Ylivastuulliset naiset, jotka suorittamisellaan yrittävät pitää muut tyytyväisinä ja hyvällä tuulella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä naisten taipumus miellyttämiseen ja vastuullisuuteen näkyy esim. töissä pienissäkin asioissa näin:

Meillä on tapana, että pyöreitä täyttävä päivänsankari tuo palaveriin kakkua, jos haluaa tuoda. Käytännössä kaikki naiset tuovat. Tyypillistä on, että on leivottu itse kakku, on huomioitu kaikki allergiat ja erityisruokavaliot. Löytyy sitä kananmunatonta-gluteenitonta-maidotonta versiota Piialle ja vegaaninen vaihtoehto Kiiralle. Pöydästä löytyy todennäköisesti useampaa sorttia, että jokaiselle löytyisi sopivaa. Sitten kun miehillä on merkkipäivä, niin tuovat muistaessaan valmiin kermakakun eikä puhettakaan, että olisivat miettineet, sopiiko tuo kakku kaikille.

Heh, ja auta armias, jos joku nainen tekisi samalla tavalla kuin miehet, niin  ne muut naiset kääntäisivät selkänsä tälle välittömästi. 

Kannattaa naiset vaan opetella alun alkujaan sietämään sitä, että kaikki eivät pidä sinusta - Ja se on ihan okei!!! Eli yksi paskan hailee mitä mieltä Sirpa, Virpi ja Reijo ovat töissä sinusta. Tai siskon mies tai ex-koulukaverit.  Oma elämä on kotona ja töissä käydään vaan töissä. Tee rauha itsesi kanssa ja elä niin, että pystyt katsomaan peiliin katkeroitumatta. Älä myönny kaikkeen vaikka jollekin tulisikin siitä paha mieli. Tulet huomaamaan, että ei siitäkään välitetä aina miltä sinusta tuntuu. Maailma jatkaa kulkuaan silti. Ajattele itseäsi ja omaa hyvinvointiasi terveesti. Terveisin Täti

Minulla on taustalla koti, jossa jouduin elämään varpaisillaan äitini mielialojen vuoksi ja miellyttämään häntä. Olenkin aikuisena ylivastuullinen. Minuun sattuu todella paljon se, kun näen, että joku ei selvästi pidä minusta. Koska tuo tunne muistuttaa lapsuudesta, kun äidin välittämistä piti ansaita. Samalla tavalla yritän yhä aikuisena ansaita välittämistä niiltäkin ihmisiltä, jotka eivät minusta pidä. Ja petyn siihen, että miten he eivät voi pitää minusta, kun olen avulias ja ystävällinen.

Sama täällä! Olen nyt 42 v ja vieläkin mietin, miten olla, ettei äidille tule paha mieli. Sairasta.

Samaa itselläni. Yhä tiedän, mistä asioista äitini pahoittaa mielensä ja vältän sellaista, jos vain mahdollista. Eikä kyse edes ole mistään ikävästä, vaan vaikka siitä, mistä ruoasta äiti pitää/ei erityisemmin pidä.

Eikös tämä nyt ole sama kuin se "kiltti tyttö" syndrooma? Olet kiltti kun teet kaiken ja kuten muut toivoo. Et aiheuta ongelmia vaan olet kiltisti ja hiljaa suorittaja.

Aikuisiällä olen joutnut opettelemaan sanomaan ei.

Vierailija kirjoitti:

Olen iloinen kun mulla ei oo sitä miellyttäjän geeniä. Teen mitä haluan. Silti ihana parisuhde ja älykkäät lapset joihin todella lämmin suhde.  En ole tuhlannut energiaani turhiin ihmisiin. Nyt joku vetää herneen nenään; apua, joku on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Sehän on lähes maanpetos.

Ei se ole geeneissä. Olet paljon muutakin kuin geenisi, minkä varmaan tiedätkin.

Vierailija kirjoitti:

ihme vinkumista. senkun opettelette sanomaan ei.

Ole vaiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Onko auttamisen halun ja tekemisen halun takana aito ilo ja halu tehdä asioita, vai onko niiden alla halua ylimiellytää tai ostaa hyväksyntää? Jos ensimmäistä, niin hyvä, jos toista, niin sen moni vaistoaa ja siihen torjuvasti suhtautuu."

Ajatelkaas, ei edes riitä, että on ystävällinen, vaan pitäisi olla pyyteettömästi ja aidosti auttavainen ilman tarvetta miellyttää. Ei saisi edes tuntua tarvetta miellyttämiseen ja hyväksynnän saamiseen, koska ne ovat toisten mielestä torjuttavia tunteita. 

Miellyttäminen ja hyväksynnän saaminen on jossain määrin perusinhimillisiä tarpeita, mutta jos niille on itsellä kova tarve ja sitä auttamalla täyttää, niin helposti menee väärille raiteille. Jos menee liikaa "nyt autan, jotta muut pitää mua hyvänä ihmisenä" -linjalle, niin silloin jää helposti huomiotta sen toisen todelliset tarpeet. Ensisijainen tarve, jota siinä auttaja palvelee, onkin se auttajan tarve. Autettava ei välttämättä saa sitä aitoa apua, vaan sitä, mitä auttaja kokee omista lähtökohdistaan tarpeena auttaa. 

Se näkyy nopeasti autettavalle ja ympäristölle ihmisille, jotka on omassa voimassaan ja silmät auki ja voi olla vähän kiusallistakin. Jos joku sanoo jotain tilanteen ongelmallisuudesta, niin auttaja ei pysty ottamaan palautetta asiapohjalta vastaan, vaan reagoi tunteella, että häntä ei nyt hyväksytä, vaikka niin hyvää hyvyyttään tekee! 

Eli jos vaikka pizzan paistamista harrastava serkkusi olisi valmis laittamaan sinulle pizzaa, mutta kaipaisit mieluummin nälkääsi lihapullaspagettia, niin serkun pitäisi toteuttaa sinun toiveesi, ettei olisi auttajan omista lähtökohdista lähtevää? Ei kaikkiin tilanteisiin päde se, että saavan osapuolen pitäisi vielä saada valitakin tarkkaan, millaista apua saa osakseen.

Ymmärrätköhän tahallasi väärin? Ehkä et. Se raja menee siinä, että onko siitä avusta hyötyä vai haittaa. Avataanpa paria esimerkkiä: 

Jos pitsan paistamista harrastava serkku hyvää hyvyyttään tekee pitsaa kun tykkää leipoa ja huolehtia, ja vie sen nälkäiselle sukulaiselleen, jolla on vaikka elämänhallinta vähän huonossa jamassa, niin se voi olla tosi hyvä ja ihana juttu. Se voi olla myös muutamassa tilanteessa huonompi juttu:

Jos tämä pitsan saaja ei yleisesti tykkää pitsasta (se on ihan legitiimi syy). Silloin pitsanpaistaja voi ilahduttaa niillä pitsoilla jotakuta muuta. Musta ainakin olisi todella törkeää viedä avuksi jotain, mistä tiedän, että toinen ei yhtään tykkää. Eikö sinusta?

Jos hän saa vatsa- tai muita vaivoja jostain pitsan aineosasta, tai muuten pitsan syönti ei tekisi hänen terveydelleen ollenkaan hyvää vaikkei suoraa välitöntä haittaa tulekaan (esim. on päättänyt juuri aloittaa vähähiilihydraattisen ruokavalion pysyäkseen paremmin pirteänä). On todella yleistä, että ruualla rakkautta osoittavat ihmiset eivät ymmärrä tai hyväksy toisten ruokarajoitteita. Silloin se oma tarve osoittaa ja saada kokea rakkautta/välittämistä/huolenpitoa menee sen toisen aidon tarpeen edelle. Se ei ole auttamista, vaan tunnevelkomista. 

Eli kyllä, minusta on tärkeää, että apu lähtee avustettavan, ei auttajan tarpeista. Toki ne pitää sovittaa yhteen, jos joku pyytää mielestäsi kohtuuttomia, niin siihen ei tarvitse suostua. Jokaisella saa olla omat rajansa auttamiselle ja avun vastaanottamiselle.  Siis rajoja pitää kunnioittaa molemmissa rooleissa ja apu toteutuu vain jos se on molemmille ok. 

Yksi esimerkki, miten omaa traumaa voi hoitaa toisten huolehtimisen kautta: Nälkää lapsena kärsinyt vanhempi pitää huolta, että lapsella on aina ruokaa. Oikein sanoo "syö syö" ja tarjoaa lisää ja lisää ja tottakai herkkuja niin paljon kun on varaa ostaa. Lapselle ei kehity kylläisyyden tajua, ja hän oppii syömään liikaa miellyttääkseen vanhempaansa. Liika ruokkiminen ei täytä lapsen tarvetta, vaan aikuisen tunnetarvetta. Lapsen oikea tarve olisi ollut paitsi saada ruokaa, niin myös terve malli siitä, miten paljon ja kuinka syödään. 

Tähän monesti liittyy kaikenlaista kietouttamista ja rajattomuutta. Äitini monesti käski minun aikuisenakin lisätä vaatetta, sillä häntä itseään paleli.

Silläkin on väliä miten sanoo asiansa. Sanon aikuiselle lapselleni kyllä että siellä on pakkasta, tai siellä on kylmä tuuli, laitahan tarpeeksi vaatetta päälle. Oma äitini sanoi minulle, voi tyttö raasu et sinä noissa hepeneissä ulkona tarkene, ja oikein värisytti itseään elehtien kylmissään oloa, ja kun sanoin että tarkenen kyllä, niin puuskahti että älä sitten minulle itke kun sairastut typeryytäsi.