Lue keskustelun säännöt.
Lapselle huutaminen aiheuttaa lapselle kontrollin menetyksen
26.04.2026 |
Lapselle huutaminen ei pelkästään muserra lapsen itsetuntoa, vaan se myös lisää lapsen häiriökäyttäytymistä. Lapsi menettää oman kontrollintunteensa itseensä ja jää ikäänkuin täysin vanhemman mielivallan alle. Tämä lisää lapsen pelleilyä ja vastuutonta toimintaa, koska lapsi ei ole enää vastuussa itsestään vaan vanhempi jää huutamalla kontrolloimaan tilannetta. Lapsi saattaa taantua myös pienemmän lapsen tasolle hetkellisesti, koska ei löydä parempaa tapaa reagoida huutamiseen, jossa on täysin avuton. Avuttomuus laukaisee vauvamaista käytöstä.
Jos siis tahtoo yhteyden lapseensa ja lapsen toimivan omia aivojaan käyttäen, älä ota mielipuolista ylivaltaa huutamalla lapselle ja asettamalla hänet epäreilun alisteiseen asemaan.
Lapsi ei ole saaliseläin, joka pitäisi tuhota tai väkisin ohjata tiettyyn toimintaan.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.
Sori sivusta, mutta sinähän siis suoraa tuossa kerrot, ettet osaa ilmaista negatiivisia tunteitasi ilman huutamista. Mitä muuta se on kuin kontrollin menettämistä. Muutenkin kuulostaa siltä, että olet jokseenkin aggressiivinen luonne, kerta lapsen tekemä vahinko aiheuttaa sinussa suuttumusta, jossa joudut tekemään päätöksen, ettet ala huutamaan. Kuka oikeasti suuttuu vahingoista?
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.
Sori sivusta, mutta sinähän siis suoraa tuossa kerrot, ettet osaa ilmaista negatiivisia tunteitasi ilman huutamista. Mitä muuta se on kuin kontrollin menettämistä. Muutenkin kuulostaa siltä, että olet jokseenkin aggressiivinen luonne, kerta lapsen tekemä vahinko aiheuttaa sinussa suuttumusta, jossa joudut tekemään päätöksen, ettet ala huutamaan. Kuka oikeasti suuttuu vahingoista?
En kyllä kertonut, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani ilman huutamista. Sinä keksit nyt nuo asiat ihan itse. Minä sanoin, että jos lapsi aiheuttaa tuhoa vahingossa, en huuda lapselleni, vaikka se suututtaisi minua. Eli mikä tuossa sinusta kertoi, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani muuta kuin huutamalla? Erittele se kohta. Minä en sanonut, että suutun vahingosta (eli toimin suuttuneella tavalla), vaan tunnen suuttumuksen tunnetta. Kyllä, sitä voi tuntea, vaikka juttu olisi vahinko. Kyllä, sinäkin todennäköisesti tunnet niin, mutta esität nyt, että et tunne.
Huutaminen on rangaistus: teit tahallasi typerästi ja nyt sait rangaistuksen. Rangaistuksen tarkoituksena on muistuttaa tulevaisuudessakin, että asioilla on seuraukset.
Jos vastaat minulle vielä, mitäpä, jos kokeilisit asiallista lähestymistä. Eli kirjoittaisit asiasta, et siitä, millainen kuvittelet minun olevan lennokkaiden tulkintojen perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Mitäpä, jos kommentoisit itse asiaan sen sijaan, että tekisit tuollaisia lennokkaita tulkintoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Jep. Mä olen ainakin täällä vain seuraamassa keskustelua ja peukuttelen sen mukaan mikä näkökulma kuulostaa järkevämmältä ja mun mielestä näkökulmat missä lapselle ei rääytä, ovat niitä fiksumpia. Oma vanhempi oli huutaja ja kyllä siinä oli ihan kaikesta muusta kyse kuin kontrolloidusta tunneilmaisusta. Ja oikeastaan, jos joku huutaa täydessä kontrollissa, silloinhan se huutaminen on vain tietoinen valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Mitäpä, jos kommentoisit itse asiaan sen sijaan, että tekisit tuollaisia lennokkaita tulkintoja?
Mitäpä jos sä rauhoittuisit. Ei me olla sun lapsia. Mene huutamaan taas niille, jos alkaa kiukuttamaan. Sehän sun tyylis on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Jep. Mä olen ainakin täällä vain seuraamassa keskustelua ja peukuttelen sen mukaan mikä näkökulma kuulostaa järkevämmältä ja mun mielestä näkökulmat missä lapselle ei rääytä, ovat niitä fiksumpia. Oma vanhempi oli huutaja ja kyllä siinä oli ihan kaikesta muusta kyse kuin kontrolloidusta tunneilmaisusta. Ja oikeastaan, jos joku huutaa täydessä kontrollissa, silloinhan se huutaminen on vain tietoinen valinta.
Onko sinusta sitten mahdoton ajatus, että lapsellw huutaa jotenkin muutoin kuin rääkymällä kontrolloimattomasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.
Sori sivusta, mutta sinähän siis suoraa tuossa kerrot, ettet osaa ilmaista negatiivisia tunteitasi ilman huutamista. Mitä muuta se on kuin kontrollin menettämistä. Muutenkin kuulostaa siltä, että olet jokseenkin aggressiivinen luonne, kerta lapsen tekemä vahinko aiheuttaa sinussa suuttumusta, jossa joudut tekemään päätöksen, ettet ala huutamaan. Kuka oikeasti suuttuu vahingoista?
En kyllä kertonut, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani ilman huutamista. Sinä keksit nyt nuo asiat ihan itse. Minä sanoin, että jos lapsi aiheuttaa tuhoa vahingossa, en huuda lapselleni, vaikka se suututtaisi minua. Eli mikä tuossa sinusta kertoi, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani muuta kuin huutamalla? Erittele se kohta. Minä en sanonut, että suutun vahingosta (eli toimin suuttuneella tavalla), vaan tunnen suuttumuksen tunnetta. Kyllä, sitä voi tuntea, vaikka juttu olisi vahinko. Kyllä, sinäkin todennäköisesti tunnet niin, mutta esität nyt, että et tunne.
Huutaminen on rangaistus: teit tahallasi typerästi ja nyt sait rangaistuksen. Rangaistuksen tarkoituksena on muistuttaa tulevaisuudessakin, että asioilla on seuraukset.
Jos vastaat minulle vielä, mitäpä, jos kokeilisit asiallista lähestymistä. Eli kirjoittaisit asiasta, et siitä, millainen kuvittelet minun olevan lennokkaiden tulkintojen perusteella.
Ihan mielenkiinnosta. Huudatko myös aikuisille ihmsille, vai onko tämä vain lapsille varattu keino?
Ja lisäksi, olet nyt toistuvasti kertonut tästä kontrollissa tapahtuvasta huutamisesta, joten kerrotko myös mitä se on? Sen minä vielä ymmärrän, että hieman heikomman impulssikontrollin omaava ihminen menettää joskus hermonsa ja huutaa, mutta tuollainen tietoinen huutaminen kuulostaa lähinnä kylmän laskelmoivalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.
Sori sivusta, mutta sinähän siis suoraa tuossa kerrot, ettet osaa ilmaista negatiivisia tunteitasi ilman huutamista. Mitä muuta se on kuin kontrollin menettämistä. Muutenkin kuulostaa siltä, että olet jokseenkin aggressiivinen luonne, kerta lapsen tekemä vahinko aiheuttaa sinussa suuttumusta, jossa joudut tekemään päätöksen, ettet ala huutamaan. Kuka oikeasti suuttuu vahingoista?
Vastaa sinä että kuinka monta lasta sinulla on? Ja vastaa myös siihen, että jos lapsi ei tottele vaikka sanoisit 10 kertaa rauhallisesti niin mitä sitten teet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Jep. Mä olen ainakin täällä vain seuraamassa keskustelua ja peukuttelen sen mukaan mikä näkökulma kuulostaa järkevämmältä ja mun mielestä näkökulmat missä lapselle ei rääytä, ovat niitä fiksumpia. Oma vanhempi oli huutaja ja kyllä siinä oli ihan kaikesta muusta kyse kuin kontrolloidusta tunneilmaisusta. Ja oikeastaan, jos joku huutaa täydessä kontrollissa, silloinhan se huutaminen on vain tietoinen valinta.
Onko sinusta sitten mahdoton ajatus, että lapsellw huutaa jotenkin muutoin kuin rääkymällä kontrolloimattomasti?
Joidenkin rajoittuneessa mielessä kaikki vähänkään jämäkämmin tai komentavammin sanottu on "huutamista". Eli mikä tahansa käskeminen. Vaikka et huutaisikaan niin silti saat huutajan leiman otsaasi. Katsos näillä ihmisillä on äiti myytti päässään, jossa äiti on kaiken jaksava ja kaiken kestävä palvelijatar, lähes yli-ihminen joka ei koskaan näytä mitään muuta tunnetta kuin lempeää raukkautta. Jos äiti näyttää olevansa myös tunteva ihminen, on se tällaisen palvelija äitikonetta haluavan mielestä "kontrollin menetystä". Hänen äiti myyttinsä särkyy. Äidilläkin oli tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.
Sori sivusta, mutta sinähän siis suoraa tuossa kerrot, ettet osaa ilmaista negatiivisia tunteitasi ilman huutamista. Mitä muuta se on kuin kontrollin menettämistä. Muutenkin kuulostaa siltä, että olet jokseenkin aggressiivinen luonne, kerta lapsen tekemä vahinko aiheuttaa sinussa suuttumusta, jossa joudut tekemään päätöksen, ettet ala huutamaan. Kuka oikeasti suuttuu vahingoista?
En kyllä kertonut, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani ilman huutamista. Sinä keksit nyt nuo asiat ihan itse. Minä sanoin, että jos lapsi aiheuttaa tuhoa vahingossa, en huuda lapselleni, vaikka se suututtaisi minua. Eli mikä tuossa sinusta kertoi, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani muuta kuin huutamalla? Erittele se kohta. Minä en sanonut, että suutun vahingosta (eli toimin suuttuneella tavalla), vaan tunnen suuttumuksen tunnetta. Kyllä, sitä voi tuntea, vaikka juttu olisi vahinko. Kyllä, sinäkin todennäköisesti tunnet niin, mutta esität nyt, että et tunne.
Huutaminen on rangaistus: teit tahallasi typerästi ja nyt sait rangaistuksen. Rangaistuksen tarkoituksena on muistuttaa tulevaisuudessakin, että asioilla on seuraukset.
Jos vastaat minulle vielä, mitäpä, jos kokeilisit asiallista lähestymistä. Eli kirjoittaisit asiasta, et siitä, millainen kuvittelet minun olevan lennokkaiden tulkintojen perusteella.
Ihan mielenkiinnosta. Huudatko myös aikuisille ihmsille, vai onko tämä vain lapsille varattu keino?
Ja lisäksi, olet nyt toistuvasti kertonut tästä kontrollissa tapahtuvasta huutamisesta, joten kerrotko myös mitä se on? Sen minä vielä ymmärrän, että hieman heikomman impulssikontrollin omaava ihminen menettää joskus hermonsa ja huutaa, mutta tuollainen tietoinen huutaminen kuulostaa lähinnä kylmän laskelmoivalta.
Minä en kasvata aikuisia, joten en. Mutta jos olisi vaikkapa joku tilanne, joka vaatisi huutamista (esim. tunkeilija ja joku muu epäasiallisesti käyttäytyvä ihminen), niin voisin toki huutaa. Lapsiani kasvatan, joten mun velvollisuutenani on myös suhtautua ankarasti huonoon käytökseen.
No, ihan yhtä hyvinhän voisi sanoa, että kaikki negatiivisten tunteiden peittäminen tuntuu kylmän laskelmoivalta: kun lapsi tekee vahingossa jotain tosi tuhoisaa, vanhempi tuntee negatiivisia tunteita, mutta piilottaa ne, koska ei halua huutaa lapselle vahingossa tai vaikkapa syyllistää lasta itkemällä. Jos noudattelen kuvaamaasi logiikkaa, niin tuo on kylmän laskelmoivaa. Minusta se on vain normaalia vanhemmutta. Olen mielestäni jo kertonut aikaisemmin kaiken tarvittavan: kun lapsi on tehnyt tahallaan jotain, josta olen vihainen, voin korottaa ääntäni, kun puhun hänelle. Kyllä, lapseni ovat nähneet minun myös nauravan ja itkevän, eli kaikenlaisia tunnetiloja he ovat todistaneet.
Minusta tahallinen väärä teko tai vaikkapa toistuvien kehotusten huomiotta jättäminen ansaitsevat rangaistuksen. Tämähän on ihan normaali käytäntö yhteiskunnassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Jotenkin koomista kun aikoinaan lapsettomat sukulaisnaiset tuli muka "Huolissaan" väittämään miten "agressiivinen" äiti olen kun komensin lapsiani vähän napakammin. Heistä kumpikin ajatteli, että tehtäväni on olla heidän tarkkailun alla ja toteuttaa äitiyttäni heidän tavallaan vähän samaan tyyliin kuin alistettu isoäitimme teki joka passasi aina kaikkia suuttumatta ja ääntään kohottamatta. Siivosi jäljet, itsellä ei tarvinnut siivota senkus lähinnä istuivat perseillään. Heille tuli hienoisena yllätyksenä kun en ollutkaan vastaavaa alistuvaa sorttia joka syö viimeisenä ja kampaa maton vieraiden poistuttua. Lapsettomat sukulaisnaikkoset sanelivat minulle mitä tehdä: jätä lasten lelut lattialle, jotta saavat leikkiä, älä jätä pettävää miestäsi sinun on vain kestettävä, älä huuda lapsillesi ym ym mitähän kaikkia vaatimuksia heillä oli elämääni kohtaan. Ilmeisesti heillä määräysvalta minuun sen jälkeen kun tulin äidiksi? Äiti on muiden alamainen?
Naapurin lapsi teki ilkivaltaa eli hajotti ikkunan. Asunnon omistaja suuttui, huusi, ja kutsui poliisit. Poliisi teki lastensuojeluilmoituksen. Ikkunan hajottaja uhriutui ja valehteli äidille, että häirinnän uhri (se kenen ikkunaa on monta kertaa kivitetty) on "kiusaaja" tai "pedofiili".
Kiva juttu kun rikoksen uhrit leimataan pedareiksi. Tässä nähtiin, miten lapsesta tulee psykopaatti (täysin empatiakyvyn manipulaattori) kun hänelle ei koskaan kotona ole huudettu tai annettu mitään tuntuvia sanktioita (kotiaresti, viikkorahat pois, pelikone pois).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.
Sori sivusta, mutta sinähän siis suoraa tuossa kerrot, ettet osaa ilmaista negatiivisia tunteitasi ilman huutamista. Mitä muuta se on kuin kontrollin menettämistä. Muutenkin kuulostaa siltä, että olet jokseenkin aggressiivinen luonne, kerta lapsen tekemä vahinko aiheuttaa sinussa suuttumusta, jossa joudut tekemään päätöksen, ettet ala huutamaan. Kuka oikeasti suuttuu vahingoista?
En kyllä kertonut, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani ilman huutamista. Sinä keksit nyt nuo asiat ihan itse. Minä sanoin, että jos lapsi aiheuttaa tuhoa vahingossa, en huuda lapselleni, vaikka se suututtaisi minua. Eli mikä tuossa sinusta kertoi, että en osaa ilmaista negatiivisia tunteitani muuta kuin huutamalla? Erittele se kohta. Minä en sanonut, että suutun vahingosta (eli toimin suuttuneella tavalla), vaan tunnen suuttumuksen tunnetta. Kyllä, sitä voi tuntea, vaikka juttu olisi vahinko. Kyllä, sinäkin todennäköisesti tunnet niin, mutta esität nyt, että et tunne.
Huutaminen on rangaistus: teit tahallasi typerästi ja nyt sait rangaistuksen. Rangaistuksen tarkoituksena on muistuttaa tulevaisuudessakin, että asioilla on seuraukset.
Jos vastaat minulle vielä, mitäpä, jos kokeilisit asiallista lähestymistä. Eli kirjoittaisit asiasta, et siitä, millainen kuvittelet minun olevan lennokkaiden tulkintojen perusteella.
Ihan mielenkiinnosta. Huudatko myös aikuisille ihmsille, vai onko tämä vain lapsille varattu keino?
Ja lisäksi, olet nyt toistuvasti kertonut tästä kontrollissa tapahtuvasta huutamisesta, joten kerrotko myös mitä se on? Sen minä vielä ymmärrän, että hieman heikomman impulssikontrollin omaava ihminen menettää joskus hermonsa ja huutaa, mutta tuollainen tietoinen huutaminen kuulostaa lähinnä kylmän laskelmoivalta.
Minä en kasvata aikuisia, joten en. Mutta jos olisi vaikkapa joku tilanne, joka vaatisi huutamista (esim. tunkeilija ja joku muu epäasiallisesti käyttäytyvä ihminen), niin voisin toki huutaa. Lapsiani kasvatan, joten mun velvollisuutenani on myös suhtautua ankarasti huonoon käytökseen.
No, ihan yhtä hyvinhän voisi sanoa, että kaikki negatiivisten tunteiden peittäminen tuntuu kylmän laskelmoivalta: kun lapsi tekee vahingossa jotain tosi tuhoisaa, vanhempi tuntee negatiivisia tunteita, mutta piilottaa ne, koska ei halua huutaa lapselle vahingossa tai vaikkapa syyllistää lasta itkemällä. Jos noudattelen kuvaamaasi logiikkaa, niin tuo on kylmän laskelmoivaa. Minusta se on vain normaalia vanhemmutta. Olen mielestäni jo kertonut aikaisemmin kaiken tarvittavan: kun lapsi on tehnyt tahallaan jotain, josta olen vihainen, voin korottaa ääntäni, kun puhun hänelle. Kyllä, lapseni ovat nähneet minun myös nauravan ja itkevän, eli kaikenlaisia tunnetiloja he ovat todistaneet.
Minusta tahallinen väärä teko tai vaikkapa toistuvien kehotusten huomiotta jättäminen ansaitsevat rangaistuksen. Tämähän on ihan normaali käytäntö yhteiskunnassa.
Voisikohan tuossa olla joku syy-seuraus-suhde? Lapsesi rikkoo toistuvasti sääntöjä ja sinä sitten laskelmoidusti huudat hänelle? Sinuna miettisin huutamisen sijasta mikä on ajanut teidät siihen tilanteeseen, että lapsesi ei tottele?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi jännä juttu, että lapsi menettää kontrollin jos aikuisen, jonka pitäisi olla hänen ensisijainen turvansa ja huolehtijansa, menettää ensin kontrollin.
Ei huutaminen ole automaattisesti mitään kontrollin menettämistä. Jos ihminen menettää kontrollin, silloinhan hän ei pysty kontrolloimaan tekojaan. Jos huutaa lapselle siitä, että lapsi on tehnyt jotain typerää tahallaan, niin se on sen tunteen ilmaisemista. Se, että vanhempi koko ajan huutaa ja moittii, on eri asia kuin se, että joskus huutaa ja moittii. Mä huusin vähän lapselleni eilen, kun hän ei ollut hoitanut rippikouluun liittyviä juttujaan ajoissa, ja sen takia piti eilen sipasta talvirenkaat toiseen autoon ja lähteä ajelemaan.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään syytä miksi minun tarvitsisi alkaa huutamaan ihmissuhteissani, ellei sitten tarvitse esim. varoittaa toista. Aivan outo ajatus, että hermojen menettäminen siihen pisteeseen, ettei kykene enää normaaliin kommunikointiin, ei olisi kontrollin menettämistä.
Mitä teet jos lapsesi ei tottele vaikka puhut hänelle rauhallisella äänellä?
Harvoin tuollaisia tilanteita on tullut vastaan.
Tietenkin ihan pienenä lapsilla on ollut niitä tilanteita missä esimerkiksi on lähdetty juoksemaan vaarallisella paikalla, vaikka on kielletty ja silloin olen napannut lapsen syliin, vienyt sivummalle ja kysynyt mikä olikaan se sovittu sääntö? Aluksi riittää se, että muistuttaa mikä on sääntö ja sitä mukaan lapsi oppii kyseenalaistamaan, perustelin säännön aina ikätasoisesti. Ei lapset oli tyhmiä, kyllä he ymmärtävät paljonkin asioita, kun ei yliselittämällä hämmennä lasta ja sitten toisaalta aliselittämällä luo vain mielivaltaisen oloisia sääntöjä, jotka eivät kiinnity mihinkään logiikkaan. Avainhan tässä on se, että on koko ajan tässä toiminnassa johdonmukainen, eli ei ole välillä niitä päiviä kun jaksaa toistaa niin kauan, että menee oikein ja sitten niitä päiviä, että kuittaisi tilanteen vaikka huutamalla. Ennakointihan se on tärkeintä.
En minä muidenkaan ihmisten kanssa kommunikoi huutamalla, joten itselleni olisi aivan järjetöntä alkaa juuri kaikista ihmisistä lapsille huutamaan.
Kuulostaa, että sulla on ollut aika kiltit ja helpot lapset jos sun on tarvinnut heitä komentaa vain jossain vaaratilanteissa ja sun lapset ovat olleet sen luonteisia, että heihin on järki puhe tehonnut helpolla. Eli sinä et tiedä edes mitä on olla itseppäisemmän lapsen vanhempi ja kuvittelet että kaikkien lapset ovat kuin sinun lapset. Tottelevat rauhallista puhetta. Yritä edes miettiä sitä näkökulmaa kun lapsi ei olekaan totteleva. Lapselle ei tietenkään saa jatkuvasti huutaa, mutta joillakin ihan utopistinen käsitys siitä että milloinkaan ei saa kohottaa ääntään eikä ärähtää. Nuo on vain sinun näkemyksiä eikä kaikki voi toteuttaa sun tyyliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen voi kirjoittaa muutaman sanan sen sijaan, että painaa sitä nappia. Jos et osaa kertoa omasta ajattelustaan mitään, voisiko sittenkin olla niin, että et olekaan miettinyt asiaa?
Okei, eli olet todellakin aggressiivinen luonne, kerta penäät vastauksia osaamatta edes ajatella, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi vastailemaan tahtiasi.
Jep. Mä olen ainakin täällä vain seuraamassa keskustelua ja peukuttelen sen mukaan mikä näkökulma kuulostaa järkevämmältä ja mun mielestä näkökulmat missä lapselle ei rääytä, ovat niitä fiksumpia. Oma vanhempi oli huutaja ja kyllä siinä oli ihan kaikesta muusta kyse kuin kontrolloidusta tunneilmaisusta. Ja oikeastaan, jos joku huutaa täydessä kontrollissa, silloinhan se huutaminen on vain tietoinen valinta.
Onko sinusta sitten mahdoton ajatus, että lapsellw huutaa jotenkin muutoin kuin rääkymällä kontrolloimattomasti?
Joidenkin rajoittuneessa mielessä kaikki vähänkään jämäkämmin tai komentavammin sanottu on "huutamista". Eli mikä tahansa käskeminen. Vaikka et huutaisikaan niin silti saat huutajan leiman otsaasi. Katsos näillä ihmisillä on äiti myytti päässään, jossa äiti on kaiken jaksava ja kaiken kestävä palvelijatar, lähes yli-ihminen joka ei koskaan näytä mitään muuta tunnetta kuin lempeää raukkautta. Jos äiti näyttää olevansa myös tunteva ihminen, on se tällaisen palvelija äitikonetta haluavan mielestä "kontrollin menetystä". Hänen äiti myyttinsä särkyy. Äidilläkin oli tunteita.
Ihan hyvä pointti tuo äiti-myytti. Osalla tuo voi vaikuttaa. Osalla tietenkin se, että he ovat yksinkertaisesti erilaisia persoonallisuuksia. Mä olen aika suoraviivainen, vaikka olenkin kohtelias ja huomaavainen. En ole ollenkaan pitkävihanen, vaan tuon suuttumukseni toimintaa kohtaan siinä hetkessä, enkä jää sitä vatvomaan. Jos tunnetila kestää kauemmin, sanon myös sen, että olen edelleen vihainen. Mutta sanon aina senkin, että olen suuttunut toiminnasta, en puhu lapsesta itsestään negatiiviseen sävyyn.
No voiskohan olla kyse siitä, että sinä ja minä olemme erilaisia ihmisiä ja toimimme eri tavoilla? Ei minulle se, että joskus huudan lapsilleni, ole kontrollin menettämistä. Voin päättää, huudanko vai en. Esim. lapsi tekee vahingossa jonkin asian, vaikkapa aiheuttaa hirvittävän sotkut tai rikkoo jotain. Minua suututtaa, mutta en tietenkään huuda lapselle, koska mitäpä se minun tunteenpurkaukseni siinä auttaisi. Jos taas lapsi omalla tahallisella toiminnallaan aiheuttaa sotkun tai jonkin esineen rikkoutumisen, voin huutaa hänelle, koska siinä ilmaisen tunteeni hänen toimintaansa kohtaan, joka oli väärin.
Mutta se, että tuollainen kokemus jotenkin arpeuttaisi lapsen, on ihan täyttä pötyä. Elämässä tulee vastaan ihan kaikenlaisia tunteenpurkauksia siellä kodin ulkopuolella, niiltä ei säästy kukaan.