Areenassa Luojan lapset (v-lestadiolaisista) vol 3.1

Vierailija kirjoitti:

Täällä kun on ollut kommentointia, että miten ei vl-elämäntyylissä ja suurperheen arjessa ole mitään ikävää. Että kaikki on niin rauhaisaa, hyvää ja ihanaa.

Vakaumukseen liittyvistä asioista voi olla montaa mieltä, mutta tämä käytännön asia kertoo paljon. Tiedän todella paljon ex-vanhoillislestadiolaisia eri puolilta Suomea. Osa on suoraan sanonut, että lapsuus yhteisössä ja vl-perheessä oli sen verran traumatisoiva, etteivät halua omia lapsia lainkaan. Tämä toki on harvinaisempaa. Mutta erityisesti olen tavannut ex-vanhoillislestadiolaisilla toista ajattelutapaa. Moni on halunnut lapsia nykymittapuulla verrattain nuorena eli lapset on tehty +20 v iässä (muilla tuo ikä on +30 v). Lisäksi on tavallista, että lapsia on kolme suht pienellä ikäerolla. Eli ajatellaan, että on kiva, kun vanhemmaksi tullaan nuorena ja sisaruksista on toisilleen seuraa, mutta todella suurta perhettä ei haluta. Jos se kymmenlapsisessa perheessä eläminen olisi todella niin upeaa, eivätkö ex-vanhoillislestadiolaisetkin tuon elämäntavan valitsisi, vaikka eivät uskonnollista näkökulmaa allekirjoitakaan? Minusta se kertoo todella paljon, että todella suuren perheen vanhemmiksi ei vapaaehtoisesti haluta.

Kyllä pitää ihan hattua nostaa sun sinnikkyydelle ja kekseliäisyydelle! Jaksat ylläpitää ketjua päivästä toiseen.

Kolme viimeistä vl-kritiikin kohdetta tulee tosi laajalla skaalalla: ensin moitteita diakoniatyöstä, sitten väärin kommentoitu polttoaineen hinnoista, nyt (aivan mielikuvituksellinen😅)  uusi aihe, lasten lukumäärä.

Olet ihan liekeissä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olle ollut tosi hiljaa. Ei edes videoita ole tullut.

Jos firma on lähdössä lentoon niin silloin on työtä taottava, ei jää aikaa somelle.

Ei jää aikaa sormelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kun on ollut kommentointia, että miten ei vl-elämäntyylissä ja suurperheen arjessa ole mitään ikävää. Että kaikki on niin rauhaisaa, hyvää ja ihanaa.

Vakaumukseen liittyvistä asioista voi olla montaa mieltä, mutta tämä käytännön asia kertoo paljon. Tiedän todella paljon ex-vanhoillislestadiolaisia eri puolilta Suomea. Osa on suoraan sanonut, että lapsuus yhteisössä ja vl-perheessä oli sen verran traumatisoiva, etteivät halua omia lapsia lainkaan. Tämä toki on harvinaisempaa. Mutta erityisesti olen tavannut ex-vanhoillislestadiolaisilla toista ajattelutapaa. Moni on halunnut lapsia nykymittapuulla verrattain nuorena eli lapset on tehty +20 v iässä (muilla tuo ikä on +30 v). Lisäksi on tavallista, että lapsia on kolme suht pienellä ikäerolla. Eli ajatellaan, että on kiva, kun vanhemmaksi tullaan nuorena ja sisaruksista on toisilleen seuraa, mutta todella suurta perhettä ei haluta. Jos se kymmenlapsisessa perheessä eläminen olisi todella niin upeaa, eivätkö ex-vanhoillislestadiolaisetkin tuon elämäntavan valitsisi, vaikka eivät uskonnollista näkökulmaa allekirjoitakaan? Minusta se kertoo todella paljon, että todella suuren perheen vanhemmiksi ei vapaaehtoisesti haluta.

Kyllä pitää ihan hattua nostaa sun sinnikkyydelle ja kekseliäisyydelle! Jaksat ylläpitää ketjua päivästä toiseen.

Kolme viimeistä vl-kritiikin kohdetta tulee tosi laajalla skaalalla: ensin moitteita diakoniatyöstä, sitten väärin kommentoitu polttoaineen hinnoista, nyt (aivan mielikuvituksellinen😅)  uusi aihe, lasten lukumäärä.

Olet ihan liekeissä!

Kaikkihan tuon on havainneet, ettei suurperhe edes kaikkia vl kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kun on ollut kommentointia, että miten ei vl-elämäntyylissä ja suurperheen arjessa ole mitään ikävää. Että kaikki on niin rauhaisaa, hyvää ja ihanaa.

Vakaumukseen liittyvistä asioista voi olla montaa mieltä, mutta tämä käytännön asia kertoo paljon. Tiedän todella paljon ex-vanhoillislestadiolaisia eri puolilta Suomea. Osa on suoraan sanonut, että lapsuus yhteisössä ja vl-perheessä oli sen verran traumatisoiva, etteivät halua omia lapsia lainkaan. Tämä toki on harvinaisempaa. Mutta erityisesti olen tavannut ex-vanhoillislestadiolaisilla toista ajattelutapaa. Moni on halunnut lapsia nykymittapuulla verrattain nuorena eli lapset on tehty +20 v iässä (muilla tuo ikä on +30 v). Lisäksi on tavallista, että lapsia on kolme suht pienellä ikäerolla. Eli ajatellaan, että on kiva, kun vanhemmaksi tullaan nuorena ja sisaruksista on toisilleen seuraa, mutta todella suurta perhettä ei haluta. Jos se kymmenlapsisessa perheessä eläminen olisi todella niin upeaa, eivätkö ex-vanhoillislestadiolaisetkin tuon elämäntavan valitsisi, vaikka eivät uskonnollista näkökulmaa allekirjoitakaan? Minusta se kertoo todella paljon, että todella suuren perheen vanhemmiksi ei vapaaehtoisesti haluta.

Kyllä pitää ihan hattua nostaa sun sinnikkyydelle ja kekseliäisyydelle! Jaksat ylläpitää ketjua päivästä toiseen.

Kolme viimeistä vl-kritiikin kohdetta tulee tosi laajalla skaalalla: ensin moitteita diakoniatyöstä, sitten väärin kommentoitu polttoaineen hinnoista, nyt (aivan mielikuvituksellinen😅)  uusi aihe, lasten lukumäärä.

Olet ihan liekeissä!

Mistä päättelet, että yksi henkilö kirjoittaa kaikki muut viestit?

Ensinnäkin haluaisin oikaista virheellisen käsityksen koskien syntien anteeksi saarnaamista eli tuttavallisemmin arkikielessä siunaamista tai evankeliumia.

Kyllä. Kaikki synnit on lupa uskoa anteeksi. Mutta tämä ei ole mikään vastuuvapautuslauseke sille että ihminen voisi tehdä mitä hyvänsä ja elää miten tahansa, kun sitten kuitenkin kaiken saa anteeksi. Jos ja kun ihminen joutuu vikaan, lähdetään liikkeelle armosta. Synnit saa uskoa anteeksi. Mutta sen jälkeen asiaa lähestytään totuuden näkökulmasta ja tällä tarkoitan sitä että asiat tulee hoitaa kuntoon myös ajallisessa mielessä, mitä se sitten missäkin kohtaa tarkoittaa. Kun syntikuormaa on kevennetty, ihminen tekee parannusta asiasta. Voi tietysti olla, että samaan syntiin joutuu uudelleen; jotkut asiat ovat toisille hankalampia kuin toiset. Mutta jos vilpitön halu on kamppailla asiaa x vastaan, se on kuitenkin eri juttu kuin se että ihminen oikeuttaa itselleen synnin teon. 

Usko vaikuttaa ihmisen elämässä myös niin että haluaa tehdä Jumalan tahdon mukaan. Synnittömiä meistä ei silti koskaan tule. Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ei joskus sanoisi jollekin tympeästi, ajattelisi toisesta jotain ikävää,.. vähintäänkin tällaisia asioita meille jokaiselle tulee.

Ajatuksena on, että kun asiat on korjattu evankeliumilla sekä hoidettu ajallisessa mielessä kuntoon, niihin ei tulisi palata. Tietysti tämä edellyttää että asiat käsitellään niin että kaikki osapuolet voivat aidosti jatkaa hyvillä mielin eteenpäin. Jos jotain muita tukitoimia tarvitaan, niin täytyyhän niitä käyttää. 

Mutta korostan, että joka vain elää kuin viimeistä päivää ja ajattelee että ei tällä väliä kun kaiken saa anteeksi, käyttää evankeliumia väärin. 

Toisekseen haluaisin sanoa sanasen kirjoittajalle, joka kertoi tietävänsä monia entisiä vanhoillislestadiolaisia jotka ovat kokeneet lapsuutensa ja elämänsä tässä joukossa traumatisoivaksi.

Olen itsekin nähnyt useita henkilöitä eri somealustoilla kertomassa ihan omilla kasvoillaan ja nimellään kokemuksistaan. Tosi karujakin kokemuksia on, ja se on erittäin surullista.

Silti oma ajatukseni on se että ihmiset vaikuttavat tällaisissa asioissa kuin itse vanhoillislestadiolaisuus. Olen kyllä sitä mieltä että hyvinkin monessa uskonyhteisössä tai vaikkapa kulttuurissa on riskitekijöitä. Nimenomaan meikäläisillä yksi riskitekijä voisi olla tuo evankeliumin väärinkäyttö, mistä yllä kirjoitin; tarkoitan siis että taatusti on ihmisiä jotka evankeliumin varjolla tekevät mitä lystäävät ”kun kaiken sitten saa anteeksi”. Ja vielä tähän edelleen painotan, että se on väärin. Se on hirvittävän väärin. Riskitekijöitä voi olla muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa pohtimaan tähän, että mitä sieltä mahdollisesti voisi nousta. Todetaan nyt että niitä on.

Minäkin tunnen sekä nykyisiä että entisiä vanhoillislestadiolaisia (itse olen vl) joilla on huonoja kokemuksia lapsuudesta tai nuoruudesta tässä yhteisössä. Aika monesti kerronnassa korostuu ihmisten toiminta. Joku ihminen on ollut persoonallisuushäiriöinen, väkivaltainen, olisi tarvinnut apua. Joku ihminen on käyttänyt evankeliumia väärin. Asioita ei ole selitetty, on vain saneltu että se on näin ja tämän mukaan toimitaan koska minä sanon. 

Evankeliumi, synninpäästö itsessään - eiväthän ne ole huonoja asioita. Tai usko. Usko on iloinen, turvaa tuottava asia tai ainakin sen pitäisi olla. Jos se ei sitä ole, vaan pikemminkin ahdistusta, niin kyllä silloin täytyykin kysyä, että onko ne rakennuspalikat oikein. Ja tarkoitan nimenomaan sitä pohjaa uskolle, mikä on luotu mahdollisesti jo lapsuudessa toisten henkilöiden toimesta. 

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin haluaisin oikaista virheellisen käsityksen koskien syntien anteeksi saarnaamista eli tuttavallisemmin arkikielessä siunaamista tai evankeliumia.

Kyllä. Kaikki synnit on lupa uskoa anteeksi. Mutta tämä ei ole mikään vastuuvapautuslauseke sille että ihminen voisi tehdä mitä hyvänsä ja elää miten tahansa, kun sitten kuitenkin kaiken saa anteeksi. Jos ja kun ihminen joutuu vikaan, lähdetään liikkeelle armosta. Synnit saa uskoa anteeksi. Mutta sen jälkeen asiaa lähestytään totuuden näkökulmasta ja tällä tarkoitan sitä että asiat tulee hoitaa kuntoon myös ajallisessa mielessä, mitä se sitten missäkin kohtaa tarkoittaa. Kun syntikuormaa on kevennetty, ihminen tekee parannusta asiasta. Voi tietysti olla, että samaan syntiin joutuu uudelleen; jotkut asiat ovat toisille hankalampia kuin toiset. Mutta jos vilpitön halu on kamppailla asiaa x vastaan, se on kuitenkin eri juttu kuin se että ihminen oikeuttaa itselleen synnin teon. 

Usko vaikuttaa ihmisen elämässä myös niin että haluaa tehdä Jumalan tahdon mukaan. Synnittömiä meistä ei silti koskaan tule. Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ei joskus sanoisi jollekin tympeästi, ajattelisi toisesta jotain ikävää,.. vähintäänkin tällaisia asioita meille jokaiselle tulee.

Ajatuksena on, että kun asiat on korjattu evankeliumilla sekä hoidettu ajallisessa mielessä kuntoon, niihin ei tulisi palata. Tietysti tämä edellyttää että asiat käsitellään niin että kaikki osapuolet voivat aidosti jatkaa hyvillä mielin eteenpäin. Jos jotain muita tukitoimia tarvitaan, niin täytyyhän niitä käyttää. 

Mutta korostan, että joka vain elää kuin viimeistä päivää ja ajattelee että ei tällä väliä kun kaiken saa anteeksi, käyttää evankeliumia väärin. 

Mutta tärkeä pointti:

Ikinä ei voi tietää, mikä toisen sisimmän tila on. Se vl, joka sanoo katuvansa vaikka mummojen huijaamista ikkunakaupoissa, pyytää anteeksi ja jatkaa entiseen malliin. Kun tulee taas tunnustamaan saman synnin, niin ihminen voi sanoa, että olen heikko, sorruin ja on vaikea kamppailla tämän asian kanssa. Sisimmässään tämä ihminen voi silti ajatella ihan toisin: että hänellä on oikeus toimia näin, eikä ikkunakaupoissa huijaaminen ole väärin, kunhan vain ulkoisesti pyytää asiaa anteeksi. Eivät kaikki aidosti kadu tai yritä muuttaa tapojaan, tämähän näkyy ihmisillä ihan kaikessa elämässä. Toiset ovat luotettavia ja kunnollisia, toiset eivät. Ei tuolla piirteellä ole tekemistä vakaumuksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Toisekseen haluaisin sanoa sanasen kirjoittajalle, joka kertoi tietävänsä monia entisiä vanhoillislestadiolaisia jotka ovat kokeneet lapsuutensa ja elämänsä tässä joukossa traumatisoivaksi.

Olen itsekin nähnyt useita henkilöitä eri somealustoilla kertomassa ihan omilla kasvoillaan ja nimellään kokemuksistaan. Tosi karujakin kokemuksia on, ja se on erittäin surullista.

Silti oma ajatukseni on se että ihmiset vaikuttavat tällaisissa asioissa kuin itse vanhoillislestadiolaisuus. Olen kyllä sitä mieltä että hyvinkin monessa uskonyhteisössä tai vaikkapa kulttuurissa on riskitekijöitä. Nimenomaan meikäläisillä yksi riskitekijä voisi olla tuo evankeliumin väärinkäyttö, mistä yllä kirjoitin; tarkoitan siis että taatusti on ihmisiä jotka evankeliumin varjolla tekevät mitä lystäävät ”kun kaiken sitten saa anteeksi”. Ja vielä tähän edelleen painotan, että se on väärin. Se on hirvittävän väärin. Riskitekijöitä voi olla muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa pohtimaan tähän, että mitä sieltä mahdollisesti voisi nousta. Todetaan nyt että niitä on.

 

Minäkin tunnen sekä nykyisiä että entisiä vanhoillislestadiolaisia (itse olen vl) joilla on huonoja kokemuksia lapsuudesta tai nuoruudesta tässä yhteisössä. Aika monesti kerronnassa korostuu ihmisten toiminta. Joku ihminen on ollut persoonallisuushäiriöinen, väkivaltainen, olisi tarvinnut apua. Joku ihminen on käyttänyt evankeliumia väärin. Asioita ei ole selitetty, on vain saneltu että se on näin ja tämän mukaan toimitaan koska minä sanon. 

Evankeliumi, synninpäästö itsessään - eiväthän ne ole huonoja asioita. Tai usko. Usko on iloinen, turvaa tuottava asia tai ainakin sen pitäisi olla. Jos se ei sitä ole, vaan pikemminkin ahdistusta, niin kyllä silloin täytyykin kysyä, että onko ne rakennuspalikat oikein. Ja tarkoitan nimenomaan sitä pohjaa uskolle, mikä on luotu mahdollisesti jo lapsuudessa toisten henkilöiden toimesta. 

Olen tuo, joka kertoi näistä monien ihmisten huonoista kokemuksista. Ei se huono kokemus aina liity vl-oppiin. Tai siihen, että synninpäästöä käytettäisiin väärin. Osalla se huono kokemus on tullut ihan siitä, että suuressa vl-perheessä on jatkuvasti syntynyt lapsia ja se on voinut olla isommille lapsille karu asia. On jääty vaille vanhempien huomiota, ei ole ollut tarpeeksi ruokaa/vaatteita, lapsi on joutunut kantamaan liian isoa vastuuta suhteessa ikäänsä jne. Samassa perheessäkin sisarukset voivat kokea lapsuuden eri tavoin. Toiselle kokemus on ollut tuollainen, toinen ei ole kokenut asiaa samalla tavalla. Sekin on hyvä muistaa, että sisarukset ovat aika erilaisessa asemassa. On ihan eri asia syntyä parikymppisten vanhempien esikoiseksi kuin 20 v myöhemmin perheen kuopukseksi. Yleensä vanhempia tyttöjä on vastuutettu kodista ja sisarusten hoidosta eniten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin haluaisin oikaista virheellisen käsityksen koskien syntien anteeksi saarnaamista eli tuttavallisemmin arkikielessä siunaamista tai evankeliumia.

Kyllä. Kaikki synnit on lupa uskoa anteeksi. Mutta tämä ei ole mikään vastuuvapautuslauseke sille että ihminen voisi tehdä mitä hyvänsä ja elää miten tahansa, kun sitten kuitenkin kaiken saa anteeksi. Jos ja kun ihminen joutuu vikaan, lähdetään liikkeelle armosta. Synnit saa uskoa anteeksi. Mutta sen jälkeen asiaa lähestytään totuuden näkökulmasta ja tällä tarkoitan sitä että asiat tulee hoitaa kuntoon myös ajallisessa mielessä, mitä se sitten missäkin kohtaa tarkoittaa. Kun syntikuormaa on kevennetty, ihminen tekee parannusta asiasta. Voi tietysti olla, että samaan syntiin joutuu uudelleen; jotkut asiat ovat toisille hankalampia kuin toiset. Mutta jos vilpitön halu on kamppailla asiaa x vastaan, se on kuitenkin eri juttu kuin se että ihminen oikeuttaa itselleen synnin teon. 

Usko vaikuttaa ihmisen elämässä myös niin että haluaa tehdä Jumalan tahdon mukaan. Synnittömiä meistä ei silti koskaan tule. Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ei joskus sanoisi jollekin tympeästi, ajattelisi toisesta jotain ikävää,.. vähintäänkin tällaisia asioita meille jokaiselle tulee.

Ajatuksena on, että kun asiat on korjattu evankeliumilla sekä hoidettu ajallisessa mielessä kuntoon, niihin ei tulisi palata. Tietysti tämä edellyttää että asiat käsitellään niin että kaikki osapuolet voivat aidosti jatkaa hyvillä mielin eteenpäin. Jos jotain muita tukitoimia tarvitaan, niin täytyyhän niitä käyttää. 

Mutta korostan, että joka vain elää kuin viimeistä päivää ja ajattelee että ei tällä väliä kun kaiken saa anteeksi, käyttää evankeliumia väärin. 

Mutta tärkeä pointti:

Ikinä ei voi tietää, mikä toisen sisimmän tila on. Se vl, joka sanoo katuvansa vaikka mummojen huijaamista ikkunakaupoissa, pyytää anteeksi ja jatkaa entiseen malliin. Kun tulee taas tunnustamaan saman synnin, niin ihminen voi sanoa, että olen heikko, sorruin ja on vaikea kamppailla tämän asian kanssa. Sisimmässään tämä ihminen voi silti ajatella ihan toisin: että hänellä on oikeus toimia näin, eikä ikkunakaupoissa huijaaminen ole väärin, kunhan vain ulkoisesti pyytää asiaa anteeksi. Eivät kaikki aidosti kadu tai yritä muuttaa tapojaan, tämähän näkyy ihmisillä ihan kaikessa elämässä. Toiset ovat luotettavia ja kunnollisia, toiset eivät. Ei tuolla piirteellä ole tekemistä vakaumuksen kanssa.

Olet tietenkin oikeassa, mutta onneksi meidän ei tarvitsekaan sitä arvioida. Jumala näkee jokaisen sydämeen. Itse haluan siunata lähimmäistä, joka sitä pyytää. Haluan myös luottaa siihen että harva ihminen lopulta toimii kuvaamallasi tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisekseen haluaisin sanoa sanasen kirjoittajalle, joka kertoi tietävänsä monia entisiä vanhoillislestadiolaisia jotka ovat kokeneet lapsuutensa ja elämänsä tässä joukossa traumatisoivaksi.

Olen itsekin nähnyt useita henkilöitä eri somealustoilla kertomassa ihan omilla kasvoillaan ja nimellään kokemuksistaan. Tosi karujakin kokemuksia on, ja se on erittäin surullista.

Silti oma ajatukseni on se että ihmiset vaikuttavat tällaisissa asioissa kuin itse vanhoillislestadiolaisuus. Olen kyllä sitä mieltä että hyvinkin monessa uskonyhteisössä tai vaikkapa kulttuurissa on riskitekijöitä. Nimenomaan meikäläisillä yksi riskitekijä voisi olla tuo evankeliumin väärinkäyttö, mistä yllä kirjoitin; tarkoitan siis että taatusti on ihmisiä jotka evankeliumin varjolla tekevät mitä lystäävät ”kun kaiken sitten saa anteeksi”. Ja vielä tähän edelleen painotan, että se on väärin. Se on hirvittävän väärin. Riskitekijöitä voi olla muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa pohtimaan tähän, että mitä sieltä mahdollisesti voisi nousta. Todetaan nyt että niitä on.

 

Minäkin tunnen sekä nykyisiä että entisiä vanhoillislestadiolaisia (itse olen vl) joilla on huonoja kokemuksia lapsuudesta tai nuoruudesta tässä yhteisössä. Aika monesti kerronnassa korostuu ihmisten toiminta. Joku ihminen on ollut persoonallisuushäiriöinen, väkivaltainen, olisi tarvinnut apua. Joku ihminen on käyttänyt evankeliumia väärin. Asioita ei ole selitetty, on vain saneltu että se on näin ja tämän mukaan toimitaan koska minä sanon. 

Evankeliumi, synninpäästö itsessään - eiväthän ne ole huonoja asioita. Tai usko. Usko on iloinen, turvaa tuottava asia tai ainakin sen pitäisi olla. Jos se ei sitä ole, vaan pikemminkin ahdistusta, niin kyllä silloin täytyykin kysyä, että onko ne rakennuspalikat oikein. Ja tarkoitan nimenomaan sitä pohjaa uskolle, mikä on luotu mahdollisesti jo lapsuudessa toisten henkilöiden toimesta. 

Olen tuo, joka kertoi näistä monien ihmisten huonoista kokemuksista. Ei se huono kokemus aina liity vl-oppiin. Tai siihen, että synninpäästöä käytettäisiin väärin. Osalla se huono kokemus on tullut ihan siitä, että suuressa vl-perheessä on jatkuvasti syntynyt lapsia ja se on voinut olla isommille lapsille karu asia. On jääty vaille vanhempien huomiota, ei ole ollut tarpeeksi ruokaa/vaatteita, lapsi on joutunut kantamaan liian isoa vastuuta suhteessa ikäänsä jne. Samassa perheessäkin sisarukset voivat kokea lapsuuden eri tavoin. Toiselle kokemus on ollut tuollainen, toinen ei ole kokenut asiaa samalla tavalla. Sekin on hyvä muistaa, että sisarukset ovat aika erilaisessa asemassa. On ihan eri asia syntyä parikymppisten vanhempien esikoiseksi kuin 20 v myöhemmin perheen kuopukseksi. Yleensä vanhempia tyttöjä on vastuutettu kodista ja sisarusten hoidosta eniten.

Kyllä, olet hyvinkin oikeassa tuossa mitä kirjoitit. Oikein hyvä näkökulma asiaan mielestäni. Ja onhan se varmasti niin, että esimerkiksi nuo mainitsemasi asiat ovat riskejä isoissa perheissä, riippumatta uskonasioista. (Totta kai siis monesti vl-perheet on isoja, koska lapset halutaan ottaa vastaan, mutta tiedät pointin.) 

Täytyy kyllä sanoa että ison perheen vanhemmuus kysyy vastuullisuutta ja nimenomaan sitä vanhemmuutta. Kaikille se ei siksi sovi. En tarkoita jotain äärimmäistä kuria vaan sitä, että kaikilla ei oikeasti ihan perusasiat hoidu. Esimerkiksi läheltä olen seurannut yhtä todella isoa perhettä (eivät ole vanhoillislestadiolaisia eikä taustalla muutakaan uskoa, vanhemmat vain ovat halunneet todella ison perheen) jossa normaalit toimet tapahtuu lähinnä jostain nurkasta huudellen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisekseen haluaisin sanoa sanasen kirjoittajalle, joka kertoi tietävänsä monia entisiä vanhoillislestadiolaisia jotka ovat kokeneet lapsuutensa ja elämänsä tässä joukossa traumatisoivaksi.

Olen itsekin nähnyt useita henkilöitä eri somealustoilla kertomassa ihan omilla kasvoillaan ja nimellään kokemuksistaan. Tosi karujakin kokemuksia on, ja se on erittäin surullista.

Silti oma ajatukseni on se että ihmiset vaikuttavat tällaisissa asioissa kuin itse vanhoillislestadiolaisuus. Olen kyllä sitä mieltä että hyvinkin monessa uskonyhteisössä tai vaikkapa kulttuurissa on riskitekijöitä. Nimenomaan meikäläisillä yksi riskitekijä voisi olla tuo evankeliumin väärinkäyttö, mistä yllä kirjoitin; tarkoitan siis että taatusti on ihmisiä jotka evankeliumin varjolla tekevät mitä lystäävät ”kun kaiken sitten saa anteeksi”. Ja vielä tähän edelleen painotan, että se on väärin. Se on hirvittävän väärin. Riskitekijöitä voi olla muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa pohtimaan tähän, että mitä sieltä mahdollisesti voisi nousta. Todetaan nyt että niitä on.

 

Minäkin tunnen sekä nykyisiä että entisiä vanhoillislestadiolaisia (itse olen vl) joilla on huonoja kokemuksia lapsuudesta tai nuoruudesta tässä yhteisössä. Aika monesti kerronnassa korostuu ihmisten toiminta. Joku ihminen on ollut persoonallisuushäiriöinen, väkivaltainen, olisi tarvinnut apua. Joku ihminen on käyttänyt evankeliumia väärin. Asioita ei ole selitetty, on vain saneltu että se on näin ja tämän mukaan toimitaan koska minä sanon. 

Evankeliumi, synninpäästö itsessään - eiväthän ne ole huonoja asioita. Tai usko. Usko on iloinen, turvaa tuottava asia tai ainakin sen pitäisi olla. Jos se ei sitä ole, vaan pikemminkin ahdistusta, niin kyllä silloin täytyykin kysyä, että onko ne rakennuspalikat oikein. Ja tarkoitan nimenomaan sitä pohjaa uskolle, mikä on luotu mahdollisesti jo lapsuudessa toisten henkilöiden toimesta. 

Olen tuo, joka kertoi näistä monien ihmisten huonoista kokemuksista. Ei se huono kokemus aina liity vl-oppiin. Tai siihen, että synninpäästöä käytettäisiin väärin. Osalla se huono kokemus on tullut ihan siitä, että suuressa vl-perheessä on jatkuvasti syntynyt lapsia ja se on voinut olla isommille lapsille karu asia. On jääty vaille vanhempien huomiota, ei ole ollut tarpeeksi ruokaa/vaatteita, lapsi on joutunut kantamaan liian isoa vastuuta suhteessa ikäänsä jne. Samassa perheessäkin sisarukset voivat kokea lapsuuden eri tavoin. Toiselle kokemus on ollut tuollainen, toinen ei ole kokenut asiaa samalla tavalla. Sekin on hyvä muistaa, että sisarukset ovat aika erilaisessa asemassa. On ihan eri asia syntyä parikymppisten vanhempien esikoiseksi kuin 20 v myöhemmin perheen kuopukseksi. Yleensä vanhempia tyttöjä on vastuutettu kodista ja sisarusten hoidosta eniten.

Kyllä, olet hyvinkin oikeassa tuossa mitä kirjoitit. Oikein hyvä näkökulma asiaan mielestäni. Ja onhan se varmasti niin, että esimerkiksi nuo mainitsemasi asiat ovat riskejä isoissa perheissä, riippumatta uskonasioista. (Totta kai siis monesti vl-perheet on isoja, koska lapset halutaan ottaa vastaan, mutta tiedät pointin.) 

Täytyy kyllä sanoa että ison perheen vanhemmuus kysyy vastuullisuutta ja nimenomaan sitä vanhemmuutta. Kaikille se ei siksi sovi. En tarkoita jotain äärimmäistä kuria vaan sitä, että kaikilla ei oikeasti ihan perusasiat hoidu. Esimerkiksi läheltä olen seurannut yhtä todella isoa perhettä (eivät ole vanhoillislestadiolaisia eikä taustalla muutakaan uskoa, vanhemmat vain ovat halunneet todella ison perheen) jossa normaalit toimet tapahtuu lähinnä jostain nurkasta huudellen. 

Milloin vanhoillislestadiolaiset alkavat käytännössä toteuttaa tuota  " kaikille se ( suurperhe) ei siksi sovi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisekseen haluaisin sanoa sanasen kirjoittajalle, joka kertoi tietävänsä monia entisiä vanhoillislestadiolaisia jotka ovat kokeneet lapsuutensa ja elämänsä tässä joukossa traumatisoivaksi.

Olen itsekin nähnyt useita henkilöitä eri somealustoilla kertomassa ihan omilla kasvoillaan ja nimellään kokemuksistaan. Tosi karujakin kokemuksia on, ja se on erittäin surullista.

Silti oma ajatukseni on se että ihmiset vaikuttavat tällaisissa asioissa kuin itse vanhoillislestadiolaisuus. Olen kyllä sitä mieltä että hyvinkin monessa uskonyhteisössä tai vaikkapa kulttuurissa on riskitekijöitä. Nimenomaan meikäläisillä yksi riskitekijä voisi olla tuo evankeliumin väärinkäyttö, mistä yllä kirjoitin; tarkoitan siis että taatusti on ihmisiä jotka evankeliumin varjolla tekevät mitä lystäävät ”kun kaiken sitten saa anteeksi”. Ja vielä tähän edelleen painotan, että se on väärin. Se on hirvittävän väärin. Riskitekijöitä voi olla muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa pohtimaan tähän, että mitä sieltä mahdollisesti voisi nousta. Todetaan nyt että niitä on.

 

Minäkin tunnen sekä nykyisiä että entisiä vanhoillislestadiolaisia (itse olen vl) joilla on huonoja kokemuksia lapsuudesta tai nuoruudesta tässä yhteisössä. Aika monesti kerronnassa korostuu ihmisten toiminta. Joku ihminen on ollut persoonallisuushäiriöinen, väkivaltainen, olisi tarvinnut apua. Joku ihminen on käyttänyt evankeliumia väärin. Asioita ei ole selitetty, on vain saneltu että se on näin ja tämän mukaan toimitaan koska minä sanon. 

Evankeliumi, synninpäästö itsessään - eiväthän ne ole huonoja asioita. Tai usko. Usko on iloinen, turvaa tuottava asia tai ainakin sen pitäisi olla. Jos se ei sitä ole, vaan pikemminkin ahdistusta, niin kyllä silloin täytyykin kysyä, että onko ne rakennuspalikat oikein. Ja tarkoitan nimenomaan sitä pohjaa uskolle, mikä on luotu mahdollisesti jo lapsuudessa toisten henkilöiden toimesta. 

Olen tuo, joka kertoi näistä monien ihmisten huonoista kokemuksista. Ei se huono kokemus aina liity vl-oppiin. Tai siihen, että synninpäästöä käytettäisiin väärin. Osalla se huono kokemus on tullut ihan siitä, että suuressa vl-perheessä on jatkuvasti syntynyt lapsia ja se on voinut olla isommille lapsille karu asia. On jääty vaille vanhempien huomiota, ei ole ollut tarpeeksi ruokaa/vaatteita, lapsi on joutunut kantamaan liian isoa vastuuta suhteessa ikäänsä jne. Samassa perheessäkin sisarukset voivat kokea lapsuuden eri tavoin. Toiselle kokemus on ollut tuollainen, toinen ei ole kokenut asiaa samalla tavalla. Sekin on hyvä muistaa, että sisarukset ovat aika erilaisessa asemassa. On ihan eri asia syntyä parikymppisten vanhempien esikoiseksi kuin 20 v myöhemmin perheen kuopukseksi. Yleensä vanhempia tyttöjä on vastuutettu kodista ja sisarusten hoidosta eniten.

Kyllä, olet hyvinkin oikeassa tuossa mitä kirjoitit. Oikein hyvä näkökulma asiaan mielestäni. Ja onhan se varmasti niin, että esimerkiksi nuo mainitsemasi asiat ovat riskejä isoissa perheissä, riippumatta uskonasioista. (Totta kai siis monesti vl-perheet on isoja, koska lapset halutaan ottaa vastaan, mutta tiedät pointin.) 

Täytyy kyllä sanoa että ison perheen vanhemmuus kysyy vastuullisuutta ja nimenomaan sitä vanhemmuutta. Kaikille se ei siksi sovi. En tarkoita jotain äärimmäistä kuria vaan sitä, että kaikilla ei oikeasti ihan perusasiat hoidu. Esimerkiksi läheltä olen seurannut yhtä todella isoa perhettä (eivät ole vanhoillislestadiolaisia eikä taustalla muutakaan uskoa, vanhemmat vain ovat halunneet todella ison perheen) jossa normaalit toimet tapahtuu lähinnä jostain nurkasta huudellen. 

Milloin vanhoillislestadiolaiset alkavat käytännössä toteuttaa tuota  " kaikille se ( suurperhe) ei siksi sovi?

Miten joku yksittäinen ihminen vastaa kysymykseesi? Milloin ylipäätään ihmiset, joilta suurperheen tai pienemmänkään perheen kuorsaaminen ei onnistu, alkavat ottaa asiasta vastuuta? 

Sanaparista Jumalan valtakunta vielä sen verran, että kuten pappi tänään seurapuheessa huomautti, se voidaan tosiaan kääntää myös Jumalan kuningaskunta. 

Kreikan sana basileia, viittaa suoraan kuninkuuteen, samoin heprean malkut. 

Mitä sitten seuraa, jos yhteisö väittää  Olevansa Jumalan valtakunta:

”Ongelma ei välttämättä ole siinä, että kristillinen yhteisö kokee edustavansa Jumalan valtakuntaa, vaan siinä, jos yhteisö samaistaa itsensä Jumalan valtakuntaan niin, että se väittää omistavansa Jumalan auktoriteetin tai olevansa ainoa Jumalan hyväksymä yhteisö.

Katsotaan asiaa Jeesuksen opetuksen ja alkukielen kautta.

1. Jumalan valtakunta ei ole sama asia kuin ihmisten perustama organisaatio

Kuten edellä tarkastelimme, kreikan sana basileia () tarkoittaa muun muassa kuninkuutta, kuninkaallista valtaa ja hallitsemista.

Ilmauksessa ”Jumalan valtakunta” painopiste on siis Jumalan kuninkuudessa, ei siinä, mikä ihmisryhmä hallitsee uskonnollista järjestelmää.

Jeesus sanoo:

”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.” (Joh. 18:36)

Kreikan sana on basileia — sama sana, jota käytetään valtakunnasta.

Tämä ei tarkoita, ettei Jumalan valtakunnalla olisi vaikutusta maailmaan. Jeesus itse opetti, että Jumalan tahto tulee tapahtua maan päällä. Hänen sanansa kuitenkin haastavat ajatuksen, että jokin maallinen organisaatio voisi yksinkertaisesti julistaa oman valtansa Jumalan valtakunnan vallaksi.

Keskeinen ero on tässä: yhteisö voi palvella Jumalan valtakuntaa, mutta siitä ei vielä seuraa, että yhteisö itse olisi kokonaisuudessaan Jumalan valtakunta.

2. Jeesus ei opettanut, että valtakunta olisi yhden näkyvän ryhmän yksinoikeus

Luukkaan evankeliumissa 17:20–21 fariseukset kysyvät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee.

Jeesus vastaa, ettei Jumalan valtakunta tule tavalla, jota voidaan tarkkailla ulkoisista merkeistä, ja jatkaa, että se on heidän keskellään.

Kreikankielinen ilmaus entos hymōn voidaan ymmärtää asiayhteyden mukaan joko ”teidän sisällänne” tai ”teidän keskellänne”.

Kohta ei yksin todista, ettei Jumalan valtakunnalla voisi olla näkyvää yhteisöllistä muotoa. Se kuitenkin varoittaa rajaamasta valtakuntaa liian yksinkertaisesti ulkoisesti tunnistettavaan organisaatioon.

Samoin Jeesus sanoo:

”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)

Tässä Jeesuksen läsnäolo liittyy hänen nimeensä kokoontumiseen, ei siihen, että ryhmä olisi julistanut itsensä ainoaksi oikeaksi organisaatioksi.

3. Mitä tapahtuu, jos yhteisö sanoo: ”Me olemme Jumalan valtakunta”?

Tässä on useita mahdollisia ongelmia.

1. Jumalan auktoriteetti ja yhteisön auktoriteetti sekoittuvat

Jos yhteisön johtajien päätökset esitetään suoraan Jumalan päätöksinä, ihmisten tekemistä ratkaisuista voi tulla käytännössä kyseenalaistamattomia.

Silloin kysymys ei ole enää vain uskosta, vaan siitä, saako yhteisön toimintaa arvioida ja sen johtajia korjata.

2. Yhteisö voi tehdä itsestään erehtymättömän

Jos yhteisö väittää olevansa Jumalan valtakunta ainutlaatuisessa merkityksessä, sen kritisoiminen voidaan tulkita Jumalan vastustamiseksi.

Tämä on vakava ongelma, koska Raamattu kehottaa myös koettelemaan opetuksia ja arvioimaan hengellisiä väitteitä.”

”3. Yhteisön jäsenyydestä voi tulla pelastuksen ehdoton mittari

Jos sanotaan, että vain tähän organisaatioon kuuluminen merkitsee Jumalan hyväksyntää, on kysyttävä, mihin Raamatun teksteihin näin vahva väite perustuu.

On eri asia opettaa seurakunnan tärkeyttä kuin väittää, että Jumalan pelastava toiminta olisi kaikilta osin rajattu yhden nykyisen organisaation sisälle.”

”4. Jumalan valtakunnan hedelmät voivat jäädä organisaation uskollisuuden varjoon

Jeesus nostaa keskeisiksi rakkauden, laupeuden, totuuden ja oikeudenmukaisuuden. Jos yhteisön sääntöjen noudattaminen asetetaan kaiken muun edelle, voidaan päätyä puolustamaan järjestelmää silloinkin, kun sen toiminta on ristiriidassa näiden arvojen kanssa.

4. Jeesus itse varoitti uskonnollisesta vallasta

Matteuksen evankeliumissa 23:8–12 Jeesus varoittaa opetuslapsiaan tavoittelemasta uskonnollista ylemmyyttä ja opettaa, että suurimman tulee olla toisten palvelija.

Tämä antaa tärkeän mittapuun: jos yhteisö väittää edustavansa Jumalan valtakuntaa, sen vallankäyttöä on arvioitava myös Jeesuksen palvelijuutta koskevien opetusten perusteella.

Lisäksi 1. Tessalonikalaiskirjeessä 5:21 sanotaan:

”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää.”

Alkukielen verbi dokimazō () tarkoittaa tutkimista, koettelemista ja aitouden arvioimista.

Kristityn ei siis tarvitse luopua harkinnastaan vain siksi, että jokin opetus esitetään Jumalan auktoriteetilla.

5. Mutta eikö Raamattu kutsu seurakuntaa Jumalan kansaksi?

Kyllä kutsuu. Ja tämä on tärkeä vastapaino.

Uudessa testamentissa seurakuntaa kuvataan esimerkiksi Kristuksen ruumiina (1. Kor. 12:27) ja Jumalan seurakuntana (1. Kor. 1:2). Kristillisellä yhteisöllä voi siis olla todellinen ja merkittävä asema Jumalan suunnitelmassa.

Siksi ei olisi oikein päätellä, että jokainen väite Jumalan valtakunnan edustamisesta olisi väärä.

On kuitenkin erotettava toisistaan kolme asiaa:

”Palvelemme Jumalan valtakuntaa.” >Yhteisö ymmärtää tehtäväkseen Jumalan tahdon edistämisen.

”Olemme Jumalan valtakunnan kansaa.” >Yhteisö ymmärtää kuuluvansa Jumalan kansaan ja hänen hallintansa alaisuuteen.

”Meidän organisaatiomme on yksin Jumalan valtakunta, ja Jumala hyväksyy vain meidät.”>Yhteisö esittää yksinoikeutta koskevan väitteen, joka vaatii erityisen vahvat raamatulliset perustelut.

Kolmas väite ei seuraa automaattisesti kahdesta ensimmäisestä.”

”6. Yksi erityisen tärkeä kysymys: kuka saa arvioida yhteisöä?

 tässä on asian ydin.

Jos yhteisö sanoo edustavansa Jumalan valtakuntaa, mutta samalla opettaa, ettei sen omaa tulkintaa, johtoa tai toimintaa saa arvioida Raamatun perusteella, syntyy kehäpäätelmä:

Yhteisö väittää olevansa Jumalan valitsema auktoriteetti.

Sen oma opetus määrittelee, mitä Jumala hyväksyy.

Yhteisö itse ratkaisee, millainen kritiikki sitä kohtaan on sallittua.

Näin sen väitettä ei käytännössä voi koskaan kumota tai edes kunnolla tutkia.

Tällöin yhteisön oma auktoriteetti voi korvata sen Jumalan, jota sen pitäisi palvella.

Tämä ei tarkoita, että jokainen vahvaa auktoriteettia korostava kirkkokunta toimisi näin. Ratkaisevaa on se, miten se perustelee väitteensä ja suhtautuu rehellisiin kysymyksiin, kritiikkiin ja omien virheidensä korjaamiseen.

vielä yksi raamatullinen näkökulma

Ilmestyskirjassa Jumalan valtakunnan lopullinen täyttymys kuvataan näin:

”Maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa.” (Ilm. 11:15)

Valtakunnan lopullinen hallitsija on Jumala ja hänen Voideltunsa, ei mikään yksittäinen nykyinen uskonnollinen organisaatio.

Tämä ei sulje pois sitä, että seurakunnalla olisi tärkeä tehtävä. Se kuitenkin muistuttaa, että Jumalan valtakunta on Jumalan oma — eikä yhteisön pitäisi asettua Jumalan ja ihmisen väliin niin, että uskollisuus yhteisölle muuttuu uskollisuuden mittariksi Jumalalle.”

Ne kun ei voi rakentaa vanhusten hoivakotia mutta temppeleitä kyllä. 

Toista evankeliumia on vääriä jeesuksia.  Rahan ahneus on näkynyt kyllä johtajien vuosipalkoissa vai mitä. 

Estäneet muita kuin hellarit saamasta etuja ja tukia ja työpaikkaa kun ei kuulu lahkoon. 

Lestadius nai naisen raskaaksi ennen avioliittoa.