä ikävä, etten tiedä miten siitä selvitä. Tottakai haluan, että lapset pääsevät rakentamaan omaa elämää ja menevät kohti omia unelmiaan. Siksi tämä onkin niin saakelin ristiriitaista ja kipeää. Mulle ylivoimaisesti vaikein asia äitiydessä.

Ap tässä. En ole elänyt vain lapsille. Mulla on työ, harrastuksia, puoliso, ystäviä.

Mutta lapset ovat kaikkein rakkainta mitä mulla on ja tykkään olla heidän kanssaan. Tulee vaan niin hirveä ikävä, etten tiedä miten siitä selvitä. Tottakai haluan, että lapset pääsevät rakentamaan omaa elämää ja menevät kohti omia unelmiaan. Siksi tämä onkin niin saakelin ristiriitaista ja kipeää. Mulle ylivoimaisesti vaikein asia äitiydessä

Tuollainen läheisriippuvuus ei ole tervettä! Lapsiaan toki rakastaa vielä sittekin kun he ovat muuttaneet kotoa mutta heillä on oma elämä! 

Jotain on mennyt pieleen jos noin pelkäät välien katkeamista!? Meillä lapset ovat lähteneet kotoa 5-24 vuotta sitten ja olemme yhtä läheisiä kuin heidän kotona asuessaan. Viestittelemme, tapaamme, lomilemme yhdessä ja silti jokaisella on täysin oma elämä johon emme puutu. 

Olemme antaneet juuret ja siivet ja nyt on oma aikamme. Minä asun jo osittain ulkomailla ja mies viettää täällä kaiken ajan minkä voi. Ihanaa kun voi keskittyä vain puolisoon!

Kyllä sä saat ap nuo tunteet tuntea. Ei se mun mielestä ole mitään läheisriippuvuutta, että lasten muutto tuntuu isolta ja haikealta asialta, koska sitä se on! Lapset pysyy aina lapsina ja läheisinä, mutta tietysti se asioita muuttaa, kun he eivät ole enää saman katon alla. Anna tuntua, miltä tuntuu, mutta älä jää siihen kiinni. Ajan myötä sopeudut asiaan ja huomaat, että selvisit tästäkin. Älä kaada tunteitasi lasten niskaan, se ei oo heidän tehtävä.

Usko pois, elämää on täällä "toisellakin" puolella ja se on usein aika mukavaakin!

Siitähän alkaa ihan uudenlainen elämä! Myimme talon ja ostimme asuntoauton, nyt asumme mökillä vakituisesti ja kaikki vapaa-aika reissataan. Lapset pärjää hienosti ja heidän luonaan on ihanaa käydä 😊 

Luopumista ihmissuhteesta jossa toinen osapuoli on pakotettu olemaan ja sietämään, sekö siinä kauhistuttaa että aikuistuneet lapset onnelisempia omillaan.

Elämä alkaa siitä kun mökki on myyty ja lapset muuttaneet pois kotoa

Se on aina iso muutos. Itse olen nauttinut. On aikaa hoitaa itseään, kaikki raha on omassa käytössä, koti pysyy siistinä, voi syödä mitä haluaa jne... 

Minulla ei ole miestä, eikä eläimiä. 

Vierailija kirjoitti:

Parempi vain kuolla ilman lapsia?

Ei tietenkään, mutta onhan tuo valtava elämänmuutos ja voi aluksi tuntua aivan kamalalta.

Päinvastoin. Paras aika alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Elämä alkaa siitä kun mökki on myyty ja lapset muuttaneet pois kotoa

Meillä taas mökki on se paikka, missä eniten vietämme aikaa aikuisten lastemme kanssa.

Vierailija kirjoitti:

On todellakin. Velvollisuudet ja vastuut vähenee, aikaa on enemmän itselle ja rahaa, kun kulut pienenevät.

Juuri näin.  Alkaa oma elämä. Ainahan lapsia saatavana.   Oooo ihana vapaus !!!!!

Sitten se elämä vasta alkaa.

Sitähän on kiistelty että alkaako elämä siitä kun munasolu hedelmöittyy, vai siitä kun lapsi syntyy. Toiset on sitä mieltä ettei kumpikaan noista, vaan elämä alkaa siitä kun lapset muuttaa pois kotoa. 

Mä koen, että olemme mieheni kanssa antaneet ja tehneet kaikkemme lapsillemme ja heidän hyvän, turvallisen ja rakkaudellisen lapsuuden ja nuoruuden eteen. Nyt tytär on ollut opiskelemassa toisella paikkakunnalla jo kolme vuotta ja poika on armeijassa ja nautimme mieheni kanssa täysin siemauksin lisääntyneestä kahdenkeskisestä yhteisestä ajasta ja omasta rauhasta. Molemmat lapset käyvät usein omasta haustaan meidän luona ja tytärkin pyytää meitä usein yökylään opiskelupaikkakunnalle sekä viestittelemme ja soittelemme usein. 

Nyt todellakin nautin mieheni kanssa yhteisestä ajasta, jota meillä ei ole ollut pariinkymmeneen vuoteen, koska meillä ei ollut juurikaan mitään hoitoapuja lastemme kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. En ole elänyt vain lapsille. Mulla on työ, harrastuksia, puoliso, ystäviä.

Mutta lapset ovat kaikkein rakkainta mitä mulla on ja tykkään olla heidän kanssaan. Tulee vaan niin hirveä ikävä, etten tiedä miten siitä selvitä. Tottakai haluan, että lapset pääsevät rakentamaan omaa elämää ja menevät kohti omia unelmiaan. Siksi tämä onkin niin saakelin ristiriitaista ja kipeää. Mulle ylivoimaisesti vaikein asia äitiydessä.

Ymmärrän ap sinua. Minulla samoja tuntemuksia, sillä teinit läheisiä ja ovat paljon kotona. Luulen, että tulevat käymään kyllä usein kotonaan toisin kuin minä kun muutin kotoa pois 19 v.

En näe etteikö elämä olisi elämisen arvoista, mutta lapset iso osa elämäämme. Vaikuttaako oma etäinen suhde vanhempiini asiaan tai se, että sain lapset myöhemmällä iällä, pohdin.