Lue keskustelun säännöt.
Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä
22.04.2026 |
Suoraan asiaan: oireilen yhä reilusti keski-ikäisenäkin, aika pahastikin. Elämäntilanteen vaikea stressi laukaisee tämän, ja tilanne alkaa olla aika kriittinen, ainakin ajatuksen tasolla. Löytyykö muita jakamaan fiiliksiä?
Kommentit (187)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli syömishäiriö ja myös alkoholisoiduin. Samoilla opeilla millä loppui juominen, loppui myös sh-sekoilu. En koe että noilla on mitään eroa, addiktioita molemmat. Kuulemma muuten tutkitusti lähes kaikilla päihdeongelmaisilla naisilla on myös syömishäiriö.
Olen toipuva alkoholisti ja vasta muutaman viime vuoden ajan olen huomannut, että olen myös syömishäiriöön sairastunut. Ollut teinistä asti mutta vasta nyt sen tiedän ja olen +50.
En tiedä miten tästä toipua. Koko lapsuus ja nuoruus meni painoa kytätessä myös ulkopuolisten osalta enkä ollut edes kovin pyöreä. Mutta muoti oli laihoja ihannoivaa, ja sitä kuvaa arvostan näemmä itsekin edelleen. Vaan nykyään olen lihava. Enkä onnistu pudottamaan painoa.
En haluaisi suoltaa kuluneita itsestäänselvyyksiä, mutta tässä kohtaa painonpudotus ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Koeta löytää joku, jolle voit asiasta kertoa, verkossa tai kasvokkain. Paino voi asettua myöhemmin luontevastikin, kunhan ajatusmaailmaa saadaan ensin terveemmäksi. Olet kärsinyt jo ihan tarpeeksi kauan. Koeta ottaa yhteyttä johonkin, jos suinkin uskallat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten niin arka aihe? Näkeehän sen päältä jo lapsikin.
Olen melko varma ettet tunnistaisi syömishäiriöistä jos hän tulisi sinulle esittäytymään.
Vierailija kirjoitti:
Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren
Sinulla on hieman kapea näkemys syömishäiriöistä. Niitä on monia muitakin anoreksian lisäksi.
Lue lihavuusleikkauspotilaan ruokailuohjeet ja noudata niitä ilman terveen kehon silpomista. YlenSyöminen on tunnereaktio. Miksi ahdistaa? Selvitä se itsellesi. Apua on saatavilla esim. Mielenterveystalo.fi
Tai Syli tai Ähky.fi
Toimi heti.
Lihoin valtavasti ahdistuksesta. Nyt suosittelen syötyjä rasvoja pois maltillisesti. Lääkkeillä ja leikkauksilla ehdoton ei! Koska Syy on NS. korvien välissä. Voi opetella uusia tapoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren
Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan.
Niin ja lisäksi vanhempi syömishäiriöinen menee ihan kamalan näköiseksikin, niin tuskin se tosiaan mitään ulkonäköön liittyvää onkaan. Mitä se syömättömyys auttaa, ei sitä kuitenkaan olemattomiin katoa?
Niin että minkä näköiseksi menee? Kuten sanottu, anoreksia ei ole ainoa syömishäiriö. Ja btw, syömättömyyteen kuolee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli syömishäiriö ja myös alkoholisoiduin. Samoilla opeilla millä loppui juominen, loppui myös sh-sekoilu. En koe että noilla on mitään eroa, addiktioita molemmat. Kuulemma muuten tutkitusti lähes kaikilla päihdeongelmaisilla naisilla on myös syömishäiriö.
Olen toipuva alkoholisti ja vasta muutaman viime vuoden ajan olen huomannut, että olen myös syömishäiriöön sairastunut. Ollut teinistä asti mutta vasta nyt sen tiedän ja olen +50.
En tiedä miten tästä toipua. Koko lapsuus ja nuoruus meni painoa kytätessä myös ulkopuolisten osalta enkä ollut edes kovin pyöreä. Mutta muoti oli laihoja ihannoivaa, ja sitä kuvaa arvostan näemmä itsekin edelleen. Vaan nykyään olen lihava. Enkä onnistu pudottamaan painoa.
En haluaisi suoltaa kuluneita itsestäänselvyyksiä, mutta tässä kohtaa painonpudotus ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Koeta löytää joku, jolle voit asiasta kertoa, verkossa tai kasvokkain. Paino voi asettua myöhemmin luontevastikin, kunhan ajatusmaailmaa saadaan ensin terveemmäksi. Olet kärsinyt jo ihan tarpeeksi kauan. Koeta ottaa yhteyttä johonkin, jos suinkin uskallat.
Kiitos, että kuitenkin kirjoitit kauniisti etkä syyllistävällä tyylillä.
Kun useampi oppisi toimimaan samoin.
Tämän olisi voinut kirjoittaa niin, että toiselle tulisi turhaan paha mieli.
Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi.
Sairastuin vasta noin 25-vuotiaana, eli yllättävän myöhään. Pitkään sain kaiken pidettyä kasassa: somaattisesti pahin vaihe, jolloin olin silminnähden huonossa kunnossa, osui koronasulkujen aikaan, joten en jäänyt esimerkiksi työpaikalla kiinni. Minulla ei ole juuri lainkaan läheisiä, ja olen asunut koko aikuisikäni yksin. Mikään ei estänyt minua toimimasta haluamallani tavalla.
Tilanne muuttui vuonna 2022, kun sain pienestä tällistä useita murtumia. Luuston kunto paljastui ikätasoon nähden heikentyneeksi, ja painoa oli pakko nostaa. Kävi niin kuin monille käy: painonnousua oli vaikea pysäyttää sen kerran alettua, ja vaikka olen nyt aika lailla (lievästi tanakkaa) keskikokoa, vihaan itseäni enemmän kuin koskaan. Paastoan edelleen säännöllisesti ja välttelen kiinteää ruokaa niin paljon kuin mahdollista. Loputon itseinho ei jätä ajatuksissani tilaa millekään muulle. Olen nyt 33-vuotias enkä näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Päättäisin päiväni, jos uskaltaisin.
Olen käynyt nyt keväällä muutaman kerran sairaanhoitajan luona tekemässä masennuksen omahoito-ohjelmaa. Syömishäiriön kanssa sen sijaan olen jo luovuttanut, kun en tähänkään asti ole siitä kenellekään kertonut.
Toivon Sinulle kaikkea hyvää jatkoon!
Kuulostat itsetuhoiselta. Tuliko se syömishäiriön myötä vai oliko noita ongelmia jo aiemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi.
Sairastuin vasta noin 25-vuotiaana, eli yllättävän myöhään. Pitkään sain kaiken pidettyä kasassa: somaattisesti pahin vaihe, jolloin olin silminnähden huonossa kunnossa, osui koronasulkujen aikaan, joten en jäänyt esimerkiksi työpaikalla kiinni. Minulla ei ole juuri lainkaan läheisiä, ja olen asunut koko aikuisikäni yksin. Mikään ei estänyt minua toimimasta haluamallani tavalla.
Tilanne muuttui vuonna 2022, kun sain pienestä tällistä useita murtumia. Luuston kunto paljastui ikätasoon nähden heikentyneeksi, ja painoa oli pakko nostaa. Kävi niin kuin monille käy: painonnousua oli vaikea pysäyttää sen kerran alettua, ja vaikka olen nyt aika lailla (lievästi tanakkaa) keskikokoa, vihaan itseäni enemmän kuin koskaan. Paastoan edelleen säännöllisesti ja välttelen kiinteää ruokaa niin paljon kuin mahdollista. Loputon itseinho ei jätä ajatuksissani tilaa millekään muulle. Olen nyt 33-vuotias enkä näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Päättäisin päiväni, jos uskaltaisin.
Olen käynyt nyt keväällä muutaman kerran sairaanhoitajan luona tekemässä masennuksen omahoito-ohjelmaa. Syömishäiriön kanssa sen sijaan olen jo luovuttanut, kun en tähänkään asti ole siitä kenellekään kertonut.
Toivon Sinulle kaikkea hyvää jatkoon!
Kuulostat itsetuhoiselta. Tuliko se syömishäiriön myötä vai oliko noita ongelmia jo aiemmin?
Hei,
jossakin määrin olen tainnut olla itsetuhoisuuteen taipuvainen melkein koko ikäni - itseni satuttaminen on luontevin tapani hallita tunteita. Varsinaiset toiveet kuolemasta ovat kuitenkin tulleet vasta painon korjaannuttua useiden vuosien alipainon jälkeen. En usko ansaitsevani elää tällaisena, ja häpeä olemassaolostani on niin voimakas, etten tiedä, miten siitä selvitä. Vihaan vastenmielistä ruhoani päivä päivältä enemmän. Sanoisin siis, että alttius on aina ollut olemassa, mutta tätä ennen se ei ole näin suuressa mittakaavassa realisoitunut.
Sehän on seksuaalista estyneisyyttä hieman muuntuneessa muodossa, normaalisti sen ohittaa aikuisikään mutta eihän kaikilla ole välttämättä edes mahdollisuutta jolloin fakkiutuu siihen teini-iän angstiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän ot: onko yksityisellä puolella toimivaa syömishäiriöhoitoa? Ei sillä että minulla olisi siihen varaa, mutta julkinen puoli on etenkin aikuisten kohdalla asiasta pihalla kuin lumiukko, ja olen usein miettinyt löytyykö Suomesta yksityisiä klinikoita/hoitolaitoksia jossa homma olisi edennyt?
Syömishäiriökeskus on kaiketi hyvä paikka, mutta heidän toimintaansa on käsittääkseni supistettu aika tavalla. Mehiläisellä on myös panostettu syömishäiriöosaamiseen, hoitosuunnitelmia tekemässä on ollut oikeasti asiantuntevia ammattilaisia.
Uutena toimijana on oululainen Mediferro, mutta verkkosivujen perusteella niskakarvani nousevat vähän pystyyn. Artikkelit ovat kuin tekoälyllä luotuja, retoriikka on amerikkalaista konsulttijargonia ja jollakin vinksahtaneella tavalla kirjoitustyyli on jopa syömishäiriöitä romantisoiva. Voi olla, että tämä on vain minun vaikutelmani, mutta jokin verkkosivuissa puistattaa. Mieleen tulee joko vanha kunnon ysärin Ostoskanava tai pienet, yhdysvaltalaiset seurakunnat, jotka markkinoivat toimintaansa marginaalisilla satelliittikanavilla tilinumero TV-ruudun alareunassa pyörien.
Luulin, että oon ainoa, jonka mielestä tossa Mediferrossa on jotain hämärää! Voihan olla ihan kelpo paikka, mut siinä tapauksessa viestintäsuunnittelussa on jotain mennyt vihkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi.
Sairastuin vasta noin 25-vuotiaana, eli yllättävän myöhään. Pitkään sain kaiken pidettyä kasassa: somaattisesti pahin vaihe, jolloin olin silminnähden huonossa kunnossa, osui koronasulkujen aikaan, joten en jäänyt esimerkiksi työpaikalla kiinni. Minulla ei ole juuri lainkaan läheisiä, ja olen asunut koko aikuisikäni yksin. Mikään ei estänyt minua toimimasta haluamallani tavalla.
Tilanne muuttui vuonna 2022, kun sain pienestä tällistä useita murtumia. Luuston kunto paljastui ikätasoon nähden heikentyneeksi, ja painoa oli pakko nostaa. Kävi niin kuin monille käy: painonnousua oli vaikea pysäyttää sen kerran alettua, ja vaikka olen nyt aika lailla (lievästi tanakkaa) keskikokoa, vihaan itseäni enemmän kuin koskaan. Paastoan edelleen säännöllisesti ja välttelen kiinteää ruokaa niin paljon kuin mahdollista. Loputon itseinho ei jätä ajatuksissani tilaa millekään muulle. Olen nyt 33-vuotias enkä näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Päättäisin päiväni, jos uskaltaisin.
Olen käynyt nyt keväällä muutaman kerran sairaanhoitajan luona tekemässä masennuksen omahoito-ohjelmaa. Syömishäiriön kanssa sen sijaan olen jo luovuttanut, kun en tähänkään asti ole siitä kenellekään kertonut.
Toivon Sinulle kaikkea hyvää jatkoon!
Kuulostat itsetuhoiselta. Tuliko se syömishäiriön myötä vai oliko noita ongelmia jo aiemmin?
Hei,
jossakin määrin olen tainnut olla itsetuhoisuuteen taipuvainen melkein koko ikäni - itseni satuttaminen on luontevin tapani hallita tunteita. Varsinaiset toiveet kuolemasta ovat kuitenkin tulleet vasta painon korjaannuttua useiden vuosien alipainon jälkeen. En usko ansaitsevani elää tällaisena, ja häpeä olemassaolostani on niin voimakas, etten tiedä, miten siitä selvitä. Vihaan vastenmielistä ruhoani päivä päivältä enemmän. Sanoisin siis, että alttius on aina ollut olemassa, mutta tätä ennen se ei ole näin suuressa mittakaavassa realisoitunut.
Ok. Toivottavasti pääset käsittelemään noita ihan kunnolla. Tossa taitaa olla juttuja, jotka ei pelkällä ohjatulla omahoidolla järjesty, kun semmoista ilmeisesti oot nyt tekemässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.
Muistuttaisin kuitenkin, että suurimmalla osalla naisista on normaali suhden ruokaan. Se, että tää meidän elämäntyyli johtaa siihen, että monenkin pitää laihduttaa ja miettiä ruuan energiamääriä, on ihan eri asia kuin syömishäiriö.
Ihan ohiksena minä taas sanoisin, näin keski-ikäisenä naisena, että suurimmalla osalla naisista on täysin vääristynyt kuva syömisestä. Tuttavapiirissäni on useampi syömishäiriöinen, yhdellä juuri tuli läheltä piti tilanne, kun sydän pysähtyi, ja sitä sitten ihmeteltiin porukassa, että miten ihmeessä, kun syökin niin terveellisesti ja harrastaa juoksua! En vaan pystynyt sanomaan ääneen, että herätkää nyt herranjestas, etenkin kun suurin osa tästä porukasta ei pysty edes normi-lounasruokalassa syömään ilman sitä syömishäiriöpuhetta, eli saako tätä nyt ottaa ja heh tää menee suoraan mun reisiin ja otan nyt vaan salaattia, kun söin niin ison aamupalan (etkä syönyt) jne.
Tämän ketjun kirjoittajat on varmaan astetta vakavammassa tilanteessa, mutta helvata, että väsyttää olla seurassa, jossa koko ajan mietitään ruokaa (josta ei koskaan kuitenkaan saa nauttia)!
Mulla ei ole syömishäiriötä, eikä tuttavapiirissäni käsittääkseni kenellekään, mutta allekirjoitan täysin tuon että suurimmalla osalla naisista on täysin vääristynyt kuva syömisestä. Syömishäiriöpuhetta viljellään arkisissa tilanteissa niin tavallisena puhetapana, ettei sitä edes kyseenalaisteta. Aina jonkun herkun yhteydessä mainitaan "ei kyllä sais", ihan normaalipainoiset naiset, omaa painoa tarkkaillaan ja kauhistellaan, jos on raskaampi elämänvaihe ja painoa on hieman kertynyt, morkataan itseään ensisijaisesti siitä painonnoususta nostamatta omaa jaksamista ja hyvinvointia millään tavalla keskiöön.
Itselläni oli tosi rankka talvi ja paino pääsi nousemaan normaalipainosta lievän ylipainon puolelle. Nyt elämäntilanne on taas vakaantunut ja olen päässyt normaaliin liikunta- ja ruokarytmiin. Silti tässä aloitin jonkun ihme kepulikonstipaastodieetin, jotta pääsisin nopeammin "kesäksi kuntoon". Ja tällä kunnolla ei tarkoiteta tosiaankaan mitään terveyttä, vaan nimenomaa laihempaa ulkonäköä. Paino varmasti laskisi tällä elämäntilanteen korjaantumisella, mutta sen sijaan, että olisin nyt armollinen itselleni, piiskaan itseäni laihtumaan vähän nopeampaa.
Uskon vakaasti, että ne naiset joilla ei ole jotenkin pulmallinen suhtautuminen omaan painoonsa ja syömiseen, ovat pieni vähemmistö.
Alkoholisteille on vertaistukea tarjolla monissa paikoissa, miten on syömishäiriöisille tarjontaa? Maksutonta siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkia ei voi auttaa, syömishäiriöiset ovat yleensä ihan äärineuroottisia ja vaativia tapauksia jo perustemperamentiltaan
Vierailija kirjoitti:
Alkoholisteille on vertaistukea tarjolla monissa paikoissa, miten on syömishäiriöisille tarjontaa? Maksutonta siis.
Syömishäiriöliitolla on paljonkin vertaistukitarjontaa sekä verkossa että lähitapaamisina. Toki asuinpaikka vaikuttaa lähitapaamisten onnistumiseen, mutta alueellisia yhdistyksiä on useampia. Joku taisi aiempana jo mainita pieneksi miinukseksi sen, että aikuista vertaistukea ei ole ihan yhtä helposti saatavilla, nuoria on toiminnassa niin paljon enemmän. Mutta Syömishäiriöliiton palvelut ovat luotettavia, saavutettavia ja ilmaisia.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkia ei voi auttaa, syömishäiriöiset ovat yleensä ihan äärineuroottisia ja vaativia tapauksia jo perustemperamentiltaan
Tätä en kyllä usko. Vaativia ehkä itseään kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren
Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan.
Niin ja lisäksi vanhempi syömishäiriöinen menee ihan kamalan näköiseksikin, niin tuskin se tosiaan mitään ulkonäköön liittyvää onkaan. Mitä se syömättömyys auttaa, ei sitä kuitenkaan olemattomiin katoa?
Kyllä se luurankomaisen laiha nuori anokrektikkokin kamalan näköinen. Ulkonäkö asiassa on kuitenkin se pienin murhe, kysehän on vakavasta sairaudesta.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin arka aihe? Näkeehän sen päältä jo lapsikin.
Mitä ajattelet näkevästi päältä?
Tiesitkö esimerkiksi, että syömishäiriötä sairastava on todennäköisemmin lihava kuin laiha?
Onko mulla syömishäiriö kun nyt nelikymppisenä on alkanut kertyä kauheasti rasvaa ihon alle, näyttää ihan pullataikinalta, niin olen alkanut tarkkailla syömistä vaikka painoindeksi onkin hyvä. En siis halua laihtua vaan päästä pullamaisesta ihosta eroon, niin voiko se olla syömishäiriötä?
Olen toipuva alkoholisti ja vasta muutaman viime vuoden ajan olen huomannut, että olen myös syömishäiriöön sairastunut. Ollut teinistä asti mutta vasta nyt sen tiedän ja olen +50.
En tiedä miten tästä toipua. Koko lapsuus ja nuoruus meni painoa kytätessä myös ulkopuolisten osalta enkä ollut edes kovin pyöreä. Mutta muoti oli laihoja ihannoivaa, ja sitä kuvaa arvostan näemmä itsekin edelleen. Vaan nykyään olen lihava. Enkä onnistu pudottamaan painoa.