Lue keskustelun säännöt.
Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä
22.04.2026 |
Suoraan asiaan: oireilen yhä reilusti keski-ikäisenäkin, aika pahastikin. Elämäntilanteen vaikea stressi laukaisee tämän, ja tilanne alkaa olla aika kriittinen, ainakin ajatuksen tasolla. Löytyykö muita jakamaan fiiliksiä?
Kommentit (187)
Ekaa kertaa tällä palstalla tuli olo, että on kuin olisin kotiin tullut. Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, mutta oon niin huojentunut, että muilla on niin samankaltaisia kokemuksia!
Minulla on tätä takana nyt kymmenisen vuotta, eikä loppua näy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen yksi asia lisää, jota ei ole tässä mainittu. Minulla näkyy myös siten, että olen elänyt koko elämäni sitten kun -elämää. Eli että alan elää oikeaa elämääni sitten kun painan vain tietyn verran. Enkä ole koskaan päässyt sinne asti.
Eli pelot ja häpeän tunteet vie. Niinhän se on että syömishäiriö on se "suojakilpi" mihin turvautuminen mahdollistaa jumittamisen. Ei kannata miettiä kauheasti millä kaikilla tavoilla se oireilu nyt ilmenee, vaan pitäisi keskittyä juurisyihin, ja mitä niille peloille ja häpeälle voisi tehdä. Se kyllä vaatii lopullisen kyllästymisen siihen jumittamiseen = kovan motivaation kehittyä henkisesti aikuiseksi.
On kieltämättä vähän pelottavaa, miten pahasti syömishäiriö kääntää ihmisen itseään vastaan. Koko minuuteen kohdistuva viha on tyystin pidäkkeetöntä ja sokeaa, on kuin se ei edes mahtuisi sisälleni. Itseinho ei ole pelkkiä ajatuskulkuja vaan tuntuu rajuna pulssina ja pistelynä koko ruhossa.
Voisipa omasta itsestä ottaa avioeron.
Moni täällä väittää, että lähes kaikilla naisilla olisi hankala kehosuhde tai syömishäiriöoireita tai ikuinen tarve laihduttaa. Ei ole. Ne on ne tietyt piirit ja perheet, joissa ulkonäköä korostetaan jatkuvasti. Itselleni ajatus on täysin vieras. Tunnen useita syömishäiriöstä kärsiviä tai kärsineitä ja siihen liittyy näköjään tutuillani aina perfektionistinen luonne, autismi tai kasvatus, jossa mikään ei kelpaa. Tavallista ihmistä ei kiinnosta oma ulkonäkö niin paljon, että siitä jaksaisi tehdä elämänsä keskipistettä.
N45
Kiitos aloittajalle hyvästä avauksesta ja kaikille kommentoijille kokemusten jakamisesta.
Itse olen 46-vuotias keski-ikäinen nainen ja sairastanut syömishäiriötä jollain tasolla aina 14-vuotiaasta saakka. Häiriöni on laihuushäiriö, mutta mukana on ollut niin bulimisia piirteitä, pakkoliikuntaa, päihteiden liikakäyttöä ym. Elämän aikana kriisit ovat pahentaneet oireilua, kun elämä on jollain tapaa hallitsematonta (esim. läheisen kuolema), niin jotain edes voi hallita- omaa painoa. Terapiaa olen vuosien varrella hakenut ja saanut, mutta mikään ei ole tätä sairasta ajatusmaailmaa tuolla taustalla parantanut. Tällä hetkellä kamppailen syövän kanssa, yrittäen pitää edes nenän pinnan yläpuolella, niin helppo olisi antaa olla ja riutua lopullisesti. Kamala sairaus, syöpääkin pahempi. Itselläni vaativa ja estynyt personallisuushäiriö, todella ahdistava kotikasvatus ja 10-tyttö- paineet nuoresta alkaen. Järjellä tietää, että oma ajatusmaailma on sairas, tunnustaa tosiasiat, mutta sairaudesta ei vaan pääse irti. Uskon että tulen jollain tasolla sairastamaan siihen saakka, kunnes kuolo korjaa. Kamalaa ja surullista....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on näitä kommentteja lukiessa hämmentävää, miten erilaisia tilanteet voivat olla. En pidä itseäni syömishäiriöisenä, vaikka laihdutan hyvin kurinalaisella ruokavaliolla. Se tosin tuntuu sh-touhulta, kun en syö herkkuja, mutta haistelen niitä. Äsken mies söi suklaapatukan päiväkahvin kanssa. Pyysin, että saan vähän aikaa nuuhkia suklaapatukkaa ennen kuin mies syö sen. Eli eihän tämä nyt ihan 100 % tervettä touhua ole. Toisaalta, kiloja on sen verran pudotettavana, etten ikinä jaksaisi mitään 0,5-1 kg/kk tahtia.
Vierailija kirjoitti:
Moni täällä väittää, että lähes kaikilla naisilla olisi hankala kehosuhde tai syömishäiriöoireita tai ikuinen tarve laihduttaa. Ei ole. Ne on ne tietyt piirit ja perheet, joissa ulkonäköä korostetaan jatkuvasti. Itselleni ajatus on täysin vieras. Tunnen useita syömishäiriöstä kärsiviä tai kärsineitä ja siihen liittyy näköjään tutuillani aina perfektionistinen luonne, autismi tai kasvatus, jossa mikään ei kelpaa. Tavallista ihmistä ei kiinnosta oma ulkonäkö niin paljon, että siitä jaksaisi tehdä elämänsä keskipistettä.
N45
Ei nyt ihan noinkaan. Itselläni on aina ollut dysmorfinen kehonkuvahäiriö ja valokuvien näkeminen itsestäni on ajanut minut osastokuntoon, mutta syömisen kanssa minulla ei ole ikinä ollut mitään ongelmaa. Siis ei minkäänlaista. Olen aina ollut normaalipainoinen, ja lisännyt tai vähentänyt syömisiä ja liikuntaa sen mukaan missä päin skaalaa liikutaan. Paino ei mielestäni vaikuta niin paljon ihmisen ulkonäköön että jaksaisin stressata sitä, omat pakkomielteet kohdistuu ihan muualle kuten kasvojenpiirteisiin ja kallon muotoon ja mittasuhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Jos on täysin eristäytynyt aikuinen ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia taitoja, ni on varmaan isompiakin ongelmia kuin ruoka. Ei voi vaan jäädä odottamaan, että joku muu pelastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Jos on täysin eristäytynyt aikuinen ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia taitoja, ni on varmaan isompiakin ongelmia kuin ruoka. Ei voi vaan jäädä odottamaan, että joku muu pelastaa.
Luetun ymmärtämistä voi harjoitella aikuisenakin! Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh huh. Ketjun perusteella piirtyy aiheesta synkkä kuva. Minua ei ihmetytä lainkaan, ettei hoitoon pääse, koska valtio on konkurssissa eikä oikein mikään toimi sote-puolella. Sen sijaan järkytyin lukiessani siitä, ettei käytännössä hoitoa tai osaamista edes ole! Ei lainkaan syvällisempää käsitystä millaisen ongelman kanssa ollaan tekemisissä!
Mitä me siellä hoidossa itseasiassa tehtäis? Miten näitä hoidetaan?
Tietenkin vakavasti alipainoiset osastohoitoon, mutta entä muut?
Kun musta tuntuu, että vaikka kuinka kuka sanoisi mitä, niin on hyvin vaikea hoitaa.
Mitä edes itseasiassa hoidetaan jos on normaalipainoinen eli ns terve?
Kyllä mun hoitaja ja psykiatri tietää,että mulla on syömättömiä päiviä ja liikun liikaa kaloreihin nähden, mutta ei ne mua oikein voi pakkosyöttää ja sehän tekis asiasta vaan pahemman. Kehon kuvastakin voi saarnata kuinka olen ihan nätti ja hoikka, mutta kun ei se riitä itselle. Joskus oli bulimia kovana päällä ja pyysin psykiatrilta lähetettä ravintoterapeutille. Hän katsoi mua ja totesi sen olevan turhaa, koska mähän jo tiedän kaiken. Ja oikeassahan se oli.
Tajuan, että oon menossa pahempaan suuntaan mutta en tosiaan tajua, mitä apua kukaan tähän voisi antaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh huh. Ketjun perusteella piirtyy aiheesta synkkä kuva. Minua ei ihmetytä lainkaan, ettei hoitoon pääse, koska valtio on konkurssissa eikä oikein mikään toimi sote-puolella. Sen sijaan järkytyin lukiessani siitä, ettei käytännössä hoitoa tai osaamista edes ole! Ei lainkaan syvällisempää käsitystä millaisen ongelman kanssa ollaan tekemisissä!
Mitä me siellä hoidossa itseasiassa tehtäis? Miten näitä hoidetaan?
Tietenkin vakavasti alipainoiset osastohoitoon, mutta entä muut?
Kun musta tuntuu, että vaikka kuinka kuka sanoisi mitä, niin on hyvin vaikea hoitaa.
Mitä edes itseasiassa hoidetaan jos on normaalipainoinen eli ns terve?
Kyllä mun hoitaja ja psykiatri tietää,että mulla on syömättömiä päiviä ja liikun liikaa kaloreihin nähden, mutta ei ne mua oikein voi pakkosyöttää ja sehän tekis asiasta vaan pahemman. Kehon kuvastakin voi saarnata kuinka olen ihan nätti ja hoikka, mutta kun ei se riitä itselle. Joskus oli bulimia kovana päällä ja pyysin psykiatrilta lähetettä ravintoterapeutille. Hän katsoi mua ja totesi sen olevan turhaa, koska mähän jo tiedän kaiken. Ja oikeassahan se oli.
Tajuan, että oon menossa pahempaan suuntaan mutta en tosiaan tajua, mitä apua kukaan tähän voisi antaa.
Aika samoja mietteitä - tuskin minua voi auttaa/pelastaa. Olen terapiani istunut, pahoitellut siellä etten muutu. Toki oli hyvä syvän raadollisesti avautua mielenmaisemastaan ja ahdistuksestaan, mutta eihän se ole terapia pääasiallinen tarkoitus. Minä tosiaan en ulkoisesti laihduta, vaan ongelmani ovat todella fakkiintuneet sisäiset prosessit, joita käsittelen nälällä, syömättyömyydellä, younameit. Tähän tietysti pitäisi kirjoittaa, että näin sairaus puhuu, kun mainitsen, etten edes oikeastaan tällä hetkellä jaksa tai halua parantua - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Tällainenhan minä olen, olen aina ollut. Jotenkin valuvikainen muihin nähden, mutta silti täydellinen itsenäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin moni asia täällä on tuttua.
Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).
Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.
Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.
*Palstasensuurin varalta jaettu.
Täällä vähän sama. Olen normaali painoinen ja ahdistaa oma paino. Oli nuorena vaikea syömishäiriö, olin 35 kg ja oon aina stressannut painoani. Pelottaa että riistäytyy käsistä. Mulla rankat taustat ja varmaan semmoista tyytymättömyyttä itseen on. Kun koskemattomuutta loukattu niin inho omaan kroppaan.
Pitäisi hyväksyä oma vanheneminen ja että on tärkeämpiä tavoitteita kuin oma paino. Toki hyvä jos laihduttaa urheilemalla. Pitäisi miettiä omaa terveyttä ensin ja ettei ole ankara itselle. Läheiset varmasti hyväksyy sellaisenaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä vähän sama. Olen normaali painoinen ja ahdistaa oma paino. Oli nuorena vaikea syömishäiriö, olin 35 kg ja oon aina stressannut painoani. Pelottaa että riistäytyy käsistä. Mulla rankat taustat ja varmaan semmoista tyytymättömyyttä itseen on. Kun koskemattomuutta loukattu niin inho omaan kroppaan.
Pitäisi hyväksyä oma vanheneminen ja että on tärkeämpiä tavoitteita kuin oma paino. Toki hyvä jos laihduttaa urheilemalla. Pitäisi miettiä omaa terveyttä ensin ja ettei ole ankara itselle. Läheiset varmasti hyväksyy sellaisenaan.
Ikävä kuulla, että sun polulle on tullut noin paljon vaikeuksia. Koeta pitää huolta itestäsi, niin vaikeaa kuin se onkin. <3
Vierailija kirjoitti:
On kieltämättä vähän pelottavaa, miten pahasti syömishäiriö kääntää ihmisen itseään vastaan. Koko minuuteen kohdistuva viha on tyystin pidäkkeetöntä ja sokeaa, on kuin se ei edes mahtuisi sisälleni. Itseinho ei ole pelkkiä ajatuskulkuja vaan tuntuu rajuna pulssina ja pistelynä koko ruhossa.
Voisipa omasta itsestä ottaa avioeron.
Hyvä esimerkki siitä miten syömishäiriöinen on jäänyt ns. kurjuuden romantisointiin kiinni. Ei tuo teiniangstitasoinen ah niin dramaattisten kielikuvien maalailu ole millään tavalla sympatiaa herättävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh huh. Ketjun perusteella piirtyy aiheesta synkkä kuva. Minua ei ihmetytä lainkaan, ettei hoitoon pääse, koska valtio on konkurssissa eikä oikein mikään toimi sote-puolella. Sen sijaan järkytyin lukiessani siitä, ettei käytännössä hoitoa tai osaamista edes ole! Ei lainkaan syvällisempää käsitystä millaisen ongelman kanssa ollaan tekemisissä!
Mitä me siellä hoidossa itseasiassa tehtäis? Miten näitä hoidetaan?
Tietenkin vakavasti alipainoiset osastohoitoon, mutta entä muut?
Kun musta tuntuu, että vaikka kuinka kuka sanoisi mitä, niin on hyvin vaikea hoitaa.
Mitä edes itseasiassa hoidetaan jos on normaalipainoinen eli ns terve?
Kyllä mun hoitaja ja psykiatri tietää,että mulla on syömättömiä päiviä ja liikun liikaa kaloreihin nähden, mutta ei ne mua oikein voi pakkosyöttää ja sehän tekis asiasta vaan pahemman. Kehon kuvastakin voi saarnata kuinka olen ihan nätti ja hoikka, mutta kun ei se riitä itselle. Joskus oli bulimia kovana päällä ja pyysin psykiatrilta lähetettä ravintoterapeutille. Hän katsoi mua ja totesi sen olevan turhaa, koska mähän jo tiedän kaiken. Ja oikeassahan se oli.
Tajuan, että oon menossa pahempaan suuntaan mutta en tosiaan tajua, mitä apua kukaan tähän voisi antaa.
Aika samoja mietteitä - tuskin minua voi auttaa/pelastaa. Olen terapiani istunut, pahoitellut siellä etten muutu. Toki oli hyvä syvän raadollisesti avautua mielenmaisemastaan ja ahdistuksestaan, mutta eihän se ole terapia pääasiallinen tarkoitus. Minä tosiaan en ulkoisesti laihduta, vaan ongelmani ovat todella fakkiintuneet sisäiset prosessit, joita käsittelen nälällä, syömättyömyydellä, younameit. Tähän tietysti pitäisi kirjoittaa, että näin sairaus puhuu, kun mainitsen, etten edes oikeastaan tällä hetkellä jaksa tai halua parantua - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Tällainenhan minä olen, olen aina ollut. Jotenkin valuvikainen muihin nähden, mutta silti täydellinen itsenäni.
Mitä tarkoitat fakkiintuneilla sisäisillä prosesseilla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kieltämättä vähän pelottavaa, miten pahasti syömishäiriö kääntää ihmisen itseään vastaan. Koko minuuteen kohdistuva viha on tyystin pidäkkeetöntä ja sokeaa, on kuin se ei edes mahtuisi sisälleni. Itseinho ei ole pelkkiä ajatuskulkuja vaan tuntuu rajuna pulssina ja pistelynä koko ruhossa.
Voisipa omasta itsestä ottaa avioeron.
Hyvä esimerkki siitä miten syömishäiriöinen on jäänyt ns. kurjuuden romantisointiin kiinni. Ei tuo teiniangstitasoinen ah niin dramaattisten kielikuvien maalailu ole millään tavalla sympatiaa herättävää.
Vähän luulen, ettei oo tarkoituskaan mitään sympatiaa herättää. Syömishäiriöiset on yleensä huonoja vastaanottamaan minkäänlaista myötätuntoa, koska eivät usko ansaitsevansa toisilta ihmisiltä mitään hyvää. T. Sivusta seurannut yhtäkin kärvistelyä
Vierailija kirjoitti:
Min isällä on syömishäiriö ja isä on jo 70v. Syömishäiriö ei kysy ikää eikä se ole mikään teinityttöjen vitsaus.
Kamalan surullista kun ihmisen elämää pilaa tälläinen vielä tuossa iässä 😥
Vierailija kirjoitti:
Niin moni asia täällä on tuttua.
Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).
Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.
Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.
*Palstasensuurin varalta jaettu.
Joo, apua ei vaan voi hakea omin päin! Tunnistan tuon ihan täysin. Pieni ulkopuolinen pakko on ainoa, joka antaa "oikeuden" luovuttaa. Muuten on epäonnistuja.
Huh huh. Ketjun perusteella piirtyy aiheesta synkkä kuva. Minua ei ihmetytä lainkaan, ettei hoitoon pääse, koska valtio on konkurssissa eikä oikein mikään toimi sote-puolella. Sen sijaan järkytyin lukiessani siitä, ettei käytännössä hoitoa tai osaamista edes ole! Ei lainkaan syvällisempää käsitystä millaisen ongelman kanssa ollaan tekemisissä!