Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei suostu maksamaan kotihoidosta eikä suostu vanhainkotiin eikä muuttamaan lähemmäs meitä lapsiaan.
21.04.2026 |
Silti meidän pitäisi hänet huoltaa ja hänt auttaa. Asuu omakotitalossa yksin eikä suostu myymään eikä muuttamaan toiselle paikkakunnalle. On laittanut totaalisesti liinat kiinni kaiken suhteen eikä suostu tulemaan yhtään vastaan. Kun puhun siitä, kun hänen vointinsa huononee eikä pärjää enää itsekseen niin sitten ei ole vaihtoehtoja kuin paikka vanhainkodista, jos ei huoli ulkopuolisia kotiinsa eikä suostu muuttamaan paikkakunnalta hän aloittaa rähjäämisen mitem häntä ei mihinkään laitokseen suljeta.
Mitä tässä nyt pitäisis siis tehdä? Asun itse perheeni kanssa 3 tunnin ajomatkan päässä hänestä ja meillä on tosiaan oma elämämme täällä, oma koti, työt ja lapsen koulu, emme tosiaan ole muuttamassa pois. Siskoni asuu vielä kauempana eikä hänellä muutto tule kysymykseenkään miehen työn takia.
Mikä tässä siis auttaa? Antaa olla, lopettaa vääntäminen ja paha sanoa näin, mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin jättää hänet sitten oman onnensa nojaan? Alan olemaan loppu tähän touhuun.
Kommentit (234)
Kun tulen vanhaksi niin eniten varmaan harmittaisi itsemääräämisen rajoittaminen, lapset tekevät päätöksen siitä mikä minulle sopii ja kuinka tulee elää, kuinka käytän rahaa ja ketä tapaan. Jos en suoraan pyydä heiltä apua niin antakaa olla ja eläkää omaa elämäänne. Lopulta toki tulee aika kun muutoksia on tehtävä ja siitäkin voisi kanssani neuvotella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymyshän ei ole siitä ketä uskotaan ketä ei. Vaan edelleen siitä itsemääräämisoikeudesta. Itsestään voi määrätä ei siitä mitä muiden kuuluisi tehdä tai mikä sinusta olisi hänen kohdallaan tarpeellista.
Kysymys on nimenomaan siitä, ketä uskoa ja ketä ei. JOS siis jotain sattuu ja aletaan kyselemään, miksi vanhuksesta ei ole huolehdittu. Vanhushan saattaa myöhemmin itse väittää, että "kyllä minä olisin apua halunnut, mutta kun...". Itsemääräämisoikeus on ihan hyvä asia ja vanhuksella on oikeus maata vaikka viikon lörssönit housuissaan, jos haluaa. Mutta se merkintä on tärkeä niin omaisille kuin viranomaisillekin, että jotain on sentään yritetty, mutta vanhus itse kieltäytynyt.
Eu sillä merkinnällä ole mitään merkitystä enää viikon tai kahden päästä. Tilanne on voinut muuttua moneen kertaan.
Siitä että kotiapua ei ole järjestetty ei kyllä syytettä heitteillejätöstä oli siitä merkintä tai ei.
Heitteille jättö voi tulla kyseeseen jos henkilö selvästi on sairaalahoidon tarpeessa, eikä häntä sairaalahoitoon toimiteta tai soiteta sinne hätäkeskukseen. Sitä tilannetta ei kyllä tässä kohtaa on vaikea aloittajan tilanteessa olevan.
Nyt erehdyt. Läheskään kaikki kotona pärjäämättömät eivät tarvitse sairaalahoitoa. Varsin usein kyse on siitä, että eivät pärjää enää tavallisissa arkisissa toiminnoissaan. Kuten vessassa tai pesulla käynnistä, ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksesta jne. Ei nuo ongelmat edellytä lääketieteellistä hoitoa sairaalassa. Suomessa kyllä on iso ongelma siinä, että muutakaan akuuttipaikkaa ei tällaisille vanhuksille ole kuin sairaalan päivystys. Ja sitten ne päivystykset ruuhkautuvat, kun mummoja ja pappoja ei saada sieltä siirrettyä minnekään muuallekaan. Mitään sairaanhoitoa ( = tutkimuksia, hoitotoimenpiteitä, uusia lääkityksiä tms) he eivät tarvitse. Joo, vointi voi muuttua nopeastikin, mutta oikeasti on aika tärkeää, että ilmoitus vanhuksen kotona pärjäämättömyydestä menee viranomaisille tietoon ajoissa eikä vasta sitten, kun naapurit ilmoittaa seinän takaa tulevasta kalmon hajusta. Näin kärjistetysti sanottuna.
Isäni halusi, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Oli sen joskus aikoinaan äidille luvannutkin. Myös minä ja siskoni toivottiin, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Koska isä kieltäytyi kuitenkin kaikesta ulkopuolisesta avusta eikä itsekään pystynyt äidistä huolehtimaan, alkoi koti-päivystys-koti-päivystys -rumba. Lopulta Peijaksessa lääkäri ilmoitti isälle, että äitiä ei enää kotiuteta, jos isä ei edelleenkään suostu ulkopuoliseen apuun. Sitten suostui. Tuokin rumba olisi jäänyt pois, jos isä olisi jo aiemmin suostunut ulkopuoliseen apuun. Ei äitikään mitään sairaalahoitoa tarvinnut, mutta kun isän piti olla känkkäränkkä. Nyt äitini katselee jo pilvenreunalta ja mun siskoni saa taistella känkkäränkän kanssa.
En ole vittänyt että aina se joka ei pärjää kotona tarvitsisi sairaalahoitoa. Ihan turhaan jankkaat siitä. Kotoma pärjäämättömyus ilman että on sairaalahoidon tarvetta ei ole kyllä myöskään peruste heitteille jätölle kuten jossain aikaisemmassa kommentissasi väitit.
Huoli-ilmoitusta ei pidä tehdä jos pelkää että kyse olisi heitteillejätöstä. Silloin soitetaan häkeen.
Huoli-ilmoituksen voi tehdä mutta pitää myös ymmärtää että se välttättä ei johda mihinkään eikä sen avulla vastuuta siirretä kenellekään.
Ehkä teidän hyvinvointialueella näin, mutta ainakin täällä Vantaa-Kerava -hyvinvointialueella ovat olleet varsin tyytyväisiä, että olen ottanut sinne yhteyttä ajoissa enkä vasta sitten, kun nk paska on jo osunut tuulettimeen.
Huoli-ilmoitus tehdään silloin, kun ollaan huoiissaan jonkun ihmisen pärjäämisestä. Ja lähes poikkeuksetta huoli-ilmoitus ei liity terveydenhuoltoon yhtään mitenkään vaan on sosiaalihuollon asia. Alaikäisten kohdalla tehdään lastensuojeluilmoitus eikä niitä lapsiakaan minnekään sairaalan päivystykseen kärrätä. Ellei ole jokin lääketieteellinen syy (esim suicidaalisuus) kärrätä.
Tässä olisi kyllä oikeasti ihan laajemmankin yhteiskunnnalisen keskustelun paikka. Tarkoitan ihan poliittisella ja päättäjätasolla. 112 pitäisi olla niitä varten, joilla on oikeasti hengestä kyse. Ja joku 666 -numero niitä varten, joilla mitään hengenhätää ei ole, mutta pissat kirvelee vaipassa. Ei ole järkevää kuormittaa sasiraaloita asiakkailla, jotka tarvitsevat soaiaalipuolen palveluita. Pitäisi kehitellä jonkinlainen sosiaalipäivystys, johon voitaisiin ottaa tilapäisesti kotona pärjäämättömiä vanhuksia. Nämä vastuukysymyksetkin olisi hyvä miettiä ihan uusiksi. Kenellä on vastuu ja kenellä ei? Vai onko kenelläkään?Oletko oikeasti sitä mieltä että ihmsten pitäisi pystyä miettumään kun esim. äitisi harhailer missä sattuu soittavatko he hätänumeroon vai jonnekin muualle? Numerot on olemassa vanhuspalveluihin joista saa neuvo niissä tilanteissa kun on tarve vain palveluille.
Yhtään monimutakisemmaksi järjestelmää ei ole tarve muuttaa.
Okei, numero voisi olla sama, mihin soittaa. Mutta puhelun vastaanottajan pitäisi voida ohjata reipas omilla jaloillaan kulkeva muistisairas hattarapää jonnekin muualle kuin just sairaalan päivystykseen, missä on kaikki sydäninfarktin yms saaneetkin. Vaikka dementiakin on sairaus, niin HOIVAN tarve on eri asia kuin HOIDON tarve. Pitäisi olla eri päivystysyksiköt sairaille, jotka tarvitsevat lääketieteellistä hoitoa, ja eri päivystysyksiköt niille, jotka tarvitsee vain ruokaa ja puhtaan vaipan pari kertaa vuorokaudessa. Tai jonkun katsomaan perään, ettei ihan nakupellenäkään lähde talvipakkaseen. Eli hoivaa eikä hoitoa. Vanhusten määrä kasvaa tässä maassa koko ajan, mutta mitään ei ole tehty sen eteen, että sairaaloiden päivystysten lisäksi meillä olisi sosilaaihuollon vanhuspäivystyksiäkin. Mun äiti oli kolmen kuukauden aikana neljä kertaa Peijaksen sairaalan päivytstyksessä. Ei se siellä mitään sairaanhoitoa tarvinnut, mutta oli siellä vain siksi, että isäkään ei sen kanssa kotona enää pärjännyt. Äidille olisi riittänyt varsin hyvin joku varastohalli, jossa muitakin samanlaisia ja pari järjestyksenvalvojaa vahtimassa, että eivät karkuunaan pääse. Ja tuomassa ruokaa ja juotavaa. Viiden tähden palvelu, jos olisivat auttaneet vielä vessaankin, mutta Peijaksen päivystyksessäkin laittoivat äidille heti vaipat, niin ei tarvinnut käyttää vessassakaan.
Mikä olisi sun ratkaisusi alati pahenevaan ongelmaan? Siis siihen, että päivystykset täyttyvät tällaisista vanhuksista ja ne oikeasti sairaat joutuvat kivuissaan odottamaan? Mun ratkaisu on, että vaikka nyt sama puhelinnumero olisikin, niin linjalla vasemmalle ne, jotka eivät lääketieteellistä hoitoa tarvitse ja linjalla oikealle ne, jotka tarvitsevat. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tuo vasen linja ja kaikki ohjataan opikealle linjalle.
Voisitko hieman jaotella tuota tekstiäsi? Ei jaksa tuommoista yhtä pötköä lukea vaikka kiinnostaisikin.
Hieman vaikea sitä on nähdä päällepäin johtuuko vanhuksen harhailu tai sekavuus muistisairaudesta vai jostakin muusta. Vaikka se johtuisi muistisairaudesta voi lääkärin tutkimus olla tarpeen esim. sen vuoksi että arvioidaan onko tarpeen tehdä muutoksia lääkitykseen.
En näe ongelmalliseksi sitä että myös ne harhailevat ja sekavat vanhukset ohjautuu päivystykseen. Suurempi ongelma on se että niitä tarkoituksen mukaisia jatkohoitopaikkoja ei ole vapaana kun asiakasta ei voi kotiuttaa mutta hän ei myöskään ole sairaalahoidon tarpessa.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymyshän ei ole siitä ketä uskotaan ketä ei. Vaan edelleen siitä itsemääräämisoikeudesta. Itsestään voi määrätä ei siitä mitä muiden kuuluisi tehdä tai mikä sinusta olisi hänen kohdallaan tarpeellista.
Kysymys on nimenomaan siitä, ketä uskoa ja ketä ei. JOS siis jotain sattuu ja aletaan kyselemään, miksi vanhuksesta ei ole huolehdittu. Vanhushan saattaa myöhemmin itse väittää, että "kyllä minä olisin apua halunnut, mutta kun...". Itsemääräämisoikeus on ihan hyvä asia ja vanhuksella on oikeus maata vaikka viikon lörssönit housuissaan, jos haluaa. Mutta se merkintä on tärkeä niin omaisille kuin viranomaisillekin, että jotain on sentään yritetty, mutta vanhus itse kieltäytynyt.
Eu sillä merkinnällä ole mitään merkitystä enää viikon tai kahden päästä. Tilanne on voinut muuttua moneen kertaan.
Siitä että kotiapua ei ole järjestetty ei kyllä syytettä heitteillejätöstä oli siitä merkintä tai ei.
Heitteille jättö voi tulla kyseeseen jos henkilö selvästi on sairaalahoidon tarpeessa, eikä häntä sairaalahoitoon toimiteta tai soiteta sinne hätäkeskukseen. Sitä tilannetta ei kyllä tässä kohtaa on vaikea aloittajan tilanteessa olevan.
Nyt erehdyt. Läheskään kaikki kotona pärjäämättömät eivät tarvitse sairaalahoitoa. Varsin usein kyse on siitä, että eivät pärjää enää tavallisissa arkisissa toiminnoissaan. Kuten vessassa tai pesulla käynnistä, ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksesta jne. Ei nuo ongelmat edellytä lääketieteellistä hoitoa sairaalassa. Suomessa kyllä on iso ongelma siinä, että muutakaan akuuttipaikkaa ei tällaisille vanhuksille ole kuin sairaalan päivystys. Ja sitten ne päivystykset ruuhkautuvat, kun mummoja ja pappoja ei saada sieltä siirrettyä minnekään muuallekaan. Mitään sairaanhoitoa ( = tutkimuksia, hoitotoimenpiteitä, uusia lääkityksiä tms) he eivät tarvitse. Joo, vointi voi muuttua nopeastikin, mutta oikeasti on aika tärkeää, että ilmoitus vanhuksen kotona pärjäämättömyydestä menee viranomaisille tietoon ajoissa eikä vasta sitten, kun naapurit ilmoittaa seinän takaa tulevasta kalmon hajusta. Näin kärjistetysti sanottuna.
Isäni halusi, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Oli sen joskus aikoinaan äidille luvannutkin. Myös minä ja siskoni toivottiin, että äiti saa olla loppuun asti kotona. Koska isä kieltäytyi kuitenkin kaikesta ulkopuolisesta avusta eikä itsekään pystynyt äidistä huolehtimaan, alkoi koti-päivystys-koti-päivystys -rumba. Lopulta Peijaksessa lääkäri ilmoitti isälle, että äitiä ei enää kotiuteta, jos isä ei edelleenkään suostu ulkopuoliseen apuun. Sitten suostui. Tuokin rumba olisi jäänyt pois, jos isä olisi jo aiemmin suostunut ulkopuoliseen apuun. Ei äitikään mitään sairaalahoitoa tarvinnut, mutta kun isän piti olla känkkäränkkä. Nyt äitini katselee jo pilvenreunalta ja mun siskoni saa taistella känkkäränkän kanssa.
En ole vittänyt että aina se joka ei pärjää kotona tarvitsisi sairaalahoitoa. Ihan turhaan jankkaat siitä. Kotoma pärjäämättömyus ilman että on sairaalahoidon tarvetta ei ole kyllä myöskään peruste heitteille jätölle kuten jossain aikaisemmassa kommentissasi väitit.
Huoli-ilmoitusta ei pidä tehdä jos pelkää että kyse olisi heitteillejätöstä. Silloin soitetaan häkeen.
Huoli-ilmoituksen voi tehdä mutta pitää myös ymmärtää että se välttättä ei johda mihinkään eikä sen avulla vastuuta siirretä kenellekään.
Ehkä teidän hyvinvointialueella näin, mutta ainakin täällä Vantaa-Kerava -hyvinvointialueella ovat olleet varsin tyytyväisiä, että olen ottanut sinne yhteyttä ajoissa enkä vasta sitten, kun nk paska on jo osunut tuulettimeen.
Huoli-ilmoitus tehdään silloin, kun ollaan huoiissaan jonkun ihmisen pärjäämisestä. Ja lähes poikkeuksetta huoli-ilmoitus ei liity terveydenhuoltoon yhtään mitenkään vaan on sosiaalihuollon asia. Alaikäisten kohdalla tehdään lastensuojeluilmoitus eikä niitä lapsiakaan minnekään sairaalan päivystykseen kärrätä. Ellei ole jokin lääketieteellinen syy (esim suicidaalisuus) kärrätä.
Tässä olisi kyllä oikeasti ihan laajemmankin yhteiskunnnalisen keskustelun paikka. Tarkoitan ihan poliittisella ja päättäjätasolla. 112 pitäisi olla niitä varten, joilla on oikeasti hengestä kyse. Ja joku 666 -numero niitä varten, joilla mitään hengenhätää ei ole, mutta pissat kirvelee vaipassa. Ei ole järkevää kuormittaa sasiraaloita asiakkailla, jotka tarvitsevat soaiaalipuolen palveluita. Pitäisi kehitellä jonkinlainen sosiaalipäivystys, johon voitaisiin ottaa tilapäisesti kotona pärjäämättömiä vanhuksia. Nämä vastuukysymyksetkin olisi hyvä miettiä ihan uusiksi. Kenellä on vastuu ja kenellä ei? Vai onko kenelläkään?Oletko oikeasti sitä mieltä että ihmsten pitäisi pystyä miettumään kun esim. äitisi harhailer missä sattuu soittavatko he hätänumeroon vai jonnekin muualle? Numerot on olemassa vanhuspalveluihin joista saa neuvo niissä tilanteissa kun on tarve vain palveluille.
Yhtään monimutakisemmaksi järjestelmää ei ole tarve muuttaa.
Okei, numero voisi olla sama, mihin soittaa. Mutta puhelun vastaanottajan pitäisi voida ohjata reipas omilla jaloillaan kulkeva muistisairas hattarapää jonnekin muualle kuin just sairaalan päivystykseen, missä on kaikki sydäninfarktin yms saaneetkin. Vaikka dementiakin on sairaus, niin HOIVAN tarve on eri asia kuin HOIDON tarve. Pitäisi olla eri päivystysyksiköt sairaille, jotka tarvitsevat lääketieteellistä hoitoa, ja eri päivystysyksiköt niille, jotka tarvitsee vain ruokaa ja puhtaan vaipan pari kertaa vuorokaudessa. Tai jonkun katsomaan perään, ettei ihan nakupellenäkään lähde talvipakkaseen. Eli hoivaa eikä hoitoa. Vanhusten määrä kasvaa tässä maassa koko ajan, mutta mitään ei ole tehty sen eteen, että sairaaloiden päivystysten lisäksi meillä olisi sosilaaihuollon vanhuspäivystyksiäkin. Mun äiti oli kolmen kuukauden aikana neljä kertaa Peijaksen sairaalan päivytstyksessä. Ei se siellä mitään sairaanhoitoa tarvinnut, mutta oli siellä vain siksi, että isäkään ei sen kanssa kotona enää pärjännyt. Äidille olisi riittänyt varsin hyvin joku varastohalli, jossa muitakin samanlaisia ja pari järjestyksenvalvojaa vahtimassa, että eivät karkuunaan pääse. Ja tuomassa ruokaa ja juotavaa. Viiden tähden palvelu, jos olisivat auttaneet vielä vessaankin, mutta Peijaksen päivystyksessäkin laittoivat äidille heti vaipat, niin ei tarvinnut käyttää vessassakaan.
Mikä olisi sun ratkaisusi alati pahenevaan ongelmaan? Siis siihen, että päivystykset täyttyvät tällaisista vanhuksista ja ne oikeasti sairaat joutuvat kivuissaan odottamaan? Mun ratkaisu on, että vaikka nyt sama puhelinnumero olisikin, niin linjalla vasemmalle ne, jotka eivät lääketieteellistä hoitoa tarvitse ja linjalla oikealle ne, jotka tarvitsevat. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tuo vasen linja ja kaikki ohjataan opikealle linjalle.Voisitko hieman jaotella tuota tekstiäsi? Ei jaksa tuommoista yhtä pötköä lukea vaikka kiinnostaisikin.
Kun ehdin, opettelen tekemään tiktok-videoita aiheesta :D
Vierailija kirjoitti:
No ei hän pääsisi kuin yksityiseen n. 7000 euroa kuussa. Ei edes talon myymisellä montaa vuotra siellä asuttaisi.
Tämä. Hoivakotipaikka on tosi kallis, ei sinne noin vaan mennä.
Toki julkisen kautta voi yrittää saada sellaisen paikan jonne pääsee varatonkin. Kriteerit ovat kuitenkin tiukat, eikä edes jonoon pääseminen ole taattua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun tulen vanhaksi niin eniten varmaan harmittaisi itsemääräämisen rajoittaminen, lapset tekevät päätöksen siitä mikä minulle sopii ja kuinka tulee elää, kuinka käytän rahaa ja ketä tapaan. Jos en suoraan pyydä heiltä apua niin antakaa olla ja eläkää omaa elämäänne. Lopulta toki tulee aika kun muutoksia on tehtävä ja siitäkin voisi kanssani neuvotella.
Monet vanhukset tekevät sellaisia päätöksiä, jotka vaikuttavat merkittävästi muiden ajankäyttöön. Toisaalta myös muilla aikuisilla ihmisilä on itsemääräämisoikeus.
Vierailija kirjoitti:
Kun tulen vanhaksi niin eniten varmaan harmittaisi itsemääräämisen rajoittaminen, lapset tekevät päätöksen siitä mikä minulle sopii ja kuinka tulee elää, kuinka käytän rahaa ja ketä tapaan. Jos en suoraan pyydä heiltä apua niin antakaa olla ja eläkää omaa elämäänne. Lopulta toki tulee aika kun muutoksia on tehtävä ja siitäkin voisi kanssani neuvotella.
Siinä kohtaa kun vanhus ei pärjää kotona edes kotihoidon käynneillä, vanhuksen haluamisilla ei ole väliä. Siinä on kyse myös omaisten ja joskus jopa naapureiden hyvinvoinnista. Isäni meinasi polttaa koko rivitalon, missä asui kun unohti lieden päälle ja siihen syttyvää materiaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei teidän tarvitse tehdä asialle mitään. Te olette ehdottaneet muuttoa joko lähemmäs teitä tai laitokseen ja hän on sanonut, että haluaa olla kotona. Viesteistänne ei käy ilmi, että hän olisi ylipäätään ketään pyytänyt muuttamaan hänen paikkakunnalleen?
Se on ihan ymmärrettävää, että ihminen, joka on pyörittänyt omaa elämäänsä sen 60 vuotta, kasvattanut perheen, luonut uran, ostanut kodin yms ei ihan suorilta taivu ajatukseen, että nyt tulisi stoppi itsenäiselle elämälle ja omasta kodista pitäisi muuttaa johonkin laitokseen muiden hoidettavaksi. Erityisesti kun mielikuvat laitoksista eivät ole erityisen positiivisia mediassa.
Ymmärrän täysin niitä vanhuksia, jotka mieluiten sinnittelevät omassa kodissaan ja elämässään ja lähtevät saappaat jalassa, kun toinen vaihtoehto on alistua iälleen ja sairauksilleen, mennä hoitokotiin, laitostua ja kestää se, ettei ole oikein enää mitään itsenäisyyttä.
Niin. Tästä asiasta keskustellaan kerta toisensa jälkeen, mutta kenellekään ei tule mieleen puhua siitä, että ihmisen olisi hyvä opetella selväpäisinä vuosinaan sopeutumaan tulevaan. Ettei kaikki muutokset sitten tule väkisin ja kerralla. Täälläkin joku ylpeänä kertoo, ettei halua vieraan ihmisen koskevan itseensä? Jos se on niin tärkeää, sitten pitää järjestää itsensä pois päiviltä reilusti ennen sitä väistämätöntä elämänvaihetta. Tai toivoa sellaista muistisairautta, ettei tuotakaan ylpeilynaihettaan enää muista.
Toinen ylpeilee, ettei halua lastensa tulevan katsomaan sitten kun on mykkä ja hoidettava. Ja hoitotahtoon tuollaista moskaa, joka varmasti auttaa omiin riippuvuudenpelkoihin, mutta aiheuttaa lapsissa häpeää ja syyllisyydentunteita toteutuessaan viimeistään kun alkavat itse heiketä, jos heillä on sydän. Hyvähän sitä on suunnitella vaikka ja mitä, mutta se on lapsellista kieroilua sitten lopulta. Huijaat siinä vain itseäsi.
Normaali sydämellinen ihminen joutuu järkyttävään paineeseen moneksi vuodeksi, ennen kuin ollaan virallisesti hoitovaiheessa. Ei vain pidä välittää? Joo ei, mutta miten olet välittämättäkään? Etkö vastaa vanhemmallesi puhelimeen? Jos vastaat, kyllä se vanhemman pinnanalainen hätä sinua syö ja myös niitä perheesi voimavaroja, ratkoit asiaa miten hyvänsä. Joita voimia tai varoja ei nykyisin ole liikaa juuri kenelläkään. Ap on puun ja kuoren välissä, vaikka hänen stressinsä olisikin ennenaikaista. Hän kuitenkin vaistoaa, mitä on tulossa. Nyt vanhemman kanssa teoriassa olisi juuri oikea vaihe keskustella, mutta se ei onnistu. Tämä tilanne on aivan helvettiä ja oikeasti tappaa ja vammauttaa nuorempia. Sekä vanhusten lapsia että seuraavaa polvea. Samalla vanhusten elämä on paljon yksinäisempää ja pelottavampaa kuin tarvitsisi.
Hävetkää nyt kaikki tuota tyhjää viisastelua ja kaavamaisuuksien toistelua ja lähdetään siitä, että tässä on hirmuisia ongelmia, joille pitäisi yrittää tehdä jotain todellista. Olen pahoillani kaikkien puolesta, joita pelottaa. Eletään edelleen, niinkuin meillä olisi joku sellainen hyvinvointijärjestelmä, jota ei ole koskaan tässä mittakaavassa ollut eikä etenkään nyt ole. Välimatkat ovat pitkiä, moni elää kädestä suuhun, mutta kaikki se ryhmätyö ja maalaisjärki puuttuu, jolla köyhemmässä maassa nämä asiat ratkottaisiin. Suvun, naapurien ja ystävien pitäisi auttaa vanheneva ihminen ymmärtämään tilanteensa ja turvaamaan jälkeläisiinsä luottavaisemmin. Kärttyisyyttä suitsittaisiin koko ympäristön voimin ja muistuteltaisiin jo vuosia aiemmin, että mitäs sinä tälle asialle ajattelit tehdä kun et ole tuosta nuortumassakaan, ja oletko muistanut olla kiitollinen lapsistasi ja miettiä, miten heidänkin tilanteensa pitäisi ottaa huomioon... mutta ei, kaikki lyövät vain löylyä ja hymistelevät, että kyllähän ihmisen pitää saada olla juuri niin jäärä kuin haluaa.
Onkohan se jotain kuolemanpelkoa, kun ei uskalleta ja/tai haluta hoitaa asioita etukäteen? Ihan jo niinkin yksinkertaisia asioita kuin miettiä, miten sitten hoidan kauppa-asiani, kun en voikaan enää ajaa autoa. Asunko paikassa, jossa palvelut toimii, ja jos en, pitäisikö muuttaa sellaiseen paikkaan. Mä en ole vielä edes eläkkeellä, mutta kun vuosina 2018 ja 2019 mulle laitettiin polviin tekonivelet, niin kyllä se toipumisaika jo opetti katsomaan omaa kotiani vähän toisenlaisin silmin. Olen siitä lähtien karsinut tavaroiden määrää ja laittanut usein käytettäviä tavaroita sellaisiin paikkoihin, että mun ei tarvitse kiivetä keittiötikkaille eikä mennä polvilleni lattiallekaan. Mulla oli olohuoneen kaikki huonekalut massiivipuuta ja ne heitin mäkeen ja hankin kevyempirakenteiset tilalle. On helpompi siivotakin, kun saa yhdellä kädellä siirrettyä nojatuolia niin, että pääsee imuroimaan sen alta ja takaa.
Kun mulle tehtiin ne polvileikkaukset, ennen ekaa leikkaustani ajattelin olevani leiukkauksen jälkeen jotenkin "jalaton", mutta mähän olinkin "kädetän", koska kummassakin kädessä oli kyynärsauva. Keittiössäni jääkaappi oli silloin ihan toisella puolella huonetta kuin mikroaaltouuni ja siinä sitten ihmettelin, miten saan ruuat "ilman käsiä" jääkaapista mikron luokse. Nyt on keittiökin rempattu ja kylmäkalusteet eri paikassa kuin ennen. Mä olin välillä kuin pieni koululainen, kun kuljin ympäriinsä reppu selässä. Kahvi termospulloon ja termospullo reppuun. Yms. Kun mun äiti kuoli, isä kysyi, onko mulla käyttöä suihkutuolille. Ei ollut, mutta otin sen silti tonne kylppäriin odottamaan päivää, kun sille on käyttöä. Jos asuu omistusasunnossa, niin voi ihan rauhassa arvioida, milllaisia erilaisia tukikaiteita ehkä tulee tarvitsemaan ja ostaa ja asentaa sellaiset jo hyvissä ajoin eikä vasta sitten, kun on ensimmäisen kerran pudonnyt päälleen vessanpöntöltä. Omaisiakin helpottaa, jos ikääntyvä ihan itse suunnittelee, miten kotonaan tulee pärjäämään eikä oleta, että omaiset juoksevat kesken työpäivänsä auttamaan.
Loppuviikon operaatio mulla on käydä läpi isoja säilytyslaatikoita, joissa on verhoja ja pöytäliinoja. Tiedän, että siellä on monta pöytäliinaa, joihin sopivaa pöytääkään mulla ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Pois vaan tilaa viemästä. Toissapäivänä juttelin pihassa naapurin kanssa ja hän mainitsi, että pitäisi hankkia pojalleen uusi työtuoli. Kerroin, että nyt kun en ole enää työelämässä, en tarvitse työtuoliakaan. Mulla on sisustukseeni sopiva tuoli ollut makkarin nurkassa odottamassa päivää, kun voin siirtää sen työpöydän eteen. On kuitenkin sellainen tuoli, ettei siinä istuen jaksa kahdeksaa tuntia tietokonetta naputella. Naapuri kävi hakemassa mun työtuolin ja mä sain tietsikan ääreen toisen tuolin. Hyvä homma tässä on, että nyt pääsen vaatekaapeillekin paremmin, kun ei aina tarvitse ensin siisrtää tuolia.
Vielä toistaiseksi mulla on ratkaisut portaissa kulkemiseen ja vielä sitten plan B:nä asua kokonaan alakerrassa. Jos sekään ei jonain päivänä enää onnistu, niin sitten plan C on muutto kerrostaoasuntoon. Ja ihan jo tuotakin skenaariota varten hyvä luopua mahdollisimman paljosta tavarasta, mitä ei kerrostalokaksioon voisi ottaa mukaan. Jostain palvelutaloyksiöstä nyt puhumattakaan. Yleisesti puhutaan kuolinsiivouksesta, mutta mun mielestä kyse on pikemminkin pärjäämissiivouksesta. Ja sen voi hyvin aloittaa jo silloin, kun nuorinkin lapsista muuttaa omilleen. Sitten vaikka 5-10 vuoden välein käy uudestaan tavaroita läpi ja miettii myös huonekalujen sijainnit jne. Voi myös muuttaa kerrostaloon jo hyvissä ajoin eikä vasta sitten, kun omakotitalossa tai rivitalossa ei enää pärjää.
Käytiin juuri kaveriporukalla keskustelua ikääntyvien vanhempien huolehtimisesta (jännä huomata, miten tämä asia koskee lähes kaikkia yli 40-vuotiaita!)
Havainto oli se, että sellaiset vanhukset, jotka hokevat että itse pärjään, minua ei tarvi auttaa ja nappi otsaan kun en enää itse selviä, ovat kaikkein työllistävempiä. Koska vanhuus tulee heillekin ja soittelevat ja haluavat apua kyllä, mutta apu pitää piilottaa joksikin muuksi toiminnaksi, kun sana apu jo laukaisee raivon. On ehdottomuutta, syyllistämistä, kiukkua, teatraalisuutta ja myös vaaratilanteita. Järkevää keskustelua sen sijaan ei ole.
Taas ne ihmiset, jotka ovat itse realistisesti varautuneet omaan vanhenemiseen, pystyvät toimimaan paljon pidempään omatoimisesti. On mietitty asuminen ja asiointi, opeteltu käyttämään palveluita ja laittettu lupa-asioita kuntoon. Ja kun apua tarvitaan, sitä pyydetään kohteliaasti ja neuvotellen. Ja auttaminen voi silloin olla lapsille jopa ilo.
Tuumittiin, että täytyy itse omalta kohdaltaan pohtia kumpaan ryhmään itse aikanaan kuuluu. Toivottavasti kaikki muutkin pohtisivat.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei teidän tarvitse tehdä asialle mitään. Te olette ehdottaneet muuttoa joko lähemmäs teitä tai laitokseen ja hän on sanonut, että haluaa olla kotona. Viesteistänne ei käy ilmi, että hän olisi ylipäätään ketään pyytänyt muuttamaan hänen paikkakunnalleen?
Se on ihan ymmärrettävää, että ihminen, joka on pyörittänyt omaa elämäänsä sen 60 vuotta, kasvattanut perheen, luonut uran, ostanut kodin yms ei ihan suorilta taivu ajatukseen, että nyt tulisi stoppi itsenäiselle elämälle ja omasta kodista pitäisi muuttaa johonkin laitokseen muiden hoidettavaksi. Erityisesti kun mielikuvat laitoksista eivät ole erityisen positiivisia mediassa.
Ymmärrän täysin niitä vanhuksia, jotka mieluiten sinnittelevät omassa kodissaan ja elämässään ja lähtevät saappaat jalassa, kun toinen vaihtoehto on alistua iälleen ja sairauksilleen, mennä hoitokotiin, laitostua ja kestää se, ettei ole oikein enää mitään itsenäisyyttä.
Niin. Tästä asiasta keskustellaan kerta toisensa jälkeen, mutta kenellekään ei tule mieleen puhua siitä, että ihmisen olisi hyvä opetella selväpäisinä vuosinaan sopeutumaan tulevaan. Ettei kaikki muutokset sitten tule väkisin ja kerralla. Täälläkin joku ylpeänä kertoo, ettei halua vieraan ihmisen koskevan itseensä? Jos se on niin tärkeää, sitten pitää järjestää itsensä pois päiviltä reilusti ennen sitä väistämätöntä elämänvaihetta. Tai toivoa sellaista muistisairautta, ettei tuotakaan ylpeilynaihettaan enää muista.
Toinen ylpeilee, ettei halua lastensa tulevan katsomaan sitten kun on mykkä ja hoidettava. Ja hoitotahtoon tuollaista moskaa, joka varmasti auttaa omiin riippuvuudenpelkoihin, mutta aiheuttaa lapsissa häpeää ja syyllisyydentunteita toteutuessaan viimeistään kun alkavat itse heiketä, jos heillä on sydän. Hyvähän sitä on suunnitella vaikka ja mitä, mutta se on lapsellista kieroilua sitten lopulta. Huijaat siinä vain itseäsi.
Normaali sydämellinen ihminen joutuu järkyttävään paineeseen moneksi vuodeksi, ennen kuin ollaan virallisesti hoitovaiheessa. Ei vain pidä välittää? Joo ei, mutta miten olet välittämättäkään? Etkö vastaa vanhemmallesi puhelimeen? Jos vastaat, kyllä se vanhemman pinnanalainen hätä sinua syö ja myös niitä perheesi voimavaroja, ratkoit asiaa miten hyvänsä. Joita voimia tai varoja ei nykyisin ole liikaa juuri kenelläkään. Ap on puun ja kuoren välissä, vaikka hänen stressinsä olisikin ennenaikaista. Hän kuitenkin vaistoaa, mitä on tulossa. Nyt vanhemman kanssa teoriassa olisi juuri oikea vaihe keskustella, mutta se ei onnistu. Tämä tilanne on aivan helvettiä ja oikeasti tappaa ja vammauttaa nuorempia. Sekä vanhusten lapsia että seuraavaa polvea. Samalla vanhusten elämä on paljon yksinäisempää ja pelottavampaa kuin tarvitsisi.
Hävetkää nyt kaikki tuota tyhjää viisastelua ja kaavamaisuuksien toistelua ja lähdetään siitä, että tässä on hirmuisia ongelmia, joille pitäisi yrittää tehdä jotain todellista. Olen pahoillani kaikkien puolesta, joita pelottaa. Eletään edelleen, niinkuin meillä olisi joku sellainen hyvinvointijärjestelmä, jota ei ole koskaan tässä mittakaavassa ollut eikä etenkään nyt ole. Välimatkat ovat pitkiä, moni elää kädestä suuhun, mutta kaikki se ryhmätyö ja maalaisjärki puuttuu, jolla köyhemmässä maassa nämä asiat ratkottaisiin. Suvun, naapurien ja ystävien pitäisi auttaa vanheneva ihminen ymmärtämään tilanteensa ja turvaamaan jälkeläisiinsä luottavaisemmin. Kärttyisyyttä suitsittaisiin koko ympäristön voimin ja muistuteltaisiin jo vuosia aiemmin, että mitäs sinä tälle asialle ajattelit tehdä kun et ole tuosta nuortumassakaan, ja oletko muistanut olla kiitollinen lapsistasi ja miettiä, miten heidänkin tilanteensa pitäisi ottaa huomioon... mutta ei, kaikki lyövät vain löylyä ja hymistelevät, että kyllähän ihmisen pitää saada olla juuri niin jäärä kuin haluaa.
Onkohan se jotain kuolemanpelkoa, kun ei uskalleta ja/tai haluta hoitaa asioita etukäteen? Ihan jo niinkin yksinkertaisia asioita kuin miettiä, miten sitten hoidan kauppa-asiani, kun en voikaan enää ajaa autoa. Asunko paikassa, jossa palvelut toimii, ja jos en, pitäisikö muuttaa sellaiseen paikkaan. Mä en ole vielä edes eläkkeellä, mutta kun vuosina 2018 ja 2019 mulle laitettiin polviin tekonivelet, niin kyllä se toipumisaika jo opetti katsomaan omaa kotiani vähän toisenlaisin silmin. Olen siitä lähtien karsinut tavaroiden määrää ja laittanut usein käytettäviä tavaroita sellaisiin paikkoihin, että mun ei tarvitse kiivetä keittiötikkaille eikä mennä polvilleni lattiallekaan. Mulla oli olohuoneen kaikki huonekalut massiivipuuta ja ne heitin mäkeen ja hankin kevyempirakenteiset tilalle. On helpompi siivotakin, kun saa yhdellä kädellä siirrettyä nojatuolia niin, että pääsee imuroimaan sen alta ja takaa.
Kun mulle tehtiin ne polvileikkaukset, ennen ekaa leikkaustani ajattelin olevani leiukkauksen jälkeen jotenkin "jalaton", mutta mähän olinkin "kädetän", koska kummassakin kädessä oli kyynärsauva. Keittiössäni jääkaappi oli silloin ihan toisella puolella huonetta kuin mikroaaltouuni ja siinä sitten ihmettelin, miten saan ruuat "ilman käsiä" jääkaapista mikron luokse. Nyt on keittiökin rempattu ja kylmäkalusteet eri paikassa kuin ennen. Mä olin välillä kuin pieni koululainen, kun kuljin ympäriinsä reppu selässä. Kahvi termospulloon ja termospullo reppuun. Yms. Kun mun äiti kuoli, isä kysyi, onko mulla käyttöä suihkutuolille. Ei ollut, mutta otin sen silti tonne kylppäriin odottamaan päivää, kun sille on käyttöä. Jos asuu omistusasunnossa, niin voi ihan rauhassa arvioida, milllaisia erilaisia tukikaiteita ehkä tulee tarvitsemaan ja ostaa ja asentaa sellaiset jo hyvissä ajoin eikä vasta sitten, kun on ensimmäisen kerran pudonnyt päälleen vessanpöntöltä. Omaisiakin helpottaa, jos ikääntyvä ihan itse suunnittelee, miten kotonaan tulee pärjäämään eikä oleta, että omaiset juoksevat kesken työpäivänsä auttamaan.
Loppuviikon operaatio mulla on käydä läpi isoja säilytyslaatikoita, joissa on verhoja ja pöytäliinoja. Tiedän, että siellä on monta pöytäliinaa, joihin sopivaa pöytääkään mulla ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Pois vaan tilaa viemästä. Toissapäivänä juttelin pihassa naapurin kanssa ja hän mainitsi, että pitäisi hankkia pojalleen uusi työtuoli. Kerroin, että nyt kun en ole enää työelämässä, en tarvitse työtuoliakaan. Mulla on sisustukseeni sopiva tuoli ollut makkarin nurkassa odottamassa päivää, kun voin siirtää sen työpöydän eteen. On kuitenkin sellainen tuoli, ettei siinä istuen jaksa kahdeksaa tuntia tietokonetta naputella. Naapuri kävi hakemassa mun työtuolin ja mä sain tietsikan ääreen toisen tuolin. Hyvä homma tässä on, että nyt pääsen vaatekaapeillekin paremmin, kun ei aina tarvitse ensin siisrtää tuolia.
Vielä toistaiseksi mulla on ratkaisut portaissa kulkemiseen ja vielä sitten plan B:nä asua kokonaan alakerrassa. Jos sekään ei jonain päivänä enää onnistu, niin sitten plan C on muutto kerrostaoasuntoon. Ja ihan jo tuotakin skenaariota varten hyvä luopua mahdollisimman paljosta tavarasta, mitä ei kerrostalokaksioon voisi ottaa mukaan. Jostain palvelutaloyksiöstä nyt puhumattakaan. Yleisesti puhutaan kuolinsiivouksesta, mutta mun mielestä kyse on pikemminkin pärjäämissiivouksesta. Ja sen voi hyvin aloittaa jo silloin, kun nuorinkin lapsista muuttaa omilleen. Sitten vaikka 5-10 vuoden välein käy uudestaan tavaroita läpi ja miettii myös huonekalujen sijainnit jne. Voi myös muuttaa kerrostaloon jo hyvissä ajoin eikä vasta sitten, kun omakotitalossa tai rivitalossa ei enää pärjää.Käytiin juuri kaveriporukalla keskustelua ikääntyvien vanhempien huolehtimisesta (jännä huomata, miten tämä asia koskee lähes kaikkia yli 40-vuotiaita!)
Havainto oli se, että sellaiset vanhukset, jotka hokevat että itse pärjään, minua ei tarvi auttaa ja nappi otsaan kun en enää itse selviä, ovat kaikkein työllistävempiä. Koska vanhuus tulee heillekin ja soittelevat ja haluavat apua kyllä, mutta apu pitää piilottaa joksikin muuksi toiminnaksi, kun sana apu jo laukaisee raivon. On ehdottomuutta, syyllistämistä, kiukkua, teatraalisuutta ja myös vaaratilanteita. Järkevää keskustelua sen sijaan ei ole.
Taas ne ihmiset, jotka ovat itse realistisesti varautuneet omaan vanhenemiseen, pystyvät toimimaan paljon pidempään omatoimisesti. On mietitty asuminen ja asiointi, opeteltu käyttämään palveluita ja laittettu lupa-asioita kuntoon. Ja kun apua tarvitaan, sitä pyydetään kohteliaasti ja neuvotellen. Ja auttaminen voi silloin olla lapsille jopa ilo.
Tuumittiin, että täytyy itse omalta kohdaltaan pohtia kumpaan ryhmään itse aikanaan kuuluu. Toivottavasti kaikki muutkin pohtisivat.
Olen 53v, ja suunnitellut asunnon myynnit ym jo valmiiksi.
Tiedän, missä tahdon enite vanhana asua. Siellä on aso-mahdollisuus ja kaunis ympäristö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi tuttava terveydenhuollon puolelta sanoi että yhteiskunnalle halvimmaksi tulisi jos perustettaisiin "Vanhusneuvola" palvelu, jonne terveyden ja tarpeen mukaan tulisi säännöllisiä tapaamisia. Näin saataisiin kaikki avun piiriin, ennaltaehkäistäisiin sairauksia ja saataisiin myös vanhukset kuormittamasta yleispäivystyksiä.
Suurin vastustus tälle on poliittista, kun kukaan taho (etenkään oikeisto) ei halua "sysätä rahoja tuottamattomille vanhuksille" vaikka tämä vähentäisikin paljon terveydenhuollon kokonaiskustannuksia .
Vierailija kirjoitti:
Hieman vaikea sitä on nähdä päällepäin johtuuko vanhuksen harhailu tai sekavuus muistisairaudesta vai jostakin muusta. Vaikka se johtuisi muistisairaudesta voi lääkärin tutkimus olla tarpeen esim. sen vuoksi että arvioidaan onko tarpeen tehdä muutoksia lääkitykseen.
En näe ongelmalliseksi sitä että myös ne harhailevat ja sekavat vanhukset ohjautuu päivystykseen. Suurempi ongelma on se että niitä tarkoituksen mukaisia jatkohoitopaikkoja ei ole vapaana kun asiakasta ei voi kotiuttaa mutta hän ei myöskään ole sairaalahoidon tarpessa.
Suomessa ollaan ongelmissa siinä vaiheessa, kun vanhus on liian terve sairaalaan, mutta liian sairas kotiin. Sitten pyöritään non stoppina koti-päivystysväliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieman vaikea sitä on nähdä päällepäin johtuuko vanhuksen harhailu tai sekavuus muistisairaudesta vai jostakin muusta. Vaikka se johtuisi muistisairaudesta voi lääkärin tutkimus olla tarpeen esim. sen vuoksi että arvioidaan onko tarpeen tehdä muutoksia lääkitykseen.
En näe ongelmalliseksi sitä että myös ne harhailevat ja sekavat vanhukset ohjautuu päivystykseen. Suurempi ongelma on se että niitä tarkoituksen mukaisia jatkohoitopaikkoja ei ole vapaana kun asiakasta ei voi kotiuttaa mutta hän ei myöskään ole sairaalahoidon tarpessa.
Suomessa ollaan ongelmissa siinä vaiheessa, kun vanhus on liian terve sairaalaan, mutta liian sairas kotiin. Sitten pyöritään non stoppina koti-päivystysväliä.
Varsinaisestihan kotona pärjämätön vanhus harvemmin on terve. Ongelmissa ollaan ihan koko ajan sen suhteen että niitä tarkoituksenmukaisia hoitopaikkoja ei ole riittävästi. Tarkoituksenmukainen paikka ainakaan sairaalaosasto ei muistisairaalle vanhukselle ole vaikka tosi asiassahan se muistisairas vanhus on usein hyvinkin sairas
Vierailija kirjoitti:
Yksi tuttava terveydenhuollon puolelta sanoi että yhteiskunnalle halvimmaksi tulisi jos perustettaisiin "Vanhusneuvola" palvelu, jonne terveyden ja tarpeen mukaan tulisi säännöllisiä tapaamisia. Näin saataisiin kaikki avun piiriin, ennaltaehkäistäisiin sairauksia ja saataisiin myös vanhukset kuormittamasta yleispäivystyksiä.
Suurin vastustus tälle on poliittista, kun kukaan taho (etenkään oikeisto) ei halua "sysätä rahoja tuottamattomille vanhuksille" vaikka tämä vähentäisikin paljon terveydenhuollon kokonaiskustannuksia .
Mihin ne säännölliset tapaamiset auttaa jos ja kun vanhus ei pärjää enää kotona?
Aamen!
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/