Tavarapaljous osa 2

6 poistoa

2 myyntiä

2 tekstiilikeräykseen 

2 lahjoitukseen Konttiin

Hyvä mieli kun viikossa noinkin monta. Mitään roskaa, vanhentunutta kosmetiikkaa, lääkkeitä, krääsää  tms ei kodissani ole. Heitän tuollaiset pois heti.

Karsintani (harkittu ja hidas) tarkoittaa käytännössä sitä että jokin esine tulee käyttökelvottomaksi tai sitten keksin luopua jostain ja yritän myydä tai lahjoitan.

Tulevien hankintojen kontrollointi on se vaikein asia vaikka harkintaa käytän kyllä. Matkat ovat se heikoin lenkki. Nyt tuli Kreikasta mukaan 2 mekkoa mutta tiedän käyttäväni niitä vuosia ja mahtuivat hyvin vaatekaappiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Tällaisissa tapauksissa kannattaa aikuisille antaa päivämäärä, mihin mennessä tavara pitää tulla hakemaan itselleen. Muuten menee roskiin.

Ei minulla ainakaan ole sydäntä heittää roskiin toisten tavaroita. Tuputan niitä kyllä lastenlapsille aina kun käyvät. Tehköön sitten mitä haluavat kun vievät pois. Eräs ystäväni, jo viiskymppinen, oli tosi vihainen kun äitinsä oli heittänyt kaiken roskiin kysymättä lupaa. Olisi hänellä ollut ainakin 30vuotta aikaa ne itse käydä läpi ja ottaa mitä haluaa.

No tämä just. Tuntuu, että joidenkin kohdalla tätä ei voi tehdä oikein.  Vaikeista asioista ei saa puhua, en jaksa jutella, ei ole voimavaroja jne. 

Vierailija kirjoitti:

Oon viime päivinä lukenut läpi lapsuuden ja nuoruuden kirjoja, jotka on ollut tosi rakkaita ja tärkeitä mulle aikoinaan. Ja vieläkin tulee hyvä mieli kun näitä luen ja mielessäni oon hypännyt takaisin huolettomaan lapsuuteeni. Mutta mitä teen seuraavaksi näille? En usko, että ihan heti luen uudestaan, vaikka lapsena saatoi  lukea uudestaan ja uudestaan. Toisaalta mahtuisi samalle paikalle takaisin hyllyyn ja niitä katsomalla tulisi hyviä muistoja. Ja toisaalta voisin laittaa pois. Miten te tekisitte?

Tietenkin säästäisin!

Minä en luovu Rauha S. Virtasen Selja-sarjasta, Gulla-sarjasta, Annoista, Runotytöistä, Pikku naisista ym Alcotin tyttökirjoista enkä Pieni talo preerialla -sarjasta.

Eivät nuo uudelleen luettuina enää samanlaisia ihastuksen väristyksiä aiheuta kuin nuorena, mutta ovat kuitenkin niin tärkeä osa lapsuuttani, että hyllyyn saavat jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon viime päivinä lukenut läpi lapsuuden ja nuoruuden kirjoja, jotka on ollut tosi rakkaita ja tärkeitä mulle aikoinaan. Ja vieläkin tulee hyvä mieli kun näitä luen ja mielessäni oon hypännyt takaisin huolettomaan lapsuuteeni. Mutta mitä teen seuraavaksi näille? En usko, että ihan heti luen uudestaan, vaikka lapsena saatoi  lukea uudestaan ja uudestaan. Toisaalta mahtuisi samalle paikalle takaisin hyllyyn ja niitä katsomalla tulisi hyviä muistoja. Ja toisaalta voisin laittaa pois. Miten te tekisitte?

Tietenkin säästäisin!

Minä en luovu Rauha S. Virtasen Selja-sarjasta, Gulla-sarjasta, Annoista, Runotytöistä, Pikku naisista ym Alcotin tyttökirjoista enkä Pieni talo preerialla -sarjasta.

Eivät nuo uudelleen luettuina enää samanlaisia ihastuksen väristyksiä aiheuta kuin nuorena, mutta ovat kuitenkin niin tärkeä osa lapsuuttani, että hyllyyn saavat jäädä.

Riippuu siitä, onko tilan ahtautta.  Jos nätisti sopii kirjahyllyyn niin mikä ettei säästäisi. 

Tällaisena sadepäivänä on hyvä käydä läpi tavaroitaan. Itse pohdin tavaraa käsissäni pyöritellessäni sitä, että sitoudunko käyttämään sitä seuraavan kolmen vuoden aikana. Jos en niin se saa lähteä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon viime päivinä lukenut läpi lapsuuden ja nuoruuden kirjoja, jotka on ollut tosi rakkaita ja tärkeitä mulle aikoinaan. Ja vieläkin tulee hyvä mieli kun näitä luen ja mielessäni oon hypännyt takaisin huolettomaan lapsuuteeni. Mutta mitä teen seuraavaksi näille? En usko, että ihan heti luen uudestaan, vaikka lapsena saatoi  lukea uudestaan ja uudestaan. Toisaalta mahtuisi samalle paikalle takaisin hyllyyn ja niitä katsomalla tulisi hyviä muistoja. Ja toisaalta voisin laittaa pois. Miten te tekisitte?

Tietenkin säästäisin!

Minä en luovu Rauha S. Virtasen Selja-sarjasta, Gulla-sarjasta, Annoista, Runotytöistä, Pikku naisista ym Alcotin tyttökirjoista enkä Pieni talo preerialla -sarjasta.

Eivät nuo uudelleen luettuina enää samanlaisia ihastuksen väristyksiä aiheuta kuin nuorena, mutta ovat kuitenkin niin tärkeä osa lapsuuttani, että hyllyyn saavat jäädä.

Riippuu siitä, onko tilan ahtautta.  Jos nätisti sopii kirjahyllyyn niin mikä ettei säästäisi. 

Minullakin on kriteeri oikeastaan kaikessa säilyttämisessä että täytyy "sopia nätisti". En tykkää että vaatteita runtataan kaappiin vaan tilaa on oltava tarpeeksi että mahtuvat niin että näen helposti sisällön. Tämä rajoittaa ostamistani. 

Joku uusi pyyhe olisi kaunis ja kiva mutta en osta sitä koska hyllylle ei mahdu lisää. Mitään en myöskään poista vain siksi että saisin jotain kauniimpaa tilalle. Olen nykyiset tavarat valinnut siksi että ne ovat ostohetkellä  tuntuneet kauniilta. Haluan arvostaa esineitäni edelleen  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valittujen palojen lyhenneltyjen kirjojen kirjat ovat saaneet uutta suosiota heidän parissaan, jotka ovat menettäneet kykynsä keskittyä lukemiseen ja haluavat oppia keskittymisen taidon uudestaan. Ne ovat tarpeeksi lyhyitä ja etenevät tarpeeksi nopeasti, jotta ajatus ei lähde harhailemaan. 

Mihin tämä väite perustuu? Kuitenkin lukuisat divarit ja muut kirjoja vastaanottavat tahot nimenomaisesti mainitsevat, että Kirjavalioita eivät ota edes ilmaiseksi.

Kirjaston vaihtohyllyssä ne ainakin vaihtavat omistajaa.

Ei vaihda, kirjaston henkilökunta kantaa ne sieltä heti roskiin tilaa viemästä. Noiden kirjavalioiden ainoa oikea paikka on roskis.

Onko noin? Ollaanko kirjastoissa niin snobeja, ettei keskittymisongelmista kärsivien lukuhaluja kunnioiteta? Tai suomea opiskelevien, jotka haluaisivat lukea mutta tavalliset kirjat ovat liian pitkiä. Ei mikään ihme sitten, että tänne tulleiden aikuisten on vaikea oppia suomea. 

On olemassa selkokielisiksi tarkoitettuja kirjoja sekä jo muutenkin lyhyitä romaaneja ja novellikokoelmia. Selkokielisyydestä on kieltä opiskelevalle enemmän iloa kuin "tavallisen" romaanin pilaamisesta lyhentämällä.

Selkokielelle kyllä muokataan ihan tavallisia kirjoja, jolloin niitä lyhennetään myös. 

Minusta on harmi, ettei ihmiset enää lue helppolukuista kioskikirjallisuutta ja kirjavalioita. Ne ovat osaltaan parantaneet lukutaitoa, joka nyt on kokemassa romahdusta. 

Mikä tahansa lukeminen on hyödyllistä. 

Olen yllättynyt, että moni säilyttää leluja. Se ei yleensä ole järkevää. En ole ikinä nähnyt esimerkiksi hyvin säilyneitä barbeja. Niillä on aina hiukset takussa ja vaatteet nuhjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sukupolvikysymys mutta en kyllä tätä tunnista ollenkaan omasta ystäväpiiristä.

Voit kuitenkin olla mukana muuttamassa tätä "perusasetusta". Laittaa vaa viestiä, "moi, voisin keittää kahvit/teet, vaihdetaanko kuulumiset?" Voihan siinä olla joku keksipaketti jos muuten ahdistaa, ei siinä muuta tarvita. 

Tälläkin foorumilla on satoja ketjuja, joissa paheksutaan kyläpaikan liian heppoisia tarjoiluja. Valitusta valituksen päälle. Olepa siinä sitten kevyemmän kahvittelun esitaistelijana. Löydät sen jälkeen täältä tarinan itsestäsi. 

No mitä sitten? Valittakoot anonyymisti netissä jos ei kelpaa, ei se sinuun vaikuta. Se mistä randomisti valitetaan maailmassa ei aina koske sinua. Jos joku vieras kauniisti pyytää lisäruokaa tai sanoo, ettei pelkän teen takia viitsi tulla, niin sittenpähän tiedät joko tarjota lisäruokaa, pahoitella ettei nyt ole muuta tarjolla, tai olla kenties olla kutsumatta toiste jos valitus suoraan sinulel on jatkuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisena sadepäivänä on hyvä käydä läpi tavaroitaan. Itse pohdin tavaraa käsissäni pyöritellessäni sitä, että sitoudunko käyttämään sitä seuraavan kolmen vuoden aikana. Jos en niin se saa lähteä pois.

Itselläni on kyllä paljon tavaroita, joita en käytä, mutta haluan säästää. Lapsen vanhoja vaatteita, jos niihin liittyy joku tarina, oma hääpuku ja huntu, kirjoja joista pidän, tai jotka luen joskus sitten tulevaisuudessa, matkalaukku jne. Koriste-esineet ja taulut on kaikki esillä, mutta eihän ne ole välttämättä käyttöesineitä, vaikka katselenkin niitä päivittäin.

Kuratoin kyllä näitäkin säännöllisesti ja tarkistan onko mieli muuttunut etenkin kirjojen kanssa. Itselläni ratkaisee enemmän tila. Kaikille on oma omistettu paikkansa ja jos se täyttyy, täytyy uudelleenjärjestellä tai karsia.

Esimerkkinä tästä on korkea liinavaatekaappini, jonne pitää mahtua kaikki kodin tekstiilit, jos se täyttyy, niin on aika raivata. Toisaalta olen juuri se järkkäilyintoilija, joka dymottaa kaappien hyllyt, eli kaikki ei varmaan samalla innolla suhtaudu tähän metodiin.

Vierailija kirjoitti:

Olen yllättynyt, että moni säilyttää leluja. Se ei yleensä ole järkevää. En ole ikinä nähnyt esimerkiksi hyvin säilyneitä barbeja. Niillä on aina hiukset takussa ja vaatteet nuhjussa.

Itselläni on pari vanhaa pehmolelua ja leluautoa lapsuudestani, jotka ovat nyt omien lasten leikeissä. On barbikin, jonka hiukset ovat kunnossa, mutta koira söi siltä käsiä. Sekin on muisto ja enemmän sillä lelulla on minulle arvoa, kuin kaatopaikalle. Se on muisto myös koirasta, jonka kanssa vietin 17 vuotta lapsuudestani.

Vierailija kirjoitti:

Mä otin tänään (itseni näkökulmasta) rohkean askeleen, mikä saa taas varmasti monen pyörittelemään silmiään. Mutta vastaavaa kokeneet ehkä osaa samaistua tai ainakin ymmärtää jollain tasolla. Mulla on yhdet shortsit, joita käytän mekkojen alla ja jotka on tuntuneet päällä ärsyttäviltä, kun puristivat polven kohdalta. Oon yrittänyt välillä käyttää, mut aina sama. Oon pohtinut mitä niille tekis kun tarvitsen sellaiset, mutta tosiaan tuntuvat epämukavilta. Vastaavat saisi n.10e kaupasta eli ei kalliit. Myyntiarvoakaan ei siis oikein ole. Silti olen niitä säästellyt ja pyöritellyt vuoden, kaksi. Pohtinut, että olisiko ne hyvät jollekin toiselle. Tänään tartuin saksiin ja leikkasin ne vähän lyhyemmäksi. Nyt ne on hyvät. Ja minua varten. Tein itsekkään päätöksen.

Mä olen saanut lapsena lähes kaiken käytettynä sisaruksilta, serkuilta, kirppikseltä. Ja multa lähteneet eteenpäin vielä seuraaville. Kaikki piti pitää uudenveroisena, mitään ei saanut esim lyhentää minulle sopivaksi vaan aina piti ajatella seuraavaa käyttäjää. Tää on jatkunut aikuisenakin, kun en ole oppinut pois. Aina mietin, että nyt en tätä voi käyttää näin usein että säilyy hyvänä toiselle. Nyt nää shortsit sopii just mulle enkä voi antaa näitä seuraavalle. Ja tuntuupa vapauttavalta itsekkyydeltä ajatella kerrankin itseäni.

Nyt joku pohtii miksi en vain osta uusia kun halvat ovat. En halunnut kun kotoa löytyy jo pienellä muutoksella sopivat. Uusi tuote olisi ns. valmistettu turhaan. Enkä olisi voinut taata, että vanhat menisi jollekin käyttöön vaikka ne olisin lahjoittanut eteenpäin. Tällöin nämäkin shortsit olisi valmistettu turhaan.

Sanot useemman kerran tätä itsekkääksi ja (kaikella rakkaudella) olen ihan eri mieltä!  Meidän kehot ei oo tehty vaatteita varten, vaan vaatteet meidän kehoja varten. Tosi hyvä et sait olemassaolevat housut muokattua itselle sopivaksi, säästyy kuitenkin päänvaivaa sovittelusta, rahaa, luonnonvaroja ja toisaalta saa pientä tekemistä itselle ja ehkä jopa uuden taidon jos ompelukoneella lähtee enemmän muokkaamaan vaatteita juuri itselle sopiviksi.

Olen näin keski-ikäisenä alkanut luopua joistakin aiemmin tärkeältä tuntuvista esineistä, joista en aiemmin olisi voinut kuvitella luopuvani. Lapsuuden kirjoja, perintötavaroita, ja muuta sellaista mikä joskus tuntui tärkeältä. Minulla ei ole lapsia, joten nämä eivät minun jälkeeni ole menossa mihinkään. Nuorempana ajattelin aina, että montaa asiaa on hyvä säästää "sitten joskus"-aikaa varten, ja se olikin siinä kohtaa kenties ihan fiksu ajatus. Mutta nyt tietää ja tajuaa, että monen jutun kohdalla "sitten joskus" ei koskaan tule. Itselleni edelleen tärkeät jutut toki säästän, mutta niitä ei ole lopulta kovin paljoa, ja loput saa lähteä hyväntekeväisyyskirppareille. Perintöesineitä tarjoan toki ensin sukulaisille, jos joku ne haluaa.

Voisi ajatella, että tämä kaikki olisi jotenkin surullista, mutta ei oikeastaan ole, pikemminkin vapauttavaa. Ehkä jonkinlainen keski-iän siirtymäriitti (heh) tämäkin :)

Mahtava elokuu, noin 20 myytyä tavaraa, ellei enemmänkin. Innostaa laittamaan lisää ilmoituksia. Ihana kun joillakin muilla on vielä käyttöä niille. Tuntuu että jokaisen myynnin jälkeen oma olo kevenee, kämppä alkaa näyttää suuremmalta ja suuremmalta. Vähemmän murehdittavaa, nukun paremmin, mieli on positiivisempi. Vielä riittää kaaosta mutta pienin askelin kohti päämäärää.

Outoa että samaan aikaan mietin joskus mitähän ostaja tekee ostamillaan tavaroilla. Onko samanlainen hamstraaja? Ostaako ahdistukseen ja tylsyyteen kuten minä aikoinaan? Yrittääkö tuunata ja tienata muutaman euron kuten minä? Katuuko ostostaan, kuten minä? Painiiko saman itsekurin puutteen kanssa kuin minä?

Vierailija kirjoitti:

Olen näin keski-ikäisenä alkanut luopua joistakin aiemmin tärkeältä tuntuvista esineistä, joista en aiemmin olisi voinut kuvitella luopuvani. Lapsuuden kirjoja, perintötavaroita, ja muuta sellaista mikä joskus tuntui tärkeältä. Minulla ei ole lapsia, joten nämä eivät minun jälkeeni ole menossa mihinkään. Nuorempana ajattelin aina, että montaa asiaa on hyvä säästää "sitten joskus"-aikaa varten, ja se olikin siinä kohtaa kenties ihan fiksu ajatus. Mutta nyt tietää ja tajuaa, että monen jutun kohdalla "sitten joskus" ei koskaan tule. Itselleni edelleen tärkeät jutut toki säästän, mutta niitä ei ole lopulta kovin paljoa, ja loput saa lähteä hyväntekeväisyyskirppareille. Perintöesineitä tarjoan toki ensin sukulaisille, jos joku ne haluaa.

 

Voisi ajatella, että tämä kaikki olisi jotenkin surullista, mutta ei oikeastaan ole, pikemminkin vapauttavaa. Ehkä jonkinlainen keski-iän siirtymäriitti (heh) tämäkin :)

Samoja mietteitä itsellänikin kun 60v lähestyy. 

Luopumisen harjoittelua,  jossain vaiheessa kun joutuu luopumaan kaikesta. Jaksaminenkin hiipuu vähitellen, kaikki turha tavaran puljaaminen väsyttää. Haluan helpomman arjen tai keskittyä muihin merkityksellisempiin asioihin.

Neulemekko, jota käytin kerran ja väri ei sopinut minulle lähtee kirpputorille. Samoin hame, jonka malli ei sovi vartalolleni. Päätin, että loppuu se vaatteiden ostaminen mielikuvitusminälle. Olen pohjimmiltani rento farkkutyttö vieläkin, vaikka teinivuosista on paljon aikaa. Ei minusta saa leivottua leidiä vaatteilla ja en halua käyttää vaatteita, jotka ylläni tunnen itseni kiusaantuneeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Tällaisissa tapauksissa kannattaa aikuisille antaa päivämäärä, mihin mennessä tavara pitää tulla hakemaan itselleen. Muuten menee roskiin.

Ei voi laittaa roskiin, se on itsekästä. Pitää viedä hyväntekeväisyyskirpputorille myyntiin.

Eikä saa käyttää ”roskiin”-sanaa!