Henkisesti etäisessä/olemattomassa suhteessa eläminen
Olen ollut pitkään samassa parisuhteessa, mikä on vuosien saatossa näyttänyt minulle pikkuhiljaa todellisen luonteensa. Ei meillä suuria romanttisia eleitä ole koskaan ollut, mutta puolisoni ei siis kertakaikkiaan kykene sanomaan positiivisia asioita minusta. Ei yhtäkään. Koskaan. En edes tiedä, miltä tuntuu saada rakkaaltaan kehuja. Hän sen sijaan on osannut kyllä olla erittäin haastava henkisesti: haluaminaan hetkinä erittäin etäinen, kylmä, välinpitämätön ym.
Joskus yritin puhua muutamille luottohenkilöille, että ehkä koen henkistä väkival taa, enkä oikein tiedä miksi puoliso on välillä niin kolkko. Kukaan ei oikein tunnu ottavan asiaa edes tosissaan. Nykyään, jos meinaan alkaa puhumaan asiasta, tajuan, että en enää jaksa; ei sillä taida olla mitään merkitystä, koska itsehän olen parisuhteeni valinnut. Joten en puhu. Olen kadottanut tähän läjään täysin oman valoni, enkä enää usko, että on olemassa muuta. Tämä kokonaisvaltainen alakulo on saanut minut ajattelemaan niinkin askeettisesti, että universumi vaan jakaa kortit meille kullekin ihan sattumanvaraisesti, ja sen sitten kanssa eletään. Kaikki terapiat, ystäville purkamiset ym. on lopulta ihan turhaa; miksi kenenkään ihmissuhdeongelmat (tai muut) kiinnostaisi ketään, kun jokainen voi vaan valita toisin tai lähteä huonosta tilanteestaan pois. Paitsi että ei aina voi. Aina välillä ajaudun miettimään, millä tavalla lähtisin, jos lähtisin.
Anonyymisti nyt ajattelin vain kysyä, että tuntuuko kenestäkään muusta, että puhumiset ja asioiden purkaminen ei auta yhtään mitään; asia kuin asia. Sitä vaan joko valitaan olla tai olla olematta. Simple as that. Jotkut on heikkoja, jotkut on vahvoja.
Kommentit (11)
Olen itse ihan samanlaisessa suhteessa. Olen myös luovuttanut, enkä puhu asiasta kenellekään. Mitä se muka auttaisi? Asia on ihan niin kuin sanot; ei ketään kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Kuin te olette ylipäätään päätyneet yhteen, jos toinen ei yhtään ole avautunut tykkäämisestään?
Luethan ajatuksella, ennen kuin vastaat.
Ap, jos parisuhteesi on lapseton, irtaudu siitä.
Ero on hyvä asia, jos ei oikein toimi. Eikä tule muutosta. Eikä tiedä miksi.
Lähdin itse tuollaisesta suhteesta ja löysin ihanan puolison. Miksi sirottelet tuhkaa päällesi etkä vaan nosta kytkintä? Meillä on vaan yksi elämä.
Sinulla on vain tämä yksi elämä. Kannattaa miettiä, onko tuo suhde niin tärkeä, että siinä kannattaa jatkaa loppuun asti. Saatat löytää sen valosikin takaisin eron myötä.
Aivan kuin itse olisin kirjoittanut aloituksen. Olen samanlaisessa tilanteessa eikä ketään kenelle puhua. Kotona ei kosketusta, sanoja tai minkään tason kohtaamista. Itken vain kaiken ajan yksin ollessani
Tuossa on puolensa. Jos ei pidä siitä eroa. Elämä on liian lyhyt tälläiselle.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ihan samanlaisessa suhteessa. Olen myös luovuttanut, enkä puhu asiasta kenellekään. Mitä se muka auttaisi? Asia on ihan niin kuin sanot; ei ketään kiinnosta.
Ei kiinnosta? Ehkä ne ei vaan enää jaksa kuunnella sitä samaa valitusta vuodesta toiseen. Mulla oli kaveri onnettomassa liitossa, monta vuotta jaksoin kuunnella ja yritin ymmärtää, mutta loppujen lopuksi en enää jaksanut sanoa muuta, kuin että jätä se.
Aikuisena ihmisenä pitää ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistaaan tai sitten vaan täytyy hyväksyä osansa, mutta ei sillä tartte kiusata kaikkia ympärillään.
Kuin te olette ylipäätään päätyneet yhteen, jos toinen ei yhtään ole avautunut tykkäämisestään?