Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Voiko syömishäiriö tarttua lapsiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren

Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan.

Sun sydän ei kestä tota kauaa.

Sano tua Eugenia Cooneylle

https://yle.fi/a/3-5694556
Niin  tai Isabelle Carolle?

Tai ehkä Ana Carole Restonille?

https://www.is.fi/viihde/art-2000008634442.html

Tai lene Marie Fossenille

https://yle.fi/a/20-309359

Se että yksi pysyy hengissä ihan ihmeen kaupalla ei tarkoita että valtaosa ei kuolisi tuossa tilassa. Anoreksia on tappavin mielenterveyden häiriö.

 

Mulla pakonomaisten ajatusten kehä lähti liikkeelle itse asiassa tältä palstalta. Olen aina ollut luonnostaan laiha ja suhtautunut aiemmin ruokaan rennosti. Sen sijaan olen itselleni äärimmäisen ankara suorittajatyyppi. 

Ensin selasin keski-ikään, viisikymppisyyteen ja pukeutumiseen liittyviä keskusteluja, joissa jatkuvasti tuodaan esiin lihomista ja ilkutaan tunikoille ja mitä nyt kaikkea. Muutama päivystävä kalorinlaskija ilmestyy aina paikalle kertomaan olemattomista syömisistään. Sitten aloin lukea paastokeskusteluja, joissa eniten peukutuksia ovat yleensä saaneet tiukimman linjan vetäjät ja ”tavallisesti” syöviin alentuvasti suhtautuvat saarnaajat. Omien syömisten vahtaamisesta tuli mulla todella pelottavan nopeasti pakkomielteistä. 

Pohdin, kirjoittaisinko tähän ketjuun. Minulla on nuoruudesta sh-taustaa. Koskaan ei ollut diagnoosia, kun en ollut anorektisen laiha. Enemmän oli kyse ahmimisesta ja paastoamisesta. Laskin kaloreita. Olin vuosikausia terve. Onnistuin lihomaan erään lääkityksen seurauksena lähemmäs 20 kiloa ja nyt laihdutan kiloja ketogeenisellä ruokavaliolla ja pätkäpaastolla. 

Mies on todennut, että puheeni kuulostavat syömishäiriöisiltä. Punnitsen itseni monta kertaa päivässä ja stressaan, jos aamulla en paina vähemmän kuin eilen. Stressaan painojumeista. Olen ruokavalioni kanssa tiukka, mutta en uskalla punnita annoksia, ettei menisi aivan överiksi. Puhun miehelle päivittäin ruoasta ja painon pudottamisesta.

Huomaan tällä hetkellä hoitavani stressaavaa elämäntilannetta ruokailua hallitsemalla. Läheisillä on nyt sairautta ja tukea tähän  kaivatessani tulin hyvän ystäväni hylkäämäksi. Jollain kierolla tavalla ajattelen, että löydän uusia ystäviä helpommin sitten laihana ja kauniina. Kesän lähestyessä mietin, kuinka paljon ehdin kiloja karistaa ja uskaltaisinko jossain välissä syödä jäätelöä. Aluksi ajattelin syöväni vappuna munkin, mutta nyt emmin, haluanko katkaista ketoosia lainkaan.

Unelmissani toivon, että kesän lopulla töihin palatessani olisin 13 kiloa kevyempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Tuosta ajattelutavasta pitää päästä eroon, että koko ajan pitäisi laihduttaa. Riittää, että syö kohtuu terveellisesti ja liikkuu, herkkuja kohtuudella. Siksi, koska se on hyväksi terveydelle ja omalle hyvinvoinnille, eikä siksi että pitäisi olla tikkulaiha. Olen itsekin syömishäiriöoireillut laihuutta ihannoivalla 90-luvulla, enkä ikinä enää halua takaisin siihen ajatusmaailmaan, että jokainen hetki pitäisi käyttää painosta ja syömisistä stressaamiseen. Toki koitan pysyä normaalipainossa, koska suvussa on monenlaista sukurasitetta eri sairauksille, mutta tahdon silti nauttia elämästä ja syödä silloin tällöin pullan kahvin kanssa tai hyvää pastaa kokematta siitä huonoa omaatuntoa. 

Tässä puhutaan nyt ulkonäkökeskeisestä syömishäiriöstä. Se kannattaisi (hoidossa) kategorisoida aivan erikseen. On myös rakenteellista syömihäiriöisyyttä, jossa keskiössä ei ole ulkonäkö tai paino. Tai ylipäätään mikään ulkoinen.

Mikä on rakenteellinen syömishäiriö?

En nyt osaa sanoa mitä kyseinen kirjoittaja on tarkoittanut termillä rakenteellinen, mutta ihan kaikki syömishäiriöt eivät liity ulkonäköön. Valtaosa liittyy, ja käytännössä tunnetaan vain yksi syömishäiriö, joka liittyy ruoan rakenteisiin ja erilaisiin pelkoihin ja tuntemuksiin liittyen nimenomaan siihen ruokaan.

Tuo syömishäiriö on arfid nimeltään (Avoidant-Restrictive Food Intake Disorder), joka linkittyy hyvin vahvasti autismiin.

Eli tuota pitäisi hoitaa autismin yhteydessä, siihen ei tepsi samat konstit kuin vaikkapa anoreksiaan, ja syntymekanismi on erilainen. 

Vierailija kirjoitti:

Pohdin, kirjoittaisinko tähän ketjuun. Minulla on nuoruudesta sh-taustaa. Koskaan ei ollut diagnoosia, kun en ollut anorektisen laiha. Enemmän oli kyse ahmimisesta ja paastoamisesta. Laskin kaloreita. Olin vuosikausia terve. Onnistuin lihomaan erään lääkityksen seurauksena lähemmäs 20 kiloa ja nyt laihdutan kiloja ketogeenisellä ruokavaliolla ja pätkäpaastolla. 

Mies on todennut, että puheeni kuulostavat syömishäiriöisiltä. Punnitsen itseni monta kertaa päivässä ja stressaan, jos aamulla en paina vähemmän kuin eilen. Stressaan painojumeista. Olen ruokavalioni kanssa tiukka, mutta en uskalla punnita annoksia, ettei menisi aivan överiksi. Puhun miehelle päivittäin ruoasta ja painon pudottamisesta.

Huomaan tällä hetkellä hoitavani stressaavaa elämäntilannetta ruokailua hallitsemalla. Läheisillä on nyt sairautta ja tukea tähän  kaivatessani tulin hyvän ystäväni hylkäämäksi. Jollain kierolla tavalla ajattelen, että löydän uusia ystäviä helpommin sitten laihana ja kauniina. Kesän lähestyessä mietin, kuinka paljon ehdin kiloja karistaa ja uskaltaisinko jossain välissä syödä jäätelöä. Aluksi ajattelin syöväni vappuna munkin, mutta nyt emmin, haluanko katkaista ketoosia lainkaan.

Unelmissani toivon, että kesän lopulla töihin palatessani olisin 13 kiloa kevyempi.

Kiitos, kun kirjoitit! Välillä sitä itsekin ihmettelee, miten korkea kynnys voi olla kirjoittaa jopa täysin anonyymille keskustelupalstalle. Ei ihme, että avun hakeminen on niin järjettömän vaikea askel otettavaksi.

Luuletko, että uskaltaisit avata tänne kirjoittamiasi asioita puolisollesi ihan suoraan? Hän on selvästi huomannut, että voit huonosti. Siitä voisi käynnistyä ihan kunnollinen keskustelu, ja hän voisi rohkaista Sinua hakemaan apua. Muistathan joka tapauksessa, että diagnoosi ei ole standardi sille, miten vaikeasta tilanteesta on kyse. Juuri siksi epätyypilliset syömishäiriöt niin kavalia ovatkin - kaikki diagnoosikriteerit eivät ehkä täyty, mutta niillä ei voikaan mitata inhimillistä kärsimystä.

Minäkin aina toivon olevani niin ja niin paljon kevyempi johonkin tavoiteajankohtaan mennessä. Ylihuomenna tiedossa on työni puolesta yksi esiintymiskeikka, jota kammoan suunnattomasti - ei siksi, ettenkö osaisi asiaani, vaan siksi, että häpeän itseäni niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Pohdin, kirjoittaisinko tähän ketjuun. Minulla on nuoruudesta sh-taustaa. Koskaan ei ollut diagnoosia, kun en ollut anorektisen laiha. Enemmän oli kyse ahmimisesta ja paastoamisesta. Laskin kaloreita. Olin vuosikausia terve. Onnistuin lihomaan erään lääkityksen seurauksena lähemmäs 20 kiloa ja nyt laihdutan kiloja ketogeenisellä ruokavaliolla ja pätkäpaastolla. 

Mies on todennut, että puheeni kuulostavat syömishäiriöisiltä. Punnitsen itseni monta kertaa päivässä ja stressaan, jos aamulla en paina vähemmän kuin eilen. Stressaan painojumeista. Olen ruokavalioni kanssa tiukka, mutta en uskalla punnita annoksia, ettei menisi aivan överiksi. Puhun miehelle päivittäin ruoasta ja painon pudottamisesta.

Huomaan tällä hetkellä hoitavani stressaavaa elämäntilannetta ruokailua hallitsemalla. Läheisillä on nyt sairautta ja tukea tähän  kaivatessani tulin hyvän ystäväni hylkäämäksi. Jollain kierolla tavalla ajattelen, että löydän uusia ystäviä helpommin sitten laihana ja kauniina. Kesän lähestyessä mietin, kuinka paljon ehdin kiloja karistaa ja uskaltaisinko jossain välissä syödä jäätelöä. Aluksi ajattelin syöväni vappuna munkin, mutta nyt emmin, haluanko katkaista ketoosia lainkaan.

Unelmissani toivon, että kesän lopulla töihin palatessani olisin 13 kiloa kevyempi.

Kiva kun kirjoitit. Minulla on saman tyyppistä tunteiden hallintaa ja asioiden kontrollointia syömisen kautta - etenkin juuri vaikeina aikoina. Sen sijaan en pyri laihtumaan, ennemminkin nautin tosiaan ajatuksesta, että jotenkin katoan ja kuihdun pois - kuolen. Laihuus, tai oikeastaan mikään habituksessani, ei ole minulle merkityksellistä. Syöminen/syömättä jättäminen/paastoaminen on minulle sisäisien prosessien hallintaa, joskus myös palkitsemista tai rankaisemista. Liha on kirjamellisesti heikko, vaikka henki olisikin altis. Se uskoo vain kuria - ilmeisesti 🙄

Höttöhiilareita! Yök!

Minulla on syömishäiriö, on ollut lapsesta saakka. Minulla se ei perustu kehonkuvaan, mutta olen lapsesta saakka ollut äärimmäisen valikoiva ruuan suhteen. Luulin pitkään olevani ainoa tällainen kummajainen maailmassa, mutta parikymppisenä minulle selvisi, että en olekaan, ja ilmiölle on nimikin. Minulla tämä rajoittaa syömistä muiden ihmisten seurassa, ja vaikuttaa negatiivisesti ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdin, kirjoittaisinko tähän ketjuun. Minulla on nuoruudesta sh-taustaa. Koskaan ei ollut diagnoosia, kun en ollut anorektisen laiha. Enemmän oli kyse ahmimisesta ja paastoamisesta. Laskin kaloreita. Olin vuosikausia terve. Onnistuin lihomaan erään lääkityksen seurauksena lähemmäs 20 kiloa ja nyt laihdutan kiloja ketogeenisellä ruokavaliolla ja pätkäpaastolla. 

Mies on todennut, että puheeni kuulostavat syömishäiriöisiltä. Punnitsen itseni monta kertaa päivässä ja stressaan, jos aamulla en paina vähemmän kuin eilen. Stressaan painojumeista. Olen ruokavalioni kanssa tiukka, mutta en uskalla punnita annoksia, ettei menisi aivan överiksi. Puhun miehelle päivittäin ruoasta ja painon pudottamisesta.

Huomaan tällä hetkellä hoitavani stressaavaa elämäntilannetta ruokailua hallitsemalla. Läheisillä on nyt sairautta ja tukea tähän  kaivatessani tulin hyvän ystäväni hylkäämäksi. Jollain kierolla tavalla ajattelen, että löydän uusia ystäviä helpommin sitten laihana ja kauniina. Kesän lähestyessä mietin, kuinka paljon ehdin kiloja karistaa ja uskaltaisinko jossain välissä syödä jäätelöä. Aluksi ajattelin syöväni vappuna munkin, mutta nyt emmin, haluanko katkaista ketoosia lainkaan.

Unelmissani toivon, että kesän lopulla töihin palatessani olisin 13 kiloa kevyempi.

Kiva kun kirjoitit. Minulla on saman tyyppistä tunteiden hallintaa ja asioiden kontrollointia syömisen kautta - etenkin juuri vaikeina aikoina. Sen sijaan en pyri laihtumaan, ennemminkin nautin tosiaan ajatuksesta, että jotenkin katoan ja kuihdun pois - kuolen. Laihuus, tai oikeastaan mikään habituksessani, ei ole minulle merkityksellistä. Syöminen/syömättä jättäminen/paastoaminen on minulle sisäisien prosessien hallintaa, joskus myös palkitsemista tai rankaisemista. Liha on kirjamellisesti heikko, vaikka henki olisikin altis. Se uskoo vain kuria - ilmeisesti 🙄

Saan kiinni ajatuksestasi. Mitä vähemmän minua, sen parempi. Kärsimys vähenee suhteessa lihan tilavuuteen. Anteeksi, mutta sain älyttömästi lohtua viestistäsi, joka oli kaikkea muuta kuin tervehenkinen. 

Vierailija kirjoitti:

Miten niin arka aihe? Näkeehän sen päältä jo lapsikin.

Näet minkä?

Puen aamulla kevyen korsetin, jonka kanssa käyn lenkillä ja "lihaskunnon" läpi. Päiväksi laitan kireämmän, jos tuleekin nälkä niin vatsaan ei mahdu. Yölläkin kevyt side.  Pientä pakkoliikettä koko ajan. En osallistu ruokailuihin koska "oon just syönyt". Herkuista sanon että "en vaan tykkää".

Pidän löysiä paitoja, jotka ei paljasta että kiristän itseäni.

Et sä mua erota jos vastaan tuut tai juttelet. Me ollaan opittu salailemaan ja valehtelemaan näistä jo parhaillaan lapsena.

Just olin kaksi vuorokautta syömättä kun ahdisti niin, kaksi viime vuotta oon opetellut syömään joka päivä. Toisaalta pelkään, että se syömättömyys alkaa taas, toisaalta toivon ja yritän sitä, nyt on vaarallinen paikka oikeasti. Normaalipainossa olen toistaiseksi vielä, hoikkana olen pitänyt itseni aina.

Miten ihmeessä sä tän huomaisit? Oon ulospäin iloinen, ystävällinen ja oikeassa seurassa puhelias ja nauravakin.

Olen myös psyk hoidossa ja ihan itse olen joutunut muistamaan kertoa syömishäiriöhistoriastakin (yli 20 vuotta) eli edes ammattilainen ei sitä näe mitenkään ulospäin.

N38

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Minä puolestani en tiedä yhtään naista, joka edes laihduttaisi. Kertoo vaan siitä, missä piireissä sinä liikut.

Ihan turha lähteä tuollaiselle sun piirit ja mun piirit -nillityslinjalle, kun tämä on ihan tosi ja tunnistettavissa oleva asia, jos vähänkin reflektoi sitä miten naiset puhuvat omasta kehostaan.

Mä olen ollut aina luonnostani laiha, sellainen kunnon pulkannaru. Enkä mitenkään kauniilla tavalla edes, vaan enemmän tyyliä pirih*ora. Kun tajusin kuinka voimaton mun keho on ja halusin parantaa omaa terveyttäni, aloin käymään salilla. Mulla ei ollut käytännössä mitään lihaskuntoa. Parin kuukauden treenaamisen jälkeen huomasin farkkujen alkavan kiristämään reisien kohdalla, kun olin alkanut saamaan lihasta jalkoihin. Mun ensimmäinen ajatus oli lähes paniikki siitä, että mulle tulee paksut jalat. Siis siitä, kun mulla alkoi olemaan kehossa terveet lihakset ja oikeastaan olin paljon kauniimman muotoinen kuin tikkujalkana.

Niin hemmetin syvällä se laihuuspaikkomielle meissä naisissa istuu, että meidän ns. terveidenkin ajatukset voivat kimmota noin petollisille uomille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus ja tärkeä aihe.

Läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan teininä ja kamppaili sairautensa kanssa useita vuosia. Reilu kuukausi sitten juttelimme asiasta ja hän kertoi kuinka joutuu edelleen tekemään töitä asian kanssa, vaikka hänen elämänsä on ollut jo vuosia hyvää ja tasapainoista. Olemme nykyään liki nelikymppisiä.

Tämä oli hyvin silmiäavaava keskustelu siitä kuinka hallitseva syömishäiriö on. Olen itse kamppaillut päihdeongelman kanssa ja nykyään mielenterveysongelmien tai stressin ottaessa turhan paljon tilaa, minulle tulee hyvin harvoin ajatus hakea helpotusta päihteistä. Ystäväni se sijaan vaikeina hetkinä edelleen joutuu taistelemaan, että syömishäiriöoireet pysyvät poissa. Oli todella surullista kuulla, kuinka vuosi sitten sairastettuaan useamman viikon, hän koki sen aiheuttamasta laihtumisesta enemmän onnistumisen iloa, kuin saamastaan ylennyksestä töissä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen kuinka moni viesti tämän keskustelun ensimmäisellä sivulla koski ensisijaisesti ulkonäköä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, kuinka laihuuden ihannointi nostaa taas päätään ja se alkaa näkymään jo syömishäiriötapauksissa. Ilmiötä ruokkii juuri tällainen asenne, missä vakavasta sairaudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ulkonäköasioihin.

Kirjoitat hyvin ja analyyttisesti; mukava kuulla myös läheisen näkökulma.

Taisin lukea saman artikkelin kuin sinä. Myös omalla kohdallani sidon sairauden suoraan ulkonäköön. Olen henkisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan mutten usko olevani varsinaisesti sairas - enhän ole ollut kolmeen vuoteen alipainoinen, ja kuukautisetkin palasivat viime vuonna. Se oli aikuisikäni toiseksi suurin pettymys, tunsin pettäneeni itseni ja kaiken, mihin uskon. En vieläkään käsitä, miten saatoin antaa sen tapahtua. Aina välillä havahdun omaan järjettömyyteeni; nytkin.

T. Tuo luusto-ongelmista kirjoittanut 33-vuotias

Kiitos.

Tästä kirjoituksestani tuli elävä muisto nuoruudestamme. Yritimme silloin viritellä jotain seurustelusuhdetta tämän ystäväni kanssa ja häneltä jäi pois kuukautiset. Tietenkin olimme ihan paniikissa siitä, että meille on käynyt vahinko, mutta oikea syy olikin se, että kuukautiset jäivät hänellä pois laihtumisen myötä. Muistan kuinka lähes euforisen onnellinen hän oli tuosta. Ei siis helpotuksesta, ettei vahinkoa ollut käynyt, vaan siitä että oli onnistunut laihtumaan niin paljon. Se tilanne oli sanalla sanoen karmiva. Eikä siinä auttanut vaikka kuinka yrität poikaystävän ominaisuudessa vakuuttaa kuinka upea ja täydellinen toinen on, eikä laihtua pidä enää yhtään vaan päinvastoin. 

Nyt kun juttelimme asiasta, niin hän muisteli sitä kuinka se ulkoinen paine laihuudelle oli niin valtava. Olihan se kieltämättä tuolloin nollarilla ihan sairasta aikaa. Siinä paitsi vietiin tytöiltä kehollinen kasvurauha, myös pojilta mahdollisuus viehättyä erilaisista tytöistä, koska rymäpaineen takia oli se tietty naisenmuotti mitä kaikkien piti ihailla. Me oltiin jo liki kolmikymppisiä kun yksi kaveri kertoi viehättyvänsä vähän pulskemmista naisista ja se tilanne vastasi suunnilleen kaapista ulos tulemista. 

Tämä ketju on antanut paljon ajattelemisen aihetta ja täytyy myöntää, että olen hieman huolissani ystävästäni nyt kun luen kuinka moni teistä edelleen kamppailee noiden asioiden kanssa salaten sen lähipiiriltään. Jos joku haluaa kertoa millä tavalla haluaisi tulla lähestytyksi läheisen taholta tämän asian tiimoilta, niin otan kiitollisena vinkkejä vastaan.

Olet hieno ystävä.

Ei mikään helppo kysymys, eikä vähiten siksi, että useimmat syömishäiriöiset säikähtävät jäädessään kiinni. Torjuva, tyly tai etäännyttävä reaktio ei ole kysyjän vika vaan sairauden keino varmistaa, ettei ote lipsu. Minusta tärkeintä on olla mahdollisimman hienovarainen ja aloittaa ehkä ensin kysymällä vointia ja oloa yleisemmällä tasolla (onko huolia, stressiä tai muuta vastaavaa). Syömisasioihin voi jatkaa, kun keskusteluyhteys tuntuu vakaalta. Teillä tosin voi olla eri lähtökohta, koska syömishäiriö on jo kertaalleen nostettu pöydälle, ettekä lähde liikkeelle ihan tyhjästä. Ehkä voisit viitata aiempiin keskusteluihin ja sanoa heränneesi vasta hiljattain pohtimaan, miten salakavalan pitkäkestoisia tällaiset asiat ovat.

Tästä ei ehkä ollut kovin konkreettista apua, koska yksilöllisiä eroja on valtavasti. Omasta puolestani voin sanoa, ettei mikään lähestymistapa tuottaisi toivottua lopputulosta: karkaisin kuin rotta uppoavasta laivasta, vaikka toinen ihminen tekisi kaiken oppikirjamaisen oikein.

Toistan vielä, että olet hieno ystävä. Olet todella miettinyt näitä asioita pitkälle. Arvostan!

Kiitos sinulle taas. Sovimme ystäväni kanssa, että näemme viikonloppuna pitkästä aikaa ihan ajan kanssa keskenämme. Yritän silloin hienotunteisesti jutella hänen kanssaan, koska joku alitajuinen ajatus minulla on ollut muutenkin, ettei kaikki ole välttämättä hyvin. Tämä ketju tuli kuin tarjottimella herättämään asiaan paremmin. Rotta-vertaus on hyvin samaistuttava. Itse toimin aivan samalla tavalla jos joku yritti avata vähääkään keskustelua silloisista ongelmistani. Yritän hyödyntää tätä kokemusta.

Paljon voimia sinulle kamppailusi kanssa, kuten myös muillekin ketjussa kirjoittaneille. Rankka ja varmasti hyvin alidiagnosoitu sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus ja tärkeä aihe.

Läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan teininä ja kamppaili sairautensa kanssa useita vuosia. Reilu kuukausi sitten juttelimme asiasta ja hän kertoi kuinka joutuu edelleen tekemään töitä asian kanssa, vaikka hänen elämänsä on ollut jo vuosia hyvää ja tasapainoista. Olemme nykyään liki nelikymppisiä.

Tämä oli hyvin silmiäavaava keskustelu siitä kuinka hallitseva syömishäiriö on. Olen itse kamppaillut päihdeongelman kanssa ja nykyään mielenterveysongelmien tai stressin ottaessa turhan paljon tilaa, minulle tulee hyvin harvoin ajatus hakea helpotusta päihteistä. Ystäväni se sijaan vaikeina hetkinä edelleen joutuu taistelemaan, että syömishäiriöoireet pysyvät poissa. Oli todella surullista kuulla, kuinka vuosi sitten sairastettuaan useamman viikon, hän koki sen aiheuttamasta laihtumisesta enemmän onnistumisen iloa, kuin saamastaan ylennyksestä töissä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen kuinka moni viesti tämän keskustelun ensimmäisellä sivulla koski ensisijaisesti ulkonäköä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, kuinka laihuuden ihannointi nostaa taas päätään ja se alkaa näkymään jo syömishäiriötapauksissa. Ilmiötä ruokkii juuri tällainen asenne, missä vakavasta sairaudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ulkonäköasioihin.

Kirjoitat hyvin ja analyyttisesti; mukava kuulla myös läheisen näkökulma.

Taisin lukea saman artikkelin kuin sinä. Myös omalla kohdallani sidon sairauden suoraan ulkonäköön. Olen henkisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan mutten usko olevani varsinaisesti sairas - enhän ole ollut kolmeen vuoteen alipainoinen, ja kuukautisetkin palasivat viime vuonna. Se oli aikuisikäni toiseksi suurin pettymys, tunsin pettäneeni itseni ja kaiken, mihin uskon. En vieläkään käsitä, miten saatoin antaa sen tapahtua. Aina välillä havahdun omaan järjettömyyteeni; nytkin.

T. Tuo luusto-ongelmista kirjoittanut 33-vuotias

Kiitos.

Tästä kirjoituksestani tuli elävä muisto nuoruudestamme. Yritimme silloin viritellä jotain seurustelusuhdetta tämän ystäväni kanssa ja häneltä jäi pois kuukautiset. Tietenkin olimme ihan paniikissa siitä, että meille on käynyt vahinko, mutta oikea syy olikin se, että kuukautiset jäivät hänellä pois laihtumisen myötä. Muistan kuinka lähes euforisen onnellinen hän oli tuosta. Ei siis helpotuksesta, ettei vahinkoa ollut käynyt, vaan siitä että oli onnistunut laihtumaan niin paljon. Se tilanne oli sanalla sanoen karmiva. Eikä siinä auttanut vaikka kuinka yrität poikaystävän ominaisuudessa vakuuttaa kuinka upea ja täydellinen toinen on, eikä laihtua pidä enää yhtään vaan päinvastoin. 

Nyt kun juttelimme asiasta, niin hän muisteli sitä kuinka se ulkoinen paine laihuudelle oli niin valtava. Olihan se kieltämättä tuolloin nollarilla ihan sairasta aikaa. Siinä paitsi vietiin tytöiltä kehollinen kasvurauha, myös pojilta mahdollisuus viehättyä erilaisista tytöistä, koska rymäpaineen takia oli se tietty naisenmuotti mitä kaikkien piti ihailla. Me oltiin jo liki kolmikymppisiä kun yksi kaveri kertoi viehättyvänsä vähän pulskemmista naisista ja se tilanne vastasi suunnilleen kaapista ulos tulemista. 

Tämä ketju on antanut paljon ajattelemisen aihetta ja täytyy myöntää, että olen hieman huolissani ystävästäni nyt kun luen kuinka moni teistä edelleen kamppailee noiden asioiden kanssa salaten sen lähipiiriltään. Jos joku haluaa kertoa millä tavalla haluaisi tulla lähestytyksi läheisen taholta tämän asian tiimoilta, niin otan kiitollisena vinkkejä vastaan.

Olet hieno ystävä.

Ei mikään helppo kysymys, eikä vähiten siksi, että useimmat syömishäiriöiset säikähtävät jäädessään kiinni. Torjuva, tyly tai etäännyttävä reaktio ei ole kysyjän vika vaan sairauden keino varmistaa, ettei ote lipsu. Minusta tärkeintä on olla mahdollisimman hienovarainen ja aloittaa ehkä ensin kysymällä vointia ja oloa yleisemmällä tasolla (onko huolia, stressiä tai muuta vastaavaa). Syömisasioihin voi jatkaa, kun keskusteluyhteys tuntuu vakaalta. Teillä tosin voi olla eri lähtökohta, koska syömishäiriö on jo kertaalleen nostettu pöydälle, ettekä lähde liikkeelle ihan tyhjästä. Ehkä voisit viitata aiempiin keskusteluihin ja sanoa heränneesi vasta hiljattain pohtimaan, miten salakavalan pitkäkestoisia tällaiset asiat ovat.

Tästä ei ehkä ollut kovin konkreettista apua, koska yksilöllisiä eroja on valtavasti. Omasta puolestani voin sanoa, ettei mikään lähestymistapa tuottaisi toivottua lopputulosta: karkaisin kuin rotta uppoavasta laivasta, vaikka toinen ihminen tekisi kaiken oppikirjamaisen oikein.

Toistan vielä, että olet hieno ystävä. Olet todella miettinyt näitä asioita pitkälle. Arvostan!

Kiitos sinulle taas. Sovimme ystäväni kanssa, että näemme viikonloppuna pitkästä aikaa ihan ajan kanssa keskenämme. Yritän silloin hienotunteisesti jutella hänen kanssaan, koska joku alitajuinen ajatus minulla on ollut muutenkin, ettei kaikki ole välttämättä hyvin. Tämä ketju tuli kuin tarjottimella herättämään asiaan paremmin. Rotta-vertaus on hyvin samaistuttava. Itse toimin aivan samalla tavalla jos joku yritti avata vähääkään keskustelua silloisista ongelmistani. Yritän hyödyntää tätä kokemusta.

Paljon voimia sinulle kamppailusi kanssa, kuten myös muillekin ketjussa kirjoittaneille. Rankka ja varmasti hyvin alidiagnosoitu sairaus.

Hyvältä kuulostaa, pidän peukkuja, että saatte keskusteluyhteyden auki! Paljon riippuu siitä, miten hyvin henkilö itse on kartalla senhetkisestä tilanteestaan.

Kiitos ystävällisyydestäsi - samaa sinulle, toivottavasti menneet eivät liiaksi palaa kummittelemaan.

Uppailen jos sattuisi löytymään bulimiasta kärsiviä aikuisia. Hyvä ketju, kiitokset aloittajalle.

Vierailija kirjoitti:

Pohdin, kirjoittaisinko tähän ketjuun. Minulla on nuoruudesta sh-taustaa. Koskaan ei ollut diagnoosia, kun en ollut anorektisen laiha. Enemmän oli kyse ahmimisesta ja paastoamisesta. Laskin kaloreita. Olin vuosikausia terve. Onnistuin lihomaan erään lääkityksen seurauksena lähemmäs 20 kiloa ja nyt laihdutan kiloja ketogeenisellä ruokavaliolla ja pätkäpaastolla. 

Mies on todennut, että puheeni kuulostavat syömishäiriöisiltä. Punnitsen itseni monta kertaa päivässä ja stressaan, jos aamulla en paina vähemmän kuin eilen. Stressaan painojumeista. Olen ruokavalioni kanssa tiukka, mutta en uskalla punnita annoksia, ettei menisi aivan överiksi. Puhun miehelle päivittäin ruoasta ja painon pudottamisesta.

Huomaan tällä hetkellä hoitavani stressaavaa elämäntilannetta ruokailua hallitsemalla. Läheisillä on nyt sairautta ja tukea tähän  kaivatessani tulin hyvän ystäväni hylkäämäksi. Jollain kierolla tavalla ajattelen, että löydän uusia ystäviä helpommin sitten laihana ja kauniina. Kesän lähestyessä mietin, kuinka paljon ehdin kiloja karistaa ja uskaltaisinko jossain välissä syödä jäätelöä. Aluksi ajattelin syöväni vappuna munkin, mutta nyt emmin, haluanko katkaista ketoosia lainkaan.

Unelmissani toivon, että kesän lopulla töihin palatessani olisin 13 kiloa kevyempi.

Olen tämän aiemman viestin kirjoittaja. En siis koe, että minulla olisi syömishäiriötä. Suhtaudun vain fanaattisesti tähän painonpudotukseen. Haluan todella nämä kilot pois, jotta saan vanhat vaatteet kaapista käyttöön, olo olisi kevyempi ja näyttäisin kauniimmalta hoikempana. Moni muu on kaunis tämän kokoisena, mutta minusta ylimääräiset kilot vievät kauniit piirteet ja tekevät kasvoista todella pyöreät.

Min isällä on syömishäiriö ja isä on jo 70v. Syömishäiriö ei kysy ikää eikä se ole mikään teinityttöjen vitsaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdin, kirjoittaisinko tähän ketjuun. Minulla on nuoruudesta sh-taustaa. Koskaan ei ollut diagnoosia, kun en ollut anorektisen laiha. Enemmän oli kyse ahmimisesta ja paastoamisesta. Laskin kaloreita. Olin vuosikausia terve. Onnistuin lihomaan erään lääkityksen seurauksena lähemmäs 20 kiloa ja nyt laihdutan kiloja ketogeenisellä ruokavaliolla ja pätkäpaastolla. 

Mies on todennut, että puheeni kuulostavat syömishäiriöisiltä. Punnitsen itseni monta kertaa päivässä ja stressaan, jos aamulla en paina vähemmän kuin eilen. Stressaan painojumeista. Olen ruokavalioni kanssa tiukka, mutta en uskalla punnita annoksia, ettei menisi aivan överiksi. Puhun miehelle päivittäin ruoasta ja painon pudottamisesta.

Huomaan tällä hetkellä hoitavani stressaavaa elämäntilannetta ruokailua hallitsemalla. Läheisillä on nyt sairautta ja tukea tähän  kaivatessani tulin hyvän ystäväni hylkäämäksi. Jollain kierolla tavalla ajattelen, että löydän uusia ystäviä helpommin sitten laihana ja kauniina. Kesän lähestyessä mietin, kuinka paljon ehdin kiloja karistaa ja uskaltaisinko jossain välissä syödä jäätelöä. Aluksi ajattelin syöväni vappuna munkin, mutta nyt emmin, haluanko katkaista ketoosia lainkaan.

Unelmissani toivon, että kesän lopulla töihin palatessani olisin 13 kiloa kevyempi.

Kiva kun kirjoitit. Minulla on saman tyyppistä tunteiden hallintaa ja asioiden kontrollointia syömisen kautta - etenkin juuri vaikeina aikoina. Sen sijaan en pyri laihtumaan, ennemminkin nautin tosiaan ajatuksesta, että jotenkin katoan ja kuihdun pois - kuolen. Laihuus, tai oikeastaan mikään habituksessani, ei ole minulle merkityksellistä. Syöminen/syömättä jättäminen/paastoaminen on minulle sisäisien prosessien hallintaa, joskus myös palkitsemista tai rankaisemista. Liha on kirjamellisesti heikko, vaikka henki olisikin altis. Se uskoo vain kuria - ilmeisesti 🙄

Sulla alkaa olla aika diippiä settiä. Tuo tosiaan ei ole enää mitään laihuusfantasiaa, vaan olet ajatuskulkuinesi jollakin next levelillä. Toivon että pärjäät. 

Vierailija kirjoitti:

Voiko syömishäiriö tarttua lapsiin?

Valitettavan usein juuri vanhemmilta tarttuu. Meitä 3 lasta, äidillä syömishäiriö. Meillä kaikilla siskoilla myös. Itse havahduin kaikista myöhempään siihen, että samassa veneessä ollaan. En vain tajunnut sitä, kun olin niin lihaksikas ja söin "normaalisti" muihin nähden. Olen siis ortorektikko ja ikää nyt 42.v. Sinällään on sääli kuinka paljon meitä on. Minäkin havahduin täydellisesti vasta sitten kun sairastuin 5 vuotta sitten kilpparin vajaatoimintaan. Lihoin siihen lihaksikkaan kropan päälle, enkä painoltani siis kevyt ollut ennenkään, vaikka käytin s koon vaatteita. 

Tämä häpeä, mikä tästä lievästä ylipainosta tulee, on kamala. Sairastumisen jälkeen olen kokeillut mitä sairaanpia dieettejä, jotka vain pahentavat vajaatoimintaa ravintoaineiden puutosten vuoksi. Paino vain siis nousi nopeammin, vaikka söin todella vähän. Nyt vuoden verran Olen yrittänyt olla välittämättä ja laihduttamatta. Lääkitys on alkanut tomia ekaa kertaa. Salaa vain toivon, että alkaisi se painokin pudota, sillä sen verran ravinnosta ja liikunnasta ymmärrän, ettei minun tälläkään ravinnolla pitäisi olla näin iso. Koitan vain ohittaa ajatukseni ja keskittyä muihin asioihin, mutta inhottavaa se on. Olen oppinut jo lapsesta asti sen, ettei nainen ole mitään olematta laiha. Tämä on kyllä asia, johon haen aktiivisesti apua, sillä toisille ihmisille en halua tätä siirtää. Sen verran kamalaa Tämä on. 

Tuli mieleen yksi asia lisää, jota ei ole tässä mainittu. Minulla näkyy myös siten, että olen elänyt koko elämäni sitten kun -elämää. Eli että alan elää oikeaa elämääni sitten kun painan vain tietyn verran. Enkä ole koskaan päässyt sinne asti.