Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia? 

Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+

Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan. 

Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.

Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.

T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.

Tämä. Minä tiedän kuolevani tähän lopulta. Apu mitä olen saanut, on täysin ala-arvoista ja osaamatonta keskusteluapua yhdistettynä mielialalääkkeisiin. Ko lääkkeet on todettu tehottomiksi jopa masennukseen, tutkimus ja hoito ei ole edennyt vuosikymmeniin. Keskustelukumppanina on ollut ihminen, joka on täysin pihalla syömishäiriöisen mielenmaisemasta; pahimmillaan hän kuvittelee vastassaan olevan prinsessakompleksisen naislapsen. Olen akateeminen, aikuisten lasten äiti, joka ei toden totta halua laihuudella - tai millään muullakaan - huomiota puoleensa. Ikää yli 50 ja takana  vaikeaa fyysistä sairaushistoriaa.  Sen lisäksi että turhauttaa, olen luovuttanut. 

Miltä luulet lapsistasi tuntuvan,jos luovutat? Kannattaa ajatella myös muita ja mitä tekee muille ihmisille.

Meistä jokainen kuolee. Aikuiset lapset ovat yksilöitä, ja he varmasti selviävät sydämenpysähdyksestä - olipa sen syy mikä tahansa. Minusta on omituista syyllistää ketään kuolemasta, tai tänne jääneiden surusta. Jotenkin käsitän alaikäisten kohdalla itsemurhat ja murhat, mutta noin muuten jokaisella on kohtalonsa. Tässäkin ko henkilö on hakenut apua sitä saamatta. 

Niimpä, varmaan osa sairautta onkin ettei ajatella muita ja mitä huolta aiheutetaan muille, vaan itsekkäästi ajatellaan, vaan itseään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Tuosta ajattelutavasta pitää päästä eroon, että koko ajan pitäisi laihduttaa. Riittää, että syö kohtuu terveellisesti ja liikkuu, herkkuja kohtuudella. Siksi, koska se on hyväksi terveydelle ja omalle hyvinvoinnille, eikä siksi että pitäisi olla tikkulaiha. Olen itsekin syömishäiriöoireillut laihuutta ihannoivalla 90-luvulla, enkä ikinä enää halua takaisin siihen ajatusmaailmaan, että jokainen hetki pitäisi käyttää painosta ja syömisistä stressaamiseen. Toki koitan pysyä normaalipainossa, koska suvussa on monenlaista sukurasitetta eri sairauksille, mutta tahdon silti nauttia elämästä ja syödä silloin tällöin pullan kahvin kanssa tai hyvää pastaa kokematta siitä huonoa omaatuntoa. 

Tässä puhutaan nyt ulkonäkökeskeisestä syömishäiriöstä. Se kannattaisi (hoidossa) kategorisoida aivan erikseen. On myös rakenteellista syömihäiriöisyyttä, jossa keskiössä ei ole ulkonäkö tai paino. Tai ylipäätään mikään ulkoinen.

Mikä on rakenteellinen syömishäiriö?

Syömishäirio loppui kun koukutuin rahapeleihin. Tulee kalliimmaksi kuin syömishäiriö ja monen hengelle vaarllinen sekin eli sekä syömishäiriössä että uhkapeliongelmassa suurentunut itsemurhariski.

Vierailija kirjoitti:

Syömishäirio loppui kun koukutuin rahapeleihin. Tulee kalliimmaksi kuin syömishäiriö ja monen hengelle vaarllinen sekin eli sekä syömishäiriössä että uhkapeliongelmassa suurentunut itsemurhariski.

Ei ihme, syömishäiriön oireet kun ovat addiktoivaa sorttia nekin. Jokin sama tumake siellä aktivoitunee. Toivottavasti pääset tuosta eroon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus ja tärkeä aihe.

Läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan teininä ja kamppaili sairautensa kanssa useita vuosia. Reilu kuukausi sitten juttelimme asiasta ja hän kertoi kuinka joutuu edelleen tekemään töitä asian kanssa, vaikka hänen elämänsä on ollut jo vuosia hyvää ja tasapainoista. Olemme nykyään liki nelikymppisiä.

Tämä oli hyvin silmiäavaava keskustelu siitä kuinka hallitseva syömishäiriö on. Olen itse kamppaillut päihdeongelman kanssa ja nykyään mielenterveysongelmien tai stressin ottaessa turhan paljon tilaa, minulle tulee hyvin harvoin ajatus hakea helpotusta päihteistä. Ystäväni se sijaan vaikeina hetkinä edelleen joutuu taistelemaan, että syömishäiriöoireet pysyvät poissa. Oli todella surullista kuulla, kuinka vuosi sitten sairastettuaan useamman viikon, hän koki sen aiheuttamasta laihtumisesta enemmän onnistumisen iloa, kuin saamastaan ylennyksestä töissä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen kuinka moni viesti tämän keskustelun ensimmäisellä sivulla koski ensisijaisesti ulkonäköä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, kuinka laihuuden ihannointi nostaa taas päätään ja se alkaa näkymään jo syömishäiriötapauksissa. Ilmiötä ruokkii juuri tällainen asenne, missä vakavasta sairaudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ulkonäköasioihin.

Kirjoitat hyvin ja analyyttisesti; mukava kuulla myös läheisen näkökulma.

Taisin lukea saman artikkelin kuin sinä. Myös omalla kohdallani sidon sairauden suoraan ulkonäköön. Olen henkisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan mutten usko olevani varsinaisesti sairas - enhän ole ollut kolmeen vuoteen alipainoinen, ja kuukautisetkin palasivat viime vuonna. Se oli aikuisikäni toiseksi suurin pettymys, tunsin pettäneeni itseni ja kaiken, mihin uskon. En vieläkään käsitä, miten saatoin antaa sen tapahtua. Aina välillä havahdun omaan järjettömyyteeni; nytkin.

T. Tuo luusto-ongelmista kirjoittanut 33-vuotias

Kiitos.

Tästä kirjoituksestani tuli elävä muisto nuoruudestamme. Yritimme silloin viritellä jotain seurustelusuhdetta tämän ystäväni kanssa ja häneltä jäi pois kuukautiset. Tietenkin olimme ihan paniikissa siitä, että meille on käynyt vahinko, mutta oikea syy olikin se, että kuukautiset jäivät hänellä pois laihtumisen myötä. Muistan kuinka lähes euforisen onnellinen hän oli tuosta. Ei siis helpotuksesta, ettei vahinkoa ollut käynyt, vaan siitä että oli onnistunut laihtumaan niin paljon. Se tilanne oli sanalla sanoen karmiva. Eikä siinä auttanut vaikka kuinka yrität poikaystävän ominaisuudessa vakuuttaa kuinka upea ja täydellinen toinen on, eikä laihtua pidä enää yhtään vaan päinvastoin. 

Nyt kun juttelimme asiasta, niin hän muisteli sitä kuinka se ulkoinen paine laihuudelle oli niin valtava. Olihan se kieltämättä tuolloin nollarilla ihan sairasta aikaa. Siinä paitsi vietiin tytöiltä kehollinen kasvurauha, myös pojilta mahdollisuus viehättyä erilaisista tytöistä, koska rymäpaineen takia oli se tietty naisenmuotti mitä kaikkien piti ihailla. Me oltiin jo liki kolmikymppisiä kun yksi kaveri kertoi viehättyvänsä vähän pulskemmista naisista ja se tilanne vastasi suunnilleen kaapista ulos tulemista. 

Tämä ketju on antanut paljon ajattelemisen aihetta ja täytyy myöntää, että olen hieman huolissani ystävästäni nyt kun luen kuinka moni teistä edelleen kamppailee noiden asioiden kanssa salaten sen lähipiiriltään. Jos joku haluaa kertoa millä tavalla haluaisi tulla lähestytyksi läheisen taholta tämän asian tiimoilta, niin otan kiitollisena vinkkejä vastaan.

Äh, ei kirjoituksestani kuin kirjoituksestasi. Hitto tätä laiskaa oikolukemista, kun menee jo ensimmäisessä lauseessa pieleen. 

T. 66

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus ja tärkeä aihe.

Läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan teininä ja kamppaili sairautensa kanssa useita vuosia. Reilu kuukausi sitten juttelimme asiasta ja hän kertoi kuinka joutuu edelleen tekemään töitä asian kanssa, vaikka hänen elämänsä on ollut jo vuosia hyvää ja tasapainoista. Olemme nykyään liki nelikymppisiä.

Tämä oli hyvin silmiäavaava keskustelu siitä kuinka hallitseva syömishäiriö on. Olen itse kamppaillut päihdeongelman kanssa ja nykyään mielenterveysongelmien tai stressin ottaessa turhan paljon tilaa, minulle tulee hyvin harvoin ajatus hakea helpotusta päihteistä. Ystäväni se sijaan vaikeina hetkinä edelleen joutuu taistelemaan, että syömishäiriöoireet pysyvät poissa. Oli todella surullista kuulla, kuinka vuosi sitten sairastettuaan useamman viikon, hän koki sen aiheuttamasta laihtumisesta enemmän onnistumisen iloa, kuin saamastaan ylennyksestä töissä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen kuinka moni viesti tämän keskustelun ensimmäisellä sivulla koski ensisijaisesti ulkonäköä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, kuinka laihuuden ihannointi nostaa taas päätään ja se alkaa näkymään jo syömishäiriötapauksissa. Ilmiötä ruokkii juuri tällainen asenne, missä vakavasta sairaudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ulkonäköasioihin.

Kirjoitat hyvin ja analyyttisesti; mukava kuulla myös läheisen näkökulma.

Taisin lukea saman artikkelin kuin sinä. Myös omalla kohdallani sidon sairauden suoraan ulkonäköön. Olen henkisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan mutten usko olevani varsinaisesti sairas - enhän ole ollut kolmeen vuoteen alipainoinen, ja kuukautisetkin palasivat viime vuonna. Se oli aikuisikäni toiseksi suurin pettymys, tunsin pettäneeni itseni ja kaiken, mihin uskon. En vieläkään käsitä, miten saatoin antaa sen tapahtua. Aina välillä havahdun omaan järjettömyyteeni; nytkin.

T. Tuo luusto-ongelmista kirjoittanut 33-vuotias

Kiitos.

Tästä kirjoituksestani tuli elävä muisto nuoruudestamme. Yritimme silloin viritellä jotain seurustelusuhdetta tämän ystäväni kanssa ja häneltä jäi pois kuukautiset. Tietenkin olimme ihan paniikissa siitä, että meille on käynyt vahinko, mutta oikea syy olikin se, että kuukautiset jäivät hänellä pois laihtumisen myötä. Muistan kuinka lähes euforisen onnellinen hän oli tuosta. Ei siis helpotuksesta, ettei vahinkoa ollut käynyt, vaan siitä että oli onnistunut laihtumaan niin paljon. Se tilanne oli sanalla sanoen karmiva. Eikä siinä auttanut vaikka kuinka yrität poikaystävän ominaisuudessa vakuuttaa kuinka upea ja täydellinen toinen on, eikä laihtua pidä enää yhtään vaan päinvastoin. 

Nyt kun juttelimme asiasta, niin hän muisteli sitä kuinka se ulkoinen paine laihuudelle oli niin valtava. Olihan se kieltämättä tuolloin nollarilla ihan sairasta aikaa. Siinä paitsi vietiin tytöiltä kehollinen kasvurauha, myös pojilta mahdollisuus viehättyä erilaisista tytöistä, koska rymäpaineen takia oli se tietty naisenmuotti mitä kaikkien piti ihailla. Me oltiin jo liki kolmikymppisiä kun yksi kaveri kertoi viehättyvänsä vähän pulskemmista naisista ja se tilanne vastasi suunnilleen kaapista ulos tulemista. 

Tämä ketju on antanut paljon ajattelemisen aihetta ja täytyy myöntää, että olen hieman huolissani ystävästäni nyt kun luen kuinka moni teistä edelleen kamppailee noiden asioiden kanssa salaten sen lähipiiriltään. Jos joku haluaa kertoa millä tavalla haluaisi tulla lähestytyksi läheisen taholta tämän asian tiimoilta, niin otan kiitollisena vinkkejä vastaan.

Olet hieno ystävä.

Ei mikään helppo kysymys, eikä vähiten siksi, että useimmat syömishäiriöiset säikähtävät jäädessään kiinni. Torjuva, tyly tai etäännyttävä reaktio ei ole kysyjän vika vaan sairauden keino varmistaa, ettei ote lipsu. Minusta tärkeintä on olla mahdollisimman hienovarainen ja aloittaa ehkä ensin kysymällä vointia ja oloa yleisemmällä tasolla (onko huolia, stressiä tai muuta vastaavaa). Syömisasioihin voi jatkaa, kun keskusteluyhteys tuntuu vakaalta. Teillä tosin voi olla eri lähtökohta, koska syömishäiriö on jo kertaalleen nostettu pöydälle, ettekä lähde liikkeelle ihan tyhjästä. Ehkä voisit viitata aiempiin keskusteluihin ja sanoa heränneesi vasta hiljattain pohtimaan, miten salakavalan pitkäkestoisia tällaiset asiat ovat.

Tästä ei ehkä ollut kovin konkreettista apua, koska yksilöllisiä eroja on valtavasti. Omasta puolestani voin sanoa, ettei mikään lähestymistapa tuottaisi toivottua lopputulosta: karkaisin kuin rotta uppoavasta laivasta, vaikka toinen ihminen tekisi kaiken oppikirjamaisen oikein.

Toistan vielä, että olet hieno ystävä. Olet todella miettinyt näitä asioita pitkälle. Arvostan!

Vähän ot: onko yksityisellä puolella toimivaa syömishäiriöhoitoa? Ei sillä että minulla olisi siihen varaa, mutta julkinen puoli on etenkin aikuisten kohdalla asiasta pihalla kuin lumiukko, ja olen usein miettinyt löytyykö Suomesta yksityisiä klinikoita/hoitolaitoksia jossa homma olisi edennyt?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Minä puolestani en tiedä yhtään naista, joka edes laihduttaisi. Kertoo vaan siitä, missä piireissä sinä liikut.

Voimia, hakekaa apua ajoissa. Jos terveydenhuollosta ei löydy apua, katsokaa alueenne syömishäiriön tuet esim. erilaisia vertaistukiryhmiä löytyy sekä netissä että eri kaupungeissa. 

Tässä myös hyödyllinen linkki syömishäiriöliittojen sivulle: https://syomishairioliitto.fi/tukea/tukea-sairastuneelle

Minulla on lievä Arfid-syömishäiriö, joka ehkä sekottuu lievään OCD:hen. Syömishäiriöni ei siis mitenkään liity ulkonäköön. Pelkään syömisen aiheuttavan minulle vatsakipuja ja pelkään paljon ruokamyrkytyksiä. Jos ruoka mielestäni haisee tai tuntuu vähänkin oudolta, menetän ruokahaluni. Kesti pitkään ennen kuin tiesin kärsiväni tästä, sillä arfid on vähemmän tunnettu. 

Vierailija kirjoitti:

Voimia, hakekaa apua ajoissa. Jos terveydenhuollosta ei löydy apua, katsokaa alueenne syömishäiriön tuet esim. erilaisia vertaistukiryhmiä löytyy sekä netissä että eri kaupungeissa. 

Tässä myös hyödyllinen linkki syömishäiriöliittojen sivulle: https://syomishairioliitto.fi/tukea/tukea-sairastuneelle

Minulla on lievä Arfid-syömishäiriö, joka ehkä sekottuu lievään OCD:hen. Syömishäiriöni ei siis mitenkään liity ulkonäköön. Pelkään syömisen aiheuttavan minulle vatsakipuja ja pelkään paljon ruokamyrkytyksiä. Jos ruoka mielestäni haisee tai tuntuu vähänkin oudolta, menetän ruokahaluni. Kesti pitkään ennen kuin tiesin kärsiväni tästä, sillä arfid on vähemmän tunnettu. 

Kiitos. Minulla on Asperger, ja olen reagoinut stressiin/muutoksiin/kaikkeen vaikealla syömishäiriökäyttäytymisellä aivan lapsesta saakka. Siksi olen (lähes) huvittunut, kun keskustellaan vain ulkonäkö- ja laihuuskeskeisestä syömishäiriöisyydestä. Mulle on aivan tuo ja sama vaikka näyttäisin roadmanilta. Ikää 50+ ja yhä vaikeasti syömishäiriöinen. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Muistuttaisin kuitenkin, että suurimmalla osalla naisista on normaali suhden ruokaan. Se, että tää meidän elämäntyyli johtaa siihen, että monenkin pitää laihduttaa ja miettiä ruuan energiamääriä, on ihan eri asia kuin syömishäiriö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Muistuttaisin kuitenkin, että suurimmalla osalla naisista on normaali suhden ruokaan. Se, että tää meidän elämäntyyli johtaa siihen, että monenkin pitää laihduttaa ja miettiä ruuan energiamääriä, on ihan eri asia kuin syömishäiriö.

Ihan ohiksena minä taas sanoisin, näin keski-ikäisenä naisena, että suurimmalla osalla naisista on täysin vääristynyt kuva syömisestä. Tuttavapiirissäni on useampi syömishäiriöinen, yhdellä juuri tuli läheltä piti tilanne, kun sydän pysähtyi, ja sitä sitten ihmeteltiin porukassa, että miten ihmeessä, kun syökin niin terveellisesti ja harrastaa juoksua! En vaan pystynyt sanomaan ääneen, että herätkää nyt herranjestas, etenkin kun suurin osa tästä porukasta ei pysty edes normi-lounasruokalassa syömään ilman sitä syömishäiriöpuhetta, eli saako tätä nyt ottaa ja heh tää menee suoraan mun reisiin ja otan nyt vaan salaattia, kun söin niin ison aamupalan (etkä syönyt) jne. 

Tämän ketjun kirjoittajat on varmaan astetta vakavammassa tilanteessa, mutta helvata, että väsyttää olla seurassa, jossa koko ajan mietitään ruokaa (josta ei koskaan kuitenkaan saa nauttia)! 

Mulla oli syömishäiriö ja myös alkoholisoiduin. Samoilla opeilla millä loppui juominen, loppui myös sh-sekoilu. En koe että noilla on mitään eroa, addiktioita molemmat. Kuulemma muuten tutkitusti lähes kaikilla päihdeongelmaisilla naisilla on myös syömishäiriö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Muistuttaisin kuitenkin, että suurimmalla osalla naisista on normaali suhden ruokaan. Se, että tää meidän elämäntyyli johtaa siihen, että monenkin pitää laihduttaa ja miettiä ruuan energiamääriä, on ihan eri asia kuin syömishäiriö.

Ihan ohiksena minä taas sanoisin, näin keski-ikäisenä naisena, että suurimmalla osalla naisista on täysin vääristynyt kuva syömisestä. Tuttavapiirissäni on useampi syömishäiriöinen, yhdellä juuri tuli läheltä piti tilanne, kun sydän pysähtyi, ja sitä sitten ihmeteltiin porukassa, että miten ihmeessä, kun syökin niin terveellisesti ja harrastaa juoksua! En vaan pystynyt sanomaan ääneen, että herätkää nyt herranjestas, etenkin kun suurin osa tästä porukasta ei pysty edes normi-lounasruokalassa syömään ilman sitä syömishäiriöpuhetta, eli saako tätä nyt ottaa ja heh tää menee suoraan mun reisiin ja otan nyt vaan salaattia, kun söin niin ison aamupalan (etkä syönyt) jne. 

Tämän ketjun kirjoittajat on varmaan astetta vakavammassa tilanteessa, mutta helvata, että väsyttää olla seurassa, jossa koko ajan mietitään ruokaa (josta ei koskaan kuitenkaan saa nauttia)! 

Mun tuttavapiirissä taas ei tuollaista kuule. En muista, koska viimeksi olisin kuullut jonkun noita juttuja ääneen pohtivan. Keski-ikäinen minäkin.

Löytyypä hyvinkin, sairastuin 48-vuotiaana anoreksiaan. Tuntui, että ainoa asia, jonka elämässä hallitsen, on paino.

Hyvin hallitsinkin ...

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli syömishäiriö ja myös alkoholisoiduin. Samoilla opeilla millä loppui juominen, loppui myös sh-sekoilu. En koe että noilla on mitään eroa, addiktioita molemmat. Kuulemma muuten tutkitusti lähes kaikilla päihdeongelmaisilla naisilla on myös syömishäiriö.

Kirjoitapa tähän ne "tutkimustiedot":

Nälkä ja hallinnan tunne ovat koukuttavia mutta en nyt ihan lähtisi alkoholismia ja syömishäiriötä lyömään samaan muottiin. Ihminen voi hyvin elää ilman alkoholia mutta ilman ruokaa ei voi elää. Eikä rankka syömishäiriö todellakaan ole mitään sekoilua. Yhteisiä piirteitä varmasti löytyy koska kehon lisäksi myös mieli oireilee. 

Tässä ketjussa on ollut paljon hyviä tekstejä. Toivon että kukaan ei luovuta vaan uskoo parempaan!

Vierailija kirjoitti:

Vähän ot: onko yksityisellä puolella toimivaa syömishäiriöhoitoa? Ei sillä että minulla olisi siihen varaa, mutta julkinen puoli on etenkin aikuisten kohdalla asiasta pihalla kuin lumiukko, ja olen usein miettinyt löytyykö Suomesta yksityisiä klinikoita/hoitolaitoksia jossa homma olisi edennyt?

Syömishäiriökeskus on kaiketi hyvä paikka, mutta heidän toimintaansa on käsittääkseni supistettu aika tavalla. Mehiläisellä on myös panostettu syömishäiriöosaamiseen, hoitosuunnitelmia tekemässä on ollut oikeasti asiantuntevia ammattilaisia.

Uutena toimijana on oululainen Mediferro, mutta verkkosivujen perusteella niskakarvani nousevat vähän pystyyn. Artikkelit ovat kuin tekoälyllä luotuja, retoriikka on amerikkalaista konsulttijargonia ja jollakin vinksahtaneella tavalla kirjoitustyyli on jopa syömishäiriöitä romantisoiva. Voi olla, että tämä on vain minun vaikutelmani, mutta jokin verkkosivuissa puistattaa. Mieleen tulee joko vanha kunnon ysärin Ostoskanava tai pienet, yhdysvaltalaiset seurakunnat, jotka markkinoivat toimintaansa marginaalisilla satelliittikanavilla tilinumero TV-ruudun alareunassa pyörien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ot: onko yksityisellä puolella toimivaa syömishäiriöhoitoa? Ei sillä että minulla olisi siihen varaa, mutta julkinen puoli on etenkin aikuisten kohdalla asiasta pihalla kuin lumiukko, ja olen usein miettinyt löytyykö Suomesta yksityisiä klinikoita/hoitolaitoksia jossa homma olisi edennyt?

Syömishäiriökeskus on kaiketi hyvä paikka, mutta heidän toimintaansa on käsittääkseni supistettu aika tavalla. Mehiläisellä on myös panostettu syömishäiriöosaamiseen, hoitosuunnitelmia tekemässä on ollut oikeasti asiantuntevia ammattilaisia.

Uutena toimijana on oululainen Mediferro, mutta verkkosivujen perusteella niskakarvani nousevat vähän pystyyn. Artikkelit ovat kuin tekoälyllä luotuja, retoriikka on amerikkalaista konsulttijargonia ja jollakin vinksahtaneella tavalla kirjoitustyyli on jopa syömishäiriöitä romantisoiva. Voi olla, että tämä on vain minun vaikutelmani, mutta jokin verkkosivuissa puistattaa. Mieleen tulee joko vanha kunnon ysärin Ostoskanava tai pienet, yhdysvaltalaiset seurakunnat, jotka markkinoivat toimintaansa marginaalisilla satelliittikanavilla tilinumero TV-ruudun alareunassa pyörien.

Kiitos!