Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (1392)
Vierailija kirjoitti:
No, mitä yhteisiä puheenaiheita on esim. yli 80-v:lla mummolla, joka asuu yksin maalla, naapurit kaukana, kissa on ja TV viihdykkeenä ja nuorella aikuisella, joka asuu kaupungissa, jolla on perhe pikkulapsineen, työ, harrastuksia ja ystäviä? Joko puhut omista asioistasi mummolle, et ota itseesi, jos hän ei jaksa kuunnella jorinoitasi tai kuuntelet vaan kiltisti hänen sairauksista, kivuista ja säryistä ja ja kuoleman odotuksesta.
Aika stereotyyppinen näkemys vanhuudesta. Oliko tekoälyn tekemä? :)
Ei vastaa tuntemaani todellisuutta juurikaan. Oma tätini, 91 vuotta, intoilee datakeskuksia vastaan ja seuraa maailman tapahtumia. Toinen tätini on kääntynyt hengellisen maailman puoleen, mikä sekään ei näytä olevan huono valinta, vaikka en hänen kristillistä katsomustaan jaakkaan, se näköjään tuo sisältöä vanhan ihmisen elämään. Ei puhu sairauksista eikä kuolemasta. Kolmas tätini kuoli sairaskohtaukseen vaihtaessaan pelargoneilleen multaa 89-vuotiaana. Anoppi liikkui, tanssi ja treenasi kunnes Alzheimer vei 91-vuotiaana hoitokotiin.
Lisäksi; sydämensä kyllyydestä suu puhuu. Kaikki me puhumme mielellämme juuri niistä asioista, jotka ovat itsellemme tärkeitä.
Usein kanssakäyminen edellyttää sitä, että pystyy kiinnostumaan tai ainakin kohteliassti kuuntelemaan myös niitä asioita, jotka eivät itselle ole tärkeitä. Muutenhan olisimme kykeneviä seurustelemaan vaan itsemme kaltaisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mitä yhteisiä puheenaiheita on esim. yli 80-v:lla mummolla, joka asuu yksin maalla, naapurit kaukana, kissa on ja TV viihdykkeenä ja nuorella aikuisella, joka asuu kaupungissa, jolla on perhe pikkulapsineen, työ, harrastuksia ja ystäviä? Joko puhut omista asioistasi mummolle, et ota itseesi, jos hän ei jaksa kuunnella jorinoitasi tai kuuntelet vaan kiltisti hänen sairauksista, kivuista ja säryistä ja ja kuoleman odotuksesta.
Aika stereotyyppinen näkemys vanhuudesta. Oliko tekoälyn tekemä? :)
Ei vastaa tuntemaani todellisuutta juurikaan. Oma tätini, 91 vuotta, intoilee datakeskuksia vastaan ja seuraa maailman tapahtumia. Toinen tätini on kääntynyt hengellisen maailman puoleen, mikä sekään ei näytä olevan huono valinta, vaikka en hänen kristillistä katsomustaan jaakkaan, se näköjään tuo sisältöä vanhan ihmisen elämään. Ei puhu sairauksista eikä kuolemasta. Kolmas tätini kuoli sairaskohtaukseen vaihtaessaan pelargoneilleen multaa 89-vuotiaana. Anoppi liikkui, tanssi ja treenasi kunnes Alzheimer vei 91-vuotiaana hoitokotiin.
Lisäksi; sydämensä kyllyydestä suu puhuu. Kaikki me puhumme mielellämme juuri niistä asioista, jotka ovat itsellemme tärkeitä.
Usein kanssakäyminen edellyttää sitä, että pystyy kiinnostumaan tai ainakin kohteliassti kuuntelemaan myös niitä asioita, jotka eivät itselle ole tärkeitä. Muutenhan olisimme kykeneviä seurustelemaan vaan itsemme kaltaisten kanssa.
Monesti riittää että on kohteliaasti kuuntelevinaan. Sitä paitsi samat asiat toistuu usein niin ei niin väliksikään vaikka joka hetki ei kiinnostuneena kuuntelisikaan.
Kuten tässä ketjussa. Hyvin pysyu kärryillä vaikka useamman sivun hyppäisi yli.
Vierailija kirjoitti:
Rakkautta ei voi pakottaa. Ap ei rakasta vanhempiaan koska on tullut huonosti kohdelluksi, ei ole tullut kuulluksi. Aluksi ap syytti masentavaa ympäristöä, mutta sitten alkoi tulla esiin todellinen syy: hänen masentava ja yksinäinen lapsuutensa. Ihmetyttää, eikö ap saanut koulusta kavereita edes.
Minulla on kokemus hyvin pienestä kyläkoulusta, oppilaita noin 13-18. Olin ainoa oppilas ekalla luokalla. Toka luokka oli samassa luokkahuoneessa, ja näistä kolme olivat poikia ja yksi tyttö. Tytön kanssa oli jotain leikkiä, mutta emme varsinaisesti ystävystyneet. On aivan mahdollista, että aloittajalla on ollut samankaltainen kokemus. Ei ole varaa valita ystäviä.
Isäni kuoli ennenkuin menin kouluun. Kukaan ei enää juuri käynyt. Isommat sisarukset lähtivät heti. Ikätovereita ei ollut pahemmin ennen koulua enkä oikein osannut ystävystyä koulun aikana. Enkä oikein ole mikään ystävamagneetti vieläkään. Enkä edes käynyt kyläkoulua!
70luv ei lapsia kuskattu kerhoihin vaan mentiin itse jos mentiin. Meillä ei edes ollut autoa.
Ap on tehnyt hyvänratkaisun omalta kohdaltaan, mutta esikoisen ajamisen mummoa avittamaan ei ole hyvä, välttämättä. Jos jokin vanhussairaus puhkeaa, ei nuori välttämättä osaa toimia oikein.
Aika pieniä kouluja on vielä ollut, tosin ei vuosikymmen selviä. Lapsuuskunnassani lakkautettiin pikkukoulut 60-luvun alussa ja alkoi bussi/taksikuljetukset.
Kun itse olin vielä kansakoulussa, koulun viimeisiä oppilaita oli luokilla 4 - 7 reilut 20 oppilasta. Muistaakseni rivi oli viisi kaksinistuttavaa pulpettia ja rivejä kolme. Eli 30 oppilasta olisi sopinut. Alaluokkien määrästä ei mitään mielikuvaa kun koulu oli yksiopettajainen, he kävivät elokuussa ja kesäkuussa koulua ja talvella lauantaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mukavaa perjantaiaamupäivää sinulle ap. Vietä leppoisa viikonloppu , paista räiskäleitä,kuuntele ilmaista spotifystä tai äänikirjoja. Lähetä äidillesi tekstareita. Alkuun sanoo ,ettei osaa/halua sellaista- niin minäkin, mutta olenpa täysin tottunut ,kun lapsi ja lapsenlapsi vallan harrastavat niitä. En alkuun tykännyt , mutta nyt jo monta vuotta olen harrastanut heidän kanssaan tekstareita. Ihan mukavaa ,olen 78v .
Se on ihan turhaa änkyröintiä vanhalta ihmiseltä, jos ei viitsi opetella mitään uutta, mikäli nuppi toimii!!👍😄.
Ja jos ei viitsi lukea tekstiviesti tai itse hän kirjoittaa, niin voi voi. Se on kiukuttelua! Eri asia on muistisairaat ja kovasti muuten sairaat.
Huomm tässä esimerkki, että on monenlaisia ikäihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli ennenkuin menin kouluun. Kukaan ei enää juuri käynyt. Isommat sisarukset lähtivät heti. Ikätovereita ei ollut pahemmin ennen koulua enkä oikein osannut ystävystyä koulun aikana. Enkä oikein ole mikään ystävamagneetti vieläkään. Enkä edes käynyt kyläkoulua!
70luv ei lapsia kuskattu kerhoihin vaan mentiin itse jos mentiin. Meillä ei edes ollut autoa.
Ap on tehnyt hyvänratkaisun omalta kohdaltaan, mutta esikoisen ajamisen mummoa avittamaan ei ole hyvä, välttämättä. Jos jokin vanhussairaus puhkeaa, ei nuori välttämättä osaa toimia oikein.
Jos esikoinen on 23 ja vaarikin elossa ( monikossa aloitus ainakin) eiköhän jo kahteen mieheen osaisi vaikka ambulanssin soittaa. Mutta miksi poika menisi sinne kun ei mitään yhteyttä isovanhempiin ole ollut kun tylsää ja peltoja ja naakkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli ennenkuin menin kouluun. Kukaan ei enää juuri käynyt. Isommat sisarukset lähtivät heti. Ikätovereita ei ollut pahemmin ennen koulua enkä oikein osannut ystävystyä koulun aikana. Enkä oikein ole mikään ystävamagneetti vieläkään. Enkä edes käynyt kyläkoulua!
70luv ei lapsia kuskattu kerhoihin vaan mentiin itse jos mentiin. Meillä ei edes ollut autoa.
Ap on tehnyt hyvänratkaisun omalta kohdaltaan, mutta esikoisen ajamisen mummoa avittamaan ei ole hyvä, välttämättä. Jos jokin vanhussairaus puhkeaa, ei nuori välttämättä osaa toimia oikein.
Pakkohan tuossa on muutenkin alkaa miettiä muita ratkaisuja. Jos vanhukset tarvitsevat jatkuvaa, viikoittaista apua, niin ei se pidemmän päälle voi hoitua 300 km päästä. Myöskään kukaan ei nuoremmaksi tule; hetken kuluttua apua tarvitaan jo joka toinen päivä, sitten 2 - 3 kertaa päivässä jne.
Kyllä apua on nyt löydyttävä sieltä 40 km päästä. Ei se ilmaista ole, mutta eivät ole bensatkaan ilmaisia ja omalle hyvinvoinnille ja levollekin on annettava painoarvoa työviikkojen vastapainoksi.
On maaseutua ja maaseutua: ymmärrän ap:n ahdistuksen perähikiän maaseudusta. Olen itse myös joutunut asumaan teini-ikäni sellaisessa, jossa ei kavereita, etkä pääse mihinkään. Varhaislapsuudessa oli maaseutu, jossa ympäristö oli elämää täynnä. Myös maaseutumaiset pikkukaupungit ovat ihana ympäristö - palvelut kuitenkin lähellä.
Mutta perähikiällä ei ole mitään. Oma äitini rakasti nuorena käydä teattereissa yms. mutta sieltä perähikiältä ei päässyt mihinkään (isä ei nimenomaisesti kuskannut ketään). Nyt vanhempana ennen muistisairautta ehti sanomaan, että "kun täällä ei ole mitään muuta kuin luonto".
Luonto on myös eri tavalla ihana. Voin sanoa, että keski- ja etelä-lapin suot ja risuiset rääpiköt eivät mieltä hivele. Toki joet, järvet, vaarat ja mäkimaat kunnon metsineen ovat hienoja, mutta tuollaisen kituisen rääpikön keskellä ei edes luonnosta pysty nauttimaan. Saati paketoidut risupellot.
Ymmärrän erittäin hyvin ap:ta myös siinä, että oma nuoruusaikainen kotini aiheuttaa minussa syvää ahdistusta. Kun lähikaupungista suunnataan sinne, minulla myös tulee paniikkioireita. Teinivuosien kotini oli sosiaalisesti myös hyvin ahdistava ja rajoittunut. Suhde omiin vanhempiini ei ole lämmin ja on ollut jopa vuosia välissä, kun en ole siellä käynyt. Soittelimmekin max 3-4 krt/vuosi. Olen kokenut, että mielummin voin hyvin täällä etelässä pikkukaupungissa kuin menen ahdistumaan edes niinä harvoina vapaa/lomapäivinäni. Miksi hukata aikaa?
Nyt joku itkee perinnöistä tai kylmyydestä tai velvollisuudesta tmv. Perintönä metsää, josta en kävyn käpyä halua. Velvollisuudesta en tee mitään muuta kuin maksan verot ja hoidan omat lapseni. Ja kyllä olen kylmä, kun tunteeni ovat kuolleet vuosikymmeniä sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jäävät pitkäaikaistyöttömiksi vinkumaan, kun ei töiden perässä voi muuttaa
Meillä äiti kuskasi meitä 70-luvulla, ei varmasti olisi päässyt itsekään minnekään jos olisi odottanut että joku muu kuskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On maaseutua ja maaseutua: ymmärrän ap:n ahdistuksen perähikiän maaseudusta. Olen itse myös joutunut asumaan teini-ikäni sellaisessa, jossa ei kavereita, etkä pääse mihinkään. Varhaislapsuudessa oli maaseutu, jossa ympäristö oli elämää täynnä. Myös maaseutumaiset pikkukaupungit ovat ihana ympäristö - palvelut kuitenkin lähellä.
Mutta perähikiällä ei ole mitään. Oma äitini rakasti nuorena käydä teattereissa yms. mutta sieltä perähikiältä ei päässyt mihinkään (isä ei nimenomaisesti kuskannut ketään). Nyt vanhempana ennen muistisairautta ehti sanomaan, että "kun täällä ei ole mitään muuta kuin luonto".
Luonto on myös eri tavalla ihana. Voin sanoa, että keski- ja etelä-lapin suot ja risuiset rääpiköt eivät mieltä hivele. Toki joet, järvet, vaarat ja mäkimaat kunnon metsineen ovat hienoja, mutta tuollaisen kituisen rääpikön keskellä ei edes luonnosta pysty nauttimaan. Saati paketoidut risupellot.
Ymmärrän erittäin hyvin ap:ta myös siinä, että oma nuoruusaikainen kotini aiheuttaa minussa syvää ahdistusta. Kun lähikaupungista suunnataan sinne, minulla myös tulee paniikkioireita. Teinivuosien kotini oli sosiaalisesti myös hyvin ahdistava ja rajoittunut. Suhde omiin vanhempiini ei ole lämmin ja on ollut jopa vuosia välissä, kun en ole siellä käynyt. Soittelimmekin max 3-4 krt/vuosi. Olen kokenut, että mielummin voin hyvin täällä etelässä pikkukaupungissa kuin menen ahdistumaan edes niinä harvoina vapaa/lomapäivinäni. Miksi hukata aikaa?
Nyt joku itkee perinnöistä tai kylmyydestä tai velvollisuudesta tmv. Perintönä metsää, josta en kävyn käpyä halua. Velvollisuudesta en tee mitään muuta kuin maksan verot ja hoidan omat lapseni. Ja kyllä olen kylmä, kun tunteeni ovat kuolleet vuosikymmeniä sitten.
Sekä sinä että vanhempasi olette jääneet paljosta vaille. Oma perhe voi tuoda tilalle aitoja tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempasi joutuivat sietämään sinua siitä lähtien kun synnyit. Lapsuuden, teini-iän ja nyt sinun kaunasi.
Syytön se lapsi siihen syntymään on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naakat on kyllä kiinnostavia ja älykkäitä lintuja, äitisi on ihan oikeassa, että niitä on hauska seurata. Ei tietysti avaudu kaikille, sori siitä!
Vierailija kirjoitti:
Rakkautta ei voi pakottaa. Ap ei rakasta vanhempiaan koska on tullut huonosti kohdelluksi, ei ole tullut kuulluksi. Aluksi ap syytti masentavaa ympäristöä, mutta sitten alkoi tulla esiin todellinen syy: hänen masentava ja yksinäinen lapsuutensa. Ihmetyttää, eikö ap saanut koulusta kavereita edes.
Niinpä, vika oli kuin olikin kohtelussa, eikä missään ympäristössä, mikä vaikuttikin aluksi vain joltain teini-ikäisen angsteissa kirjoitetulta. Ikävä kohtelu ja siten huono lapsuus/nuoruus saavat ympäristönkin vaikuttamaan masentavalta. Omatkin 40-luvulla syntyneet vanhemmat, tai lähinnä isä pyyteli aina auttamaan kaikessa. Luultavasti se oli vain keino tavata lapsia, kun eivät muutakaan hyväksyttävää tapaa keksineet. Kuka nyt vain huvikseen tapaisi lyhyesti jonkun hauskanpidon merkeissä varsinkaan.
Ihan ok vanhempia olivat silti, mutta omat ongelmansa ja siksi kyllä itsekin inhosin paikkaa, missä asuivat ja pidin sitä ankeana/masentavana. Kuinkas kävikään, muutin myöhemmin ihan lähelle ja vaikuttaa ihan paratiisilta. Vanhemmat ei enää asu täällä.
Kyllähän vanhempia on ihan hyvä nähdä välillä, mutta jos on 300 km matkaa, ei nyt voi läheskään joka viikko vaatia. Perheellinenkin vielä... Käyt kerran kuussa ja päiväseltään iloisissa merkeissä kuuntelemassa höpinät ja siinä se. Rajat on rakkautta näinkin päin, muuten vain negatiiviset tunteet kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kukin haluaa meistä elämänsä nähdä. Olen kotoisin ihan samantyyppisistä oloista kuin sinä. Minulle se syrjäkylä, metsät ja pellot ja ränsistyvä kotitalo ovat tärkeitä. Samoin vanhempani. He juttelevat heille ajankohtaisista asioista. Suosittelen kuuntelemaan ennemmin kuin lyttäämään.
Kannattaa miettiä, mikä sinua oikeasti ahdistaa? Et ole sama ihminen kuin silloin lapsena.
Me kaikki olemme erilaisia. Se, että juuri sinä et ahdistu tuollaisessa paikassa ilman ystäviä, aivan eristyksissä, ei tarkoita sitä etteikö joku muu voisi. Masennuin jo alle kouluikäisenä. Tarvitseeko kaupunkiin syntyneen selitellä, miksi siellä alkaa ahdistaa ja haluaa vain pois mahdollisimman pian?
Olen kuunnellut vanhempieni juttuja jo 40 vuotta. En enää jaksa, en yhtään. Hekään eivät kysy eivätkä edes kuuntele, jos minulla on jotain sanottavaa. He eivät edes kysy, mitä lapsen lapsille kuuluu. Kaikenlaiseen apuun minä kelpaan, mutta jos itse olisin vaikka 20v sitten tarvinnut apua jossain niin ei kiinnosta. Jos aivan rehellisiä ollaan, pelkään, että vanhempani elävät vielä pitkään. Haluan vain elää omaa elämääni oman perheeni kanssa.
Kuulostaa aika rajulta. Varsinkin tuo "pelkään että vanhempani elävät vielä pitkään".
Tällaista se voi pahimmillaan olla. Tästä mielestäni ap kertoo paniikkikohtauksineen.
Vanhusten kanssa oleminen on usein sitä, että kuuntelee ja keskustelee vaikka sitten niistä naakoista eli niistä asioista, jotka heitä kiinnostavat. Siinä joutuu laittamaan omat vaatimuksensa syrjään, siitä aiheutuu vain turhaa pahaa mieltä.
Vuodet juoksevat nopeasti ja kohta huomaat, ettei vanhempia enää ole. Sinun on mietittävä, jaksatko käydä heidän luonaan vai lopetatko vierailut tai harvennat niitä ja järjestät heille apua muuta kautta. Tiedän mistä puhun, sillä olen itse ollut samanlaisessa tilanteessa, mutta en pystynyt käymään niin usein kuin olisin halunnut ja se on harmittanut ja surettanut minua jälkeen päin, vaikka tiedän, että tein parhaani siinä tilanteessa.
Sääli, että tuppukylän aiheuttama ahdistus estää sinua nauttimasta vanhempiesi seurasta.
Vierailija kirjoitti:
Vanhusten kanssa oleminen on usein sitä, että kuuntelee ja keskustelee vaikka sitten niistä naakoista eli niistä asioista, jotka heitä kiinnostavat. Siinä joutuu laittamaan omat vaatimuksensa syrjään, siitä aiheutuu vain turhaa pahaa mieltä.
Vuodet juoksevat nopeasti ja kohta huomaat, ettei vanhempia enää ole. Sinun on mietittävä, jaksatko käydä heidän luonaan vai lopetatko vierailut tai harvennat niitä ja järjestät heille apua muuta kautta. Tiedän mistä puhun, sillä olen itse ollut samanlaisessa tilanteessa, mutta en pystynyt käymään niin usein kuin olisin halunnut ja se on harmittanut ja surettanut minua jälkeen päin, vaikka tiedän, että tein parhaani siinä tilanteessa.
Sääli, että tuppukylän aiheuttama ahdistus estää sinua nauttimasta vanhempiesi seurasta.
Ap:n tapauksessa ilmeisesti kyseessä ei ole pelkkä tuppukylä vaan lapsuuden kaltoinkohtelukokemus, joka estää ”nauttia vanhempiensa seurasta”. Ja tehokkaasti estääkin, jos ja kun kyse nuoruuden koulutushaaveiden vastustuksesta.
Alue: Aihe vapaa
Rakkautta ei voi pakottaa. Ap ei rakasta vanhempiaan koska on tullut huonosti kohdelluksi, ei ole tullut kuulluksi. Aluksi ap syytti masentavaa ympäristöä, mutta sitten alkoi tulla esiin todellinen syy: hänen masentava ja yksinäinen lapsuutensa. Ihmetyttää, eikö ap saanut koulusta kavereita edes.