Lue keskustelun säännöt.
Lapselle huutaminen aiheuttaa lapselle kontrollin menetyksen
26.04.2026 |
Lapselle huutaminen ei pelkästään muserra lapsen itsetuntoa, vaan se myös lisää lapsen häiriökäyttäytymistä. Lapsi menettää oman kontrollintunteensa itseensä ja jää ikäänkuin täysin vanhemman mielivallan alle. Tämä lisää lapsen pelleilyä ja vastuutonta toimintaa, koska lapsi ei ole enää vastuussa itsestään vaan vanhempi jää huutamalla kontrolloimaan tilannetta. Lapsi saattaa taantua myös pienemmän lapsen tasolle hetkellisesti, koska ei löydä parempaa tapaa reagoida huutamiseen, jossa on täysin avuton. Avuttomuus laukaisee vauvamaista käytöstä.
Jos siis tahtoo yhteyden lapseensa ja lapsen toimivan omia aivojaan käyttäen, älä ota mielipuolista ylivaltaa huutamalla lapselle ja asettamalla hänet epäreilun alisteiseen asemaan.
Lapsi ei ole saaliseläin, joka pitäisi tuhota tai väkisin ohjata tiettyyn toimintaan.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.
Sori sivusta, mutta sinähän siis suoraa tuossa kerrot, ettet osaa ilmaista negatiivisia tunteitasi ilman huutamista. Mitä muuta se on kuin kontrollin menettämistä. Muutenkin kuulostaa siltä, että olet jokseenkin aggressiivinen luonne, kerta lapsen tekemä vahinko aiheuttaa sinussa suuttumusta, jossa joudut tekemään päätöksen, ettet ala huutamaan. Kuka oikeasti suuttuu vahingoista?
En kyllä kertonut, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani ilman huutamista. Sinä keksit nyt nuo asiat ihan itse. Minä sanoin, että jos lapsi aiheuttaa tuhoa vahingossa, en huuda lapselleni, vaikka se suututtaisi minua. Eli mikä tuossa sinusta kertoi, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani muuta kuin huutamalla? Erittele se kohta. Minä en sanonut, että suutun vahingosta (eli toimin suuttuneella tavalla), vaan tunnen suuttumuksen tunnetta. Kyllä, sitä voi tuntea, vaikka juttu olisi vahinko. Kyllä, sinäkin todennäköisesti tunnet niin, mutta esität nyt, että et tunne.
Huutaminen on rangaistus: teit tahallasi typerästi ja nyt sait rangaistuksen. Rangaistuksen tarkoituksena on muistuttaa tulevaisuudessakin, että asioilla on seuraukset.
Jos vastaat minulle vielä, mitäpä, jos kokeilisit asiallista lähestymistä. Eli kirjoittaisit asiasta, et siitä, millainen kuvittelet minun olevan lennokkaiden tulkintojen perusteella.
Ihan mielenkiinnosta. Huudatko myös aikuisille ihmsille, vai onko tämä vain lapsille varattu keino?
Ja lisäksi, olet nyt toistuvasti kertonut tästä kontrollissa tapahtuvasta huutamisesta, joten kerrotko myös mitä se on? Sen minä vielä ymmärrän, että hieman heikomman impulssikontrollin omaava ihminen menettää joskus hermonsa ja huutaa, mutta tuollainen tietoinen huutaminen kuulostaa lähinnä kylmän laskelmoivalta.
Minä en kasvata aikuisia, joten en. Mutta jos olisi vaikkapa joku tilanne, joka vaatisi huutamista (esim. tunkeilija ja joku muu epäasiallisesti käyttäytyvä ihminen), niin voisin toki huutaa. Lapsiani kasvatan, joten mun velvollisuutenani on myös suhtautua ankarasti huonoon käytökseen.
No, ihan yhtä hyvinhän voisi sanoa, että kaikki negatiivisten tunteiden peittäminen tuntuu kylmän laskelmoivalta: kun lapsi tekee vahingossa jotain tosi tuhoisaa, vanhempi tuntee negatiivisia tunteita, mutta piilottaa ne, koska ei halua huutaa lapselle vahingossa tai vaikkapa syyllistää lasta itkemällä. Jos noudattelen kuvaamaasi logiikkaa, niin tuo on kylmän laskelmoivaa. Minusta se on vain normaalia vanhemmutta. Olen mielestäni jo kertonut aikaisemmin kaiken tarvittavan: kun lapsi on tehnyt tahallaan jotain, josta olen vihainen, voin korottaa ääntäni, kun puhun hänelle. Kyllä, lapseni ovat nähneet minun myös nauravan ja itkevän, eli kaikenlaisia tunnetiloja he ovat todistaneet.
Minusta tahallinen väärä teko tai vaikkapa toistuvien kehotusten huomiotta jättäminen ansaitsevat rangaistuksen. Tämähän on ihan normaali käytäntö yhteiskunnassa.
Voisikohan tuossa olla joku syy-seuraus-suhde? Lapsesi rikkoo toistuvasti sääntöjä ja sinä sitten laskelmoidusti huudat hänelle? Sinuna miettisin huutamisen sijasta mikä on ajanut teidät siihen tilanteeseen, että lapsesi ei tottele?
Anteeksi, nyt en voi vastata tuohon viestiisi, koska se on nyt vain oman mielikuvituksesi tuotetta, eikä vastaa lainkaan todellisuutta tai sitä, mitä kirjoitin. Olet keksinyt laskelmoivan huudon itse sekä sen, että joku lapsistani rikkoisi toistuvasti sääntöjä. Jos haluat keskustella itse asiasta, eli miten lapsille voi puhua jne., voimme puhua siitä. En sen sijaan jatka keskustelua, jossa toinen osapuoli keksii asioita ja vastailee sitten näihin keksimiinsä juttuihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Jep. Mä olen ainakin täällä vain seuraamassa keskustelua ja peukuttelen sen mukaan mikä näkökulma kuulostaa järkevämmältä ja mun mielestä näkökulmat missä lapselle ei rääytä, ovat niitä fiksumpia. Oma vanhempi oli huutaja ja kyllä siinä oli ihan kaikesta muusta kyse kuin kontrolloidusta tunneilmaisusta. Ja oikeastaan, jos joku huutaa täydessä kontrollissa, silloinhan se huutaminen on vain tietoinen valinta.
Onko sinusta sitten mahdoton ajatus, että lapsellw huutaa jotenkin muutoin kuin rääkymällä kontrolloimattomasti?
Joidenkin rajoittuneessa mielessä kaikki vähänkään jämäkämmin tai komentavammin sanottu on "huutamista". Eli mikä tahansa käskeminen. Vaikka et huutaisikaan niin silti saat huutajan leiman otsaasi. Katsos näillä ihmisillä on äiti myytti päässään, jossa äiti on kaiken jaksava ja kaiken kestävä palvelijatar, lähes yli-ihminen joka ei koskaan näytä mitään muuta tunnetta kuin lempeää raukkautta. Jos äiti näyttää olevansa myös tunteva ihminen, on se tällaisen palvelija äitikonetta haluavan mielestä "kontrollin menetystä". Hänen äiti myyttinsä särkyy. Äidilläkin oli tunteita.
Ihan hyvä pointti tuo äiti-myytti. Osalla tuo voi vaikuttaa. Osalla tietenkin se, että he ovat yksinkertaisesti erilaisia persoonallisuuksia. Mä olen aika suoraviivainen, vaikka olenkin kohtelias ja huomaavainen. En ole ollenkaan pitkävihanen, vaan tuon suuttumukseni toimintaa kohtaan siinä hetkessä, enkä jää sitä vatvomaan. Jos tunnetila kestää kauemmin, sanon myös sen, että olen edelleen vihainen. Mutta sanon aina senkin, että olen suuttunut toiminnasta, en puhu lapsesta itsestään negatiiviseen sävyyn.
Olen huomannut tulevani hyvin toimeen suoraviivaisten ihmisten kanssa. Itseäni ei haittaa jos joku komentaa jämäkämmin, kunhan ei ole ns uhkaava muuten. Mutta mulla onkin terve itsetunto enkä koe, että toisen tyyli on jotenkin väärä. Eniten mulla on hankaluuksia ymmärtää näitä piilovittuilijoita ja ihmisiä, jotka esittää kivaa mutta jotka tuomitsee, tarkkailee, kontrolloi epäsuorasti. Ei minusta suoraviivaiset ihmiset samalla tavalla mikromanageroi joka ikistä asiaa kuin nämä ns. ihmiset kenestä sun äänensävynkin pitää olla aina tasan oikea, että asian voisi ymmärtää. Toki se äänensävy ei voi aina olla ikävä, mutta että sun pitää koko ajan tarkkailla itseäsi näiden ihmisten mieliksi vaikka olisit 40 asteen kuumeessa niin sun kuuluu vain olla näyttämättä mitään ärtymystä. Eivät anna mitään anteeksi, joten itsekin olen ottanut sen linjan että mitään en anna anteeksi heti jos huomaan yhtään mitään epämukavaa heidän taholta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Yritäpä sinä miettiä sitä näkökulmaa, että tuon kirjoittajan kiltit ja tottelevaiset lapset voivat olla hyvän kasvatustyön tulosta. Ei varmaan tämmöinen edes tullut huutajan mieleen?
En ole tuo, jolle kommentoit, mutta mun lapset ovat kilttejä ja tottelevaisia ja he ovat sitä ennen kaikkea temperamenttinsa takia. Toki hekin töllöilevät joskus ja saatanpa joskus heille huutaakin. Mutta ovat persoonaltaan hyvin tasaisia ja myöntyväisiä. Olen onnistunut mielestäni ihan hyvin heidän kasvattamisessaan, toki puutteitakin on, mutta se on ollut helppoa, kun ei ole tarvinnut kauheasti vääntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Yritäpä sinä miettiä sitä näkökulmaa, että tuon kirjoittajan kiltit ja tottelevaiset lapset voivat olla hyvän kasvatustyön tulosta. Ei varmaan tämmöinen edes tullut huutajan mieleen?
En ole tuo, jolle kommentoit, mutta mun lapset ovat kilttejä ja tottelevaisia ja he ovat sitä ennen kaikkea temperamenttinsa takia. Toki hekin töllöilevät joskus ja saatanpa joskus heille huutaakin. Mutta ovat persoonaltaan hyvin tasaisia ja myöntyväisiä. Olen onnistunut mielestäni ihan hyvin heidän kasvattamisessaan, toki puutteitakin on, mutta se on ollut helppoa, kun ei ole tarvinnut kauheasti vääntää.
Mikä pointti siinä huutamisessa sitten on, jos kasvatustyö on epäolennainen ja lapsen temperamentti se ensisijaisesti määrittävä tekijä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsella tulee aina olla kontrolli. On väärin, että vanhemmat tai muut aikuiset yrittävät pakottaa lapsen valtansa alle. Lapsi ei ole mikään orja vaan itsenäinen toimija siinä missä muutkin ihmiset. Suomi valtiona on sitoutunut lastenoikeuksien sopimukseen ja se tarkoittaa sitä, että lastenoikeudet sitovat meitä kaikkia.
Terveisin vanhempi Vuosaaresta.
Minä olen ollut lapsena kiltti ja tottelevainen, vanhemmat ylpeilevät sillä. Mutta se ei ole ollut pelkästään hyvä asia kun on kasvatettu liian kiltiksi. Vanhemmista toki tuntuu, että ovat onnistuneet, mutta jouduin opettelemaan mm. pitämään omia puoliani. Ei ne asiat nyt niin yksioikoisia ole, että kiltiksi kasvatetut lapset on onnellisia aikuisena vaikka osataankin käyttäytyä pääsääntöisesti. Sitten kun aloin kapinoidan ja näyttää muitakin tunteita ja olomuotoa kuin kilttiä tottelevaisuutta niin en sitten ollutkaan enää sukulaisista kiltti. Kelpasin vain kilttinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Yritäpä sinä miettiä sitä näkökulmaa, että tuon kirjoittajan kiltit ja tottelevaiset lapset voivat olla hyvän kasvatustyön tulosta. Ei varmaan tämmöinen edes tullut huutajan mieleen?
En ole tuo, jolle kommentoit, mutta mun lapset ovat kilttejä ja tottelevaisia ja he ovat sitä ennen kaikkea temperamenttinsa takia. Toki hekin töllöilevät joskus ja saatanpa joskus heille huutaakin. Mutta ovat persoonaltaan hyvin tasaisia ja myöntyväisiä. Olen onnistunut mielestäni ihan hyvin heidän kasvattamisessaan, toki puutteitakin on, mutta se on ollut helppoa, kun ei ole tarvinnut kauheasti vääntää.
Mikä pointti siinä huutamisessa sitten on, jos kasvatustyö on epäolennainen ja lapsen temperamentti se ensisijaisesti määrittävä tekijä?
Kysytkö siis vakavissasi, tarvitseeko lasta milloinkaan ojentaa ja opastaa, jos hän on persoonallisuudeltaan helppo? Että jos lapsi on luonteeltaan tasainen, ei tule koskaan mitään mutkia matkaan? Koska jos nyt ihan suoraan sanon, tuossa sun kysymyksessä ei ole mitään järkeä. Onko niin, että sulla ei ole oikein kokemusta lapsista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Laitat nyt jotenkin ajatuksia päähäni, joka on epäfiksu keskustelu tapa. Mielestäni on järkevämpää kysyä tarkentavia kysymyksiä ilman, että sen jälkeen alkaa tekemään tuollaisia kuvitelmia siitä mitä toinen sinun mielestäsi kuvittelee.
En minä osaa ottaa kantaa siihen, ovatko minun lapseni kilttejä ja helppoja. Olen kasvattamalla tähdännyt siihen, että meidän yhteinen arkemme olisi mahdollisimman sujuvaa ja kaikille miellyttävää. En minä myöskään ole sanonut missään vaiheessa, etteikö minun hermojani olisi koeteltu, minä en vain ratko vaikeita tilanteita huutamalla. Pyrin toimimaan johdonmukaisesti ja ohjaamaan lapsia toimimaan oikein ensisijaisesti positiivisen vahvistamisen kautta sen sijaan, että käyttäisin rankaisumenetelmiä. Tämä tietenkin vaatii sitä jatkuvaa ennakointia ja omien hermojen kurissa pitämistä ja ennen kaikkea sitä, että on valmis tekemään niitä toistoja.
Toinen lapsistani on autisminkirjolla, joten todella harvoin mikään menee ns. kerrasta, vaan näitä toistoja on tarvittu välillä ihan valtavia määriä, kun lapsi ei esim. aamulla suostu vaihtamaan vaatteita kun pitäisi lähteä kouluun. Aina nämä tilanteet ovat lopulta saatu hoidettua, mutta kyllä minä olen välillä autossa itkenyt turhautumistani. Välillä tietenkin myös lasten aikana, mutta sitten selittänyt heille mistä on kyse. Minusta tunteita ei pidä tukahduttaa, mutta ne voi käsitellä reflektoiden. En vain halua alkaa huutamaan lapsille omaa turhautumistani, koska mielestäni minulla vanhempana on vastuu näyttää heille esimerkkiä siitä miten vaikeita tilanteita tulee käsitellä. Miten voisin vaatia lapsiani ratkomaan haastavia tilanteita ilman aggressiivista käytöstä, mikäli itse en toimisi esimerkkinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Mitäpä, jos kommentoisit itse asiaan sen sijaan, että tekisit tuollaisia lennokkaita tulkintoja?
Mitäpä jos sä rauhoittuisit. Ei me olla sun lapsia. Mene huutamaan taas niille, jos alkaa kiukuttamaan. Sehän sun tyylis on.
Sinusta huomaa, ettei sinulla edes lapsia ole, mutta pitää tulla lapsellisesti pätemään. Helppo huudella ylimielisesti asiasta, josta ei ole muuta kuin se lapsen kokemus. Vanhemmuudesta et tiedä selvästi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Yritäpä sinä miettiä sitä näkökulmaa, että tuon kirjoittajan kiltit ja tottelevaiset lapset voivat olla hyvän kasvatustyön tulosta. Ei varmaan tämmöinen edes tullut huutajan mieleen?
En ole tuo, jolle kommentoit, mutta mun lapset ovat kilttejä ja tottelevaisia ja he ovat sitä ennen kaikkea temperamenttinsa takia. Toki hekin töllöilevät joskus ja saatanpa joskus heille huutaakin. Mutta ovat persoonaltaan hyvin tasaisia ja myöntyväisiä. Olen onnistunut mielestäni ihan hyvin heidän kasvattamisessaan, toki puutteitakin on, mutta se on ollut helppoa, kun ei ole tarvinnut kauheasti vääntää.
Niin, että joku ei vain voi olla hyvä kasvattaja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entisaikaan 95% lapsista sai remmiä jos väittivät vastaan vanhemmilleen ja silti ihan normaaleiksi kasvoivat. Nykylapset puolestaan menevät henkisesti rikki jo pienestä huudosta.
Se on oikeasti juuri näin. Mielipuolinen hakkaaminen tai muu väkivalta taas on oma lukunsa eikä kuulu kurinpitotoimiin ja tätä tapahtuu nykyäänkin, esim. Joensuun Milon tapaus tai Eerika.
Älä ikinä tee lapsia, jos käsitys on tuota kykyä, ettet erota esim selkäsaunaa kuluttamisesta, etkä ymmärrä mikä ero joskus huutaa, sille lapselle joka huutaa sinulle ensin puoli tuntia, ja kiduttamisella
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Laitat nyt jotenkin ajatuksia päähäni, joka on epäfiksu keskustelu tapa. Mielestäni on järkevämpää kysyä tarkentavia kysymyksiä ilman, että sen jälkeen alkaa tekemään tuollaisia kuvitelmia siitä mitä toinen sinun mielestäsi kuvittelee.
En minä osaa ottaa kantaa siihen, ovatko minun lapseni kilttejä ja helppoja. Olen kasvattamalla tähdännyt siihen, että meidän yhteinen arkemme olisi mahdollisimman sujuvaa ja kaikille miellyttävää. En minä myöskään ole sanonut missään vaiheessa, etteikö minun hermojani olisi koeteltu, minä en vain ratko vaikeita tilanteita huutamalla. Pyrin toimimaan johdonmukaisesti ja ohjaamaan lapsia toimimaan oikein ensisijaisesti positiivisen vahvistamisen kautta sen sijaan, että käyttäisin rankaisumenetelmiä. Tämä tietenkin vaatii sitä jatkuvaa ennakointia ja omien hermojen kurissa pitämistä ja ennen kaikkea sitä, että on valmis tekemään niitä toistoja.
Toinen lapsistani on autisminkirjolla, joten todella harvoin mikään menee ns. kerrasta, vaan näitä toistoja on tarvittu välillä ihan valtavia määriä, kun lapsi ei esim. aamulla suostu vaihtamaan vaatteita kun pitäisi lähteä kouluun. Aina nämä tilanteet ovat lopulta saatu hoidettua, mutta kyllä minä olen välillä autossa itkenyt turhautumistani. Välillä tietenkin myös lasten aikana, mutta sitten selittänyt heille mistä on kyse. Minusta tunteita ei pidä tukahduttaa, mutta ne voi käsitellä reflektoiden. En vain halua alkaa huutamaan lapsille omaa turhautumistani, koska mielestäni minulla vanhempana on vastuu näyttää heille esimerkkiä siitä miten vaikeita tilanteita tulee käsitellä. Miten voisin vaatia lapsiani ratkomaan haastavia tilanteita ilman aggressiivista käytöstä, mikäli itse en toimisi esimerkkinä?
Huomauttaisin, että suuttumuksen osoittaminen lapsen toiminnasta tai käytöksestä ei ole sama asia kuin kaikkien vaikeiden asioiden ratkominen aggressiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Yritäpä sinä miettiä sitä näkökulmaa, että tuon kirjoittajan kiltit ja tottelevaiset lapset voivat olla hyvän kasvatustyön tulosta. Ei varmaan tämmöinen edes tullut huutajan mieleen?
En ole tuo, jolle kommentoit, mutta mun lapset ovat kilttejä ja tottelevaisia ja he ovat sitä ennen kaikkea temperamenttinsa takia. Toki hekin töllöilevät joskus ja saatanpa joskus heille huutaakin. Mutta ovat persoonaltaan hyvin tasaisia ja myöntyväisiä. Olen onnistunut mielestäni ihan hyvin heidän kasvattamisessaan, toki puutteitakin on, mutta se on ollut helppoa, kun ei ole tarvinnut kauheasti vääntää.
Niin, että joku ei vain voi olla hyvä kasvattaja?
Minä puhuin siitä, että lapsen temperamentti vaikuttaa erittäin paljon siihen, millaista aeki hänen kanssaan on. En osaa keskustelupalstan välityksellä arvioida kenenkään kasvatuksen hyvyyttä tai huonoutta.
Minulla on pidätysongelmia. Tenat kovassa käytössä. Ap
Mä ainakin huudan, sori nyt vaan kaikille lässyttäjille joiden mieltä tämä kaihertaa. Mulla on helvetin kovapäinen lapsi, ja jos alkaisin juosta sen perässä, niin me ei muuta tehtäiskään kun leikittäisi hippaa ympäri kaupunkia. En voi jättää nuorempaa lasta yksin tuollaisen juoksentelun takia, vaan hommat on saatava toimimaan käskyttämällä. Normi puheääneni on aika kuuluva jo itsessään, eli pienikin äänen korotus on varmasti jonkun korvaan mielipuolista huutamista.
Lapsi on fiksu ja reipas ja sillä on hyvä resilienssi. Tulee luultavasti pärjäämään elämässään ihan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Laitat nyt jotenkin ajatuksia päähäni, joka on epäfiksu keskustelu tapa. Mielestäni on järkevämpää kysyä tarkentavia kysymyksiä ilman, että sen jälkeen alkaa tekemään tuollaisia kuvitelmia siitä mitä toinen sinun mielestäsi kuvittelee.
En minä osaa ottaa kantaa siihen, ovatko minun lapseni kilttejä ja helppoja. Olen kasvattamalla tähdännyt siihen, että meidän yhteinen arkemme olisi mahdollisimman sujuvaa ja kaikille miellyttävää. En minä myöskään ole sanonut missään vaiheessa, etteikö minun hermojani olisi koeteltu, minä en vain ratko vaikeita tilanteita huutamalla. Pyrin toimimaan johdonmukaisesti ja ohjaamaan lapsia toimimaan oikein ensisijaisesti positiivisen vahvistamisen kautta sen sijaan, että käyttäisin rankaisumenetelmiä. Tämä tietenkin vaatii sitä jatkuvaa ennakointia ja omien hermojen kurissa pitämistä ja ennen kaikkea sitä, että on valmis tekemään niitä toistoja.
Toinen lapsistani on autisminkirjolla, joten todella harvoin mikään menee ns. kerrasta, vaan näitä toistoja on tarvittu välillä ihan valtavia määriä, kun lapsi ei esim. aamulla suostu vaihtamaan vaatteita kun pitäisi lähteä kouluun. Aina nämä tilanteet ovat lopulta saatu hoidettua, mutta kyllä minä olen välillä autossa itkenyt turhautumistani. Välillä tietenkin myös lasten aikana, mutta sitten selittänyt heille mistä on kyse. Minusta tunteita ei pidä tukahduttaa, mutta ne voi käsitellä reflektoiden. En vain halua alkaa huutamaan lapsille omaa turhautumistani, koska mielestäni minulla vanhempana on vastuu näyttää heille esimerkkiä siitä miten vaikeita tilanteita tulee käsitellä. Miten voisin vaatia lapsiani ratkomaan haastavia tilanteita ilman aggressiivista käytöstä, mikäli itse en toimisi esimerkkinä?
Vaikutat tosi hyvältä vanhemmalta.
Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että en ole osannut läheskään aina olla noin kärsivällinen ja välillä on tullut huudettua. Ei se huuto kuitenkaan ole mitään auttanut, hetkellisesti jäähdyttänyt omia hermoja ja rauhoittanut tilannetta, mutta sitten on tullut vaan paha mieli, kun on nähnyt lasten säikähdyksen. Huutaminen ei ole koskaan fiksua, mutta mä en ainakaan pelaa noin hyvin järjestetyllä pakalla kuin sinä. Arvostan kyllä suuresti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Laitat nyt jotenkin ajatuksia päähäni, joka on epäfiksu keskustelu tapa. Mielestäni on järkevämpää kysyä tarkentavia kysymyksiä ilman, että sen jälkeen alkaa tekemään tuollaisia kuvitelmia siitä mitä toinen sinun mielestäsi kuvittelee.
En minä osaa ottaa kantaa siihen, ovatko minun lapseni kilttejä ja helppoja. Olen kasvattamalla tähdännyt siihen, että meidän yhteinen arkemme olisi mahdollisimman sujuvaa ja kaikille miellyttävää. En minä myöskään ole sanonut missään vaiheessa, etteikö minun hermojani olisi koeteltu, minä en vain ratko vaikeita tilanteita huutamalla. Pyrin toimimaan johdonmukaisesti ja ohjaamaan lapsia toimimaan oikein ensisijaisesti positiivisen vahvistamisen kautta sen sijaan, että käyttäisin rankaisumenetelmiä. Tämä tietenkin vaatii sitä jatkuvaa ennakointia ja omien hermojen kurissa pitämistä ja ennen kaikkea sitä, että on valmis tekemään niitä toistoja.
Toinen lapsistani on autisminkirjolla, joten todella harvoin mikään menee ns. kerrasta, vaan näitä toistoja on tarvittu välillä ihan valtavia määriä, kun lapsi ei esim. aamulla suostu vaihtamaan vaatteita kun pitäisi lähteä kouluun. Aina nämä tilanteet ovat lopulta saatu hoidettua, mutta kyllä minä olen välillä autossa itkenyt turhautumistani. Välillä tietenkin myös lasten aikana, mutta sitten selittänyt heille mistä on kyse. Minusta tunteita ei pidä tukahduttaa, mutta ne voi käsitellä reflektoiden. En vain halua alkaa huutamaan lapsille omaa turhautumistani, koska mielestäni minulla vanhempana on vastuu näyttää heille esimerkkiä siitä miten vaikeita tilanteita tulee käsitellä. Miten voisin vaatia lapsiani ratkomaan haastavia tilanteita ilman aggressiivista käytöstä, mikäli itse en toimisi esimerkkinä?
Vaikutat tosi hyvältä vanhemmalta.
Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että en ole osannut läheskään aina olla noin kärsivällinen ja välillä on tullut huudettua. Ei se huuto kuitenkaan ole mitään auttanut, hetkellisesti jäähdyttänyt omia hermoja ja rauhoittanut tilannetta, mutta sitten on tullut vaan paha mieli, kun on nähnyt lasten säikähdyksen. Huutaminen ei ole koskaan fiksua, mutta mä en ainakaan pelaa noin hyvin järjestetyllä pakalla kuin sinä. Arvostan kyllä suuresti.
Sehän on hyvä jos säikähtävät. Jos siis eivät ole uskoneet sinua, riehuneet tms. Miksi että laita rajoja lapsillenne? Ollaanko muualla kuin Suomessa noin leväperäisiä vellihousuja? Tuskin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Yritäpä sinä miettiä sitä näkökulmaa, että tuon kirjoittajan kiltit ja tottelevaiset lapset voivat olla hyvän kasvatustyön tulosta. Ei varmaan tämmöinen edes tullut huutajan mieleen?
Virallinen vallitseva kasvatusteoriahan on se, että omapäisiä tai itsekkäitä lapsia ei ole olemassakaan ja, että kaikki ratkeaa positiivisella vahvistamisella.
Yritäpä sinä miettiä sitä näkökulmaa, että tuon kirjoittajan kiltit ja tottelevaiset lapset voivat olla hyvän kasvatustyön tulosta. Ei varmaan tämmöinen edes tullut huutajan mieleen?