Tavarapaljous osa 2

Vierailija kirjoitti:

Mihin viedä vanhat cd-levyt? Ei edes soitinta jolla niitä voisi soittaa. Levyjä varmaan 300. Voiko heittää ihan sekajätteeseen?

Laita Toriin Annetaan-ilmoitus. Sain tällä tavalla jopa muutaman muovikassillisen VHS- nauhoja eteenpäin. Aina löytyy keräilijöitä. 

CD-levyt liikkuu ihan hyvin, niitä ei tarvitse laittaa roskiin. Riippuen millaista musiikkia sulla siellä on, näitä voi ihan myydäkin Torissa. Tai sitten tosiaan lahjoittaa tai viedä hyväntekeväisyyskirpparille.

Nythän on taas in kuunnella CD-levyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin viedä vanhat cd-levyt? Ei edes soitinta jolla niitä voisi soittaa. Levyjä varmaan 300. Voiko heittää ihan sekajätteeseen?

Laita Toriin Annetaan-ilmoitus. Sain tällä tavalla jopa muutaman muovikassillisen VHS- nauhoja eteenpäin. Aina löytyy keräilijöitä. 

Myyntiin vaan. Etenkin rocklevyt myy, kotimaan ja ulkomaan bändit. Voi saada jopa kymppejä kappaleelta. VHS ja DVD levyt myy etenkin lasten elokuvat, edullisesti mutta kuitenkin menee. Aina parempi niin kuin laittaa roskiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku tuohtui kun kerroin että ohjeistin 80+ äitiäni lahjoittamaan kirjoja Konttiin koska niillä ei ole juuri mitään arvoa. Tarkennan nyt vähän asiaa. 

Osa kirjoista on juurikin näitä Valittujen palojen lyhennelmiä, joita ei enää ainakaan meidän kotipaikkakunnalla oteta edes Konttiin. Osa kirjoista on sellaisia mitä olen hänelle antanut luettavaksi (ja sen jälkeen kierrätettäväksi), kirjoja joita saa Kontista eurolla. Osa taas on pokkareita, joita saa Kontista välillä viidelläkymmenellä sentillä. Hän itse haluaa luopua näistä kirjoista, ja yrittää antaa niitä lähes kaikille jotka käyvät kylässä. Olen kertonut, että eivät ole enää kovin arvokkaita, kun näitä saa jopa lukemattomina paikallisesta Kontista eurolla tai parilla, ja että kirjan arvon vuoksi niitä ei kannata hillota siellä hyllyssä vuosia, jos niistä haluaa luopua. Kirjat ovat sellaisia joista tiedän että antikvariaatit eivät maksa mitään, eikä niitä ole tarpeeksi tällaiselle tukkuostajalle (oliko se nyt Finlandiakirja vai mikä). Äidilläni on ihan hyvä eläke, eli hän ei tarvitse näistä kirjoista rahaa elämiseensä ja hän ei osaa käyttää Toria, enkä edes haluaisi että hänen luonaan kävisi jotain vieraita ihmisiä. En väheksy kirjoja enkä niiden arvoa sinänsä, yritin vain järkeilemällä helpottaa äitini luopumisprosessia eteenpäin. 

Omalla kohdalla vaikein karsimiskohde on ollut juurikin kirjat. Vaatteista voin luopua silmää räpäyttämättä, mutta yhdestäkin kirjasta luopuminen tuntuu tuottavan fyysistä tuskaa. Kun tein reilun loven kirjahyllyyni (useita satoja kirjoja), lohduttauduin sillä että voin käydä tapaamassa niitä Kontissa jos tulee ikävä. Tein lahjoittamiini kirjoihin jopa pienen, huomaamattoman merkinnän josta pystyn näkemään että kyseinen kirja on ollut joskus hyllyssäni. Näillä järkeilyillä ja toimenpiteillä sain suostuteltua itseni luopumaan kirjoista, jotka eivät muutoinkaan enää mahtuneet kirjanhyllyyni. Että en todellakaan suhtaudu kevyesti kirjoista luopumiseen, enkä ajattele että kirjat olisivat arvottomia. 

Jos kommentoi eriävän mielipiteen, se ei ole tuohtumista. Se on vain eriävä mielipide :)

Luitko lainkaan tuota "eriävää mielipidettä" ennen kuin kommentoit? "Eriävän mielipiteen" esittäjä kertoi näkevänsä punaista. Ei siis ole kovin väärin todeta, että hän tuohtui :)

Sehän on vain sanonta eikä rehellinen kuvaus tunteista 😄. Itsekin käytän usein tosi övereitä sanontoja ihan tyynestä olotilasta. Joskus olen "kuoleman väsynyt" mutta se korjaantuu vartin nokosilla. Tai "nälkä niin että näköä haittaa" vaikka ihan selkeästi kaiken näen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Tämä on totta, että monesti herätään myöhään, mutta on silti niiden aikuisten lasten vastuulla, jos eivät halua omia kamojaan hakea pois, vaikka pyydetään. 

Oma äitini toi tavarani minulle saatesanoilla, että heitä itse pois jos et näitä halua. Tämä oli minusta ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valittujen palojen lyhenneltyjen kirjojen kirjat ovat saaneet uutta suosiota heidän parissaan, jotka ovat menettäneet kykynsä keskittyä lukemiseen ja haluavat oppia keskittymisen taidon uudestaan. Ne ovat tarpeeksi lyhyitä ja etenevät tarpeeksi nopeasti, jotta ajatus ei lähde harhailemaan. 

Mihin tämä väite perustuu? Kuitenkin lukuisat divarit ja muut kirjoja vastaanottavat tahot nimenomaisesti mainitsevat, että Kirjavalioita eivät ota edes ilmaiseksi.

Kirjaston vaihtohyllyssä ne ainakin vaihtavat omistajaa.

Ei vaihda, kirjaston henkilökunta kantaa ne sieltä heti roskiin tilaa viemästä. Noiden kirjavalioiden ainoa oikea paikka on roskis.

Onko noin? Ollaanko kirjastoissa niin snobeja, ettei keskittymisongelmista kärsivien lukuhaluja kunnioiteta? Tai suomea opiskelevien, jotka haluaisivat lukea mutta tavalliset kirjat ovat liian pitkiä. Ei mikään ihme sitten, että tänne tulleiden aikuisten on vaikea oppia suomea. 

On olemassa selkokielisiksi tarkoitettuja kirjoja sekä jo muutenkin lyhyitä romaaneja ja novellikokoelmia. Selkokielisyydestä on kieltä opiskelevalle enemmän iloa kuin "tavallisen" romaanin pilaamisesta lyhentämällä.

Viikon pöytäkirppiksellä sain myytyä n. 200 tavaraa.

Kyllä oli palkitseva tunne, kun ennen myyntiä otat kuvan niistä myyntiin menevistä ja ne vievät puolet olohuoneen lattiatilasta ja kun tuot jäljelle jääneet takaisin, niin tavaraa on enää pienemmän Ikea-kassin verran.

Vierailija kirjoitti:

Ördög kirjoitti:

Tästä vähän apua Kanadasta.

 

Letting go of prized possessions can be tough. Let the professionals help, experts say

https://www.cbc.ca/radio/thecurrent/downsizing-decluttering-possessions…

Tuolla on kivoja decluttering-artikkeleita. Yhdessä kerrottiin naisesta, joka raivasi 40 pussillista tavaraa 40 päivässä. Kuvan pussi näytti mielestäni välimallin kokoiselta kun sitä vertaa kaupan ostoksiin käytettyyn muovikassin ja jätesäkin välillä. Jo sen muovipussillisen raivaaminen päivässä on kova suoritus. 

Yhdessä artikkelissa todettiin, että keräilläkin saa kunhan keräily pysyy järjestyksessä ja siitä on itselleen iloa. Omia tavaroitaan saa poistaa mutta toisten tavarat pitää jättää rauhaan. 

Otettiinko kantaa siihen jos joku säilyttää omia tavaroitaan jonkun toisen luona?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Mulla lapsuudesta vain yksi kulunut nalle ja valokuvat. Pienissä vuokra-asunnoissa, kun on eletty tila on ollut rajallinen. En ole osannut kaivata mitään leluja. Omien lasten tavaroista olen säästänyt vauvakirjat joitakin vaatteita, ekat kengät ja lautapelit. Kellarissa on myös jotakin leluja ja legoja. Ajattelin kyllä niitä leluja laittaa pois. Välttämättä vanhat muoviset lelut ei täytä tämän päivän vaatimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Minulle tästä laatikosta kerrottiin vasta kun olin yli nelikymppinen. Vaikea sitä on sellaista itselleen ottaa minkä olemassaolosta ei ole tietoa… Olen aika ajoin kysellyt ja etsinyt noita vanhoja lelujani kun olen tiennyt että ne on olemassa, sillä olen laatikon nähnytkin, mutta äitini on sanonut ettei hänellä ainakaan ole mitään kotonaan. 
Aikoinani olen omat tavarani vienyt vanhemmiltani pois, siis ne mistä olen tiennyt siellä olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Tällaisissa tapauksissa kannattaa aikuisille antaa päivämäärä, mihin mennessä tavara pitää tulla hakemaan itselleen. Muuten menee roskiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että minulle karsiminen ja siivoaminen on keino hallita ahdistusta - varmasti toki parempi keino kuin hamstraus tai dokaaminen, mutta senkin voi viedä liian pitkälle. Vaikeassa elämäntilanteessa haluaisin heittää pois suurimman osan omaisuudestani ja pitää jäljellä olevat kamat täydellisessä järjestyksessä. Ilmeisesti se saa tuntemaan, että edes jokin asia on hallinnassa.

Minun onkin ollut aivan mahdoton ymmärtää tuttavaani, joka on klassinen hamsteri ja jolle jopa roskista ja vanhentuneista lääkkeistä luopuminen on ylivoimaista. Olin kerran ”auttamassa” häntä muutossa ja tilanne oli kuin jostain sketsistä. Toinen ahdistui kun näki minut ja jätesäkit ja minä ahdistuin kun näin asunnon kaaoksen.. 

Hamsterin on vaikea sulatella muutosta. Muutosvaiheessa kun joutuu tekemään tiliä omasta elämäntilanteestaan ja -vaiheestaan. Monelle voi olla kipeä paikka hyväksyä, ettei voi iän karttuessa harrastaa huimapäisimpiä harrastuksia. Osalle voi olla vaikea hyväksyä, ettei tule ikinä jatkaneeksi jotain harrastusta. Osalle voi olla vaikeaa siirtyä uuteen elämänvaiheeseen kun lapset ovat lentäneet pesästä ja sen vuoksi he säilyttävät sinällään arvottomia lastentavaroita, joihin ei edes liity mitään erityisiä muistojakaan.

Minä olen tehnyt lasteni muistorikkaimmista tavaroista ja vaatteista muistojen laatikon. Selkeyttää kummasti kun päättää, ettei se muistoille varattu tila laajene siitä laatikosta mihinkään. 

Minä olen just tuollainen lelujen hamstraaja. Lasten vaatteitakin on monta banaanilaatikollista. Nyt osalle on käyttöä kun on lastenlapsia. Minulle ne on muistoja, muistan tapahtumia kun näen leluja tai vaatteita. Kaikkea kun ei voi kuvata kameroilla. Osasta olen pystynyt vähitellen luopumaan mutta vaatii kuukausien työn ja vakuuttelun itselleen. Näinhän dementikoillekin käy että kun näkee jonkin vanhan tavaran, saattaa tulla mieleen tapahtumia ja muisteloita pitkäksi aikaa. Ei pidä aina väheksyä niitä toisten "romuja". Ne on joillekin aarteita ja merkityksellisiä vaikka itse ei arvostaisikaan.

Tuo muistolaatikko on hyvä kerätä, itsekin olen sellaista koonnut.

Minulla on ihaniä äitini neulomia ja ompelemia ison nuken vaatteita. Vaikka ne ovat ottaneet sellaiset hajut itseensä jotka eivät lähde pesussa (äidin homeessa olevassa ulkovarastossa), eikä niitä voi enää sisällä säilyttää, niin minun on vaikea luopua niistä. Äitini ei oikein muuten osaa näyttää eikä sanoa välittämistään, mutta niitä katsellessa tulee sellainen fiilis että kyllä sitä välittämistä sieltä täytyy löytyä kun on aikanaan jaksanut väkertää niin hienoja vaatteita - nukelle. 

Osa näistä vaatteista on ollut jo sellaisessa kunnossa että ne oli pakko hävittää, otin niistä valokuvia jonka jälkeen raaskin laittaa ne roskiin (kyllä, roskiin - hiiren puremia ja homeisia). Jospa ne muistot välittyisivät niistä kuvista. 

Minulla on myös paljon äidin tekemiä ja itseni tekemiä nukenvaatteita 70- luvulta. Niillä leikkii nyt lastenlapset. Säilytin niitä ulkovarastossa ja tarttui varaston hajua mutta etikkavedessä liotus ja ajan myötä huoneenlämmössä tuoksut on haihtuneet.  Löytyy myös Barbien vaatteita ja muita leluja. Paperinukkejakin kymmeniä, kiiltokuvia ja tarroja.  Katsotaan tulevatko "muotiin" uudelleen kun lastenlapset kasvaa. Ehkä jätän perinnöksi jos alkaa kiinnostaa. Omien lasten leluissa on myös jo arvoa nostaneita leluja, legot mm. Ei niitä voi heittää mihinkään kierrätyskeskukseen. Leluissa on myös aina ajankuvaa, historiaa.

Tähän sen verran kommenttia, että huomioithan että et annan lapsille tosivanhoja legoja käyttöön, osa niistä voi olla ajalta jolloin käytettiin erilaista muovia kun nyt, ja saattavat olla jopa vaarallisia käyttää. Muoveista voi irrota jopa lisääntymiseen vaikuttavia aineita, eli kannattaa ottaa tämä vakavasti.

Itse jouduin hävittämään oman lapsuuteni dubloja kun oli tehty aikaa ennen nykysäännöksiä.

Tuotapa en tiennytkään. 90-luvun duplot on annettu lastenlapsille mutta omat 70-luvun legot on minulla jemmassa. Täytyy nostaa piiloon. Kiitos tiedosta.

Enemmän kuin jostain vanhoista legoista olisin huolissani kaikista lisä-ja väriaineista, joita lapset saa karkeista ja limsoista.

Totta! Ei noista legoista kyllä mitään näkyvää irtoa eikä niitä kukaan suuhunsa laita ja pureskele mutta ei vara venettä kaada. 

Luuletko, että haitalliset kemikaalit näkyvät silmille jotenkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Tällaisissa tapauksissa kannattaa aikuisille antaa päivämäärä, mihin mennessä tavara pitää tulla hakemaan itselleen. Muuten menee roskiin.

Ei minulla ainakaan ole sydäntä heittää roskiin toisten tavaroita. Tuputan niitä kyllä lastenlapsille aina kun käyvät. Tehköön sitten mitä haluavat kun vievät pois. Eräs ystäväni, jo viiskymppinen, oli tosi vihainen kun äitinsä oli heittänyt kaiken roskiin kysymättä lupaa. Olisi hänellä ollut ainakin 30vuotta aikaa ne itse käydä läpi ja ottaa mitä haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että minulle karsiminen ja siivoaminen on keino hallita ahdistusta - varmasti toki parempi keino kuin hamstraus tai dokaaminen, mutta senkin voi viedä liian pitkälle. Vaikeassa elämäntilanteessa haluaisin heittää pois suurimman osan omaisuudestani ja pitää jäljellä olevat kamat täydellisessä järjestyksessä. Ilmeisesti se saa tuntemaan, että edes jokin asia on hallinnassa.

Minun onkin ollut aivan mahdoton ymmärtää tuttavaani, joka on klassinen hamsteri ja jolle jopa roskista ja vanhentuneista lääkkeistä luopuminen on ylivoimaista. Olin kerran ”auttamassa” häntä muutossa ja tilanne oli kuin jostain sketsistä. Toinen ahdistui kun näki minut ja jätesäkit ja minä ahdistuin kun näin asunnon kaaoksen.. 

Hamsterin on vaikea sulatella muutosta. Muutosvaiheessa kun joutuu tekemään tiliä omasta elämäntilanteestaan ja -vaiheestaan. Monelle voi olla kipeä paikka hyväksyä, ettei voi iän karttuessa harrastaa huimapäisimpiä harrastuksia. Osalle voi olla vaikea hyväksyä, ettei tule ikinä jatkaneeksi jotain harrastusta. Osalle voi olla vaikeaa siirtyä uuteen elämänvaiheeseen kun lapset ovat lentäneet pesästä ja sen vuoksi he säilyttävät sinällään arvottomia lastentavaroita, joihin ei edes liity mitään erityisiä muistojakaan.

Minä olen tehnyt lasteni muistorikkaimmista tavaroista ja vaatteista muistojen laatikon. Selkeyttää kummasti kun päättää, ettei se muistoille varattu tila laajene siitä laatikosta mihinkään. 

Minä olen just tuollainen lelujen hamstraaja. Lasten vaatteitakin on monta banaanilaatikollista. Nyt osalle on käyttöä kun on lastenlapsia. Minulle ne on muistoja, muistan tapahtumia kun näen leluja tai vaatteita. Kaikkea kun ei voi kuvata kameroilla. Osasta olen pystynyt vähitellen luopumaan mutta vaatii kuukausien työn ja vakuuttelun itselleen. Näinhän dementikoillekin käy että kun näkee jonkin vanhan tavaran, saattaa tulla mieleen tapahtumia ja muisteloita pitkäksi aikaa. Ei pidä aina väheksyä niitä toisten "romuja". Ne on joillekin aarteita ja merkityksellisiä vaikka itse ei arvostaisikaan.

Tuo muistolaatikko on hyvä kerätä, itsekin olen sellaista koonnut.

Minulla on ihaniä äitini neulomia ja ompelemia ison nuken vaatteita. Vaikka ne ovat ottaneet sellaiset hajut itseensä jotka eivät lähde pesussa (äidin homeessa olevassa ulkovarastossa), eikä niitä voi enää sisällä säilyttää, niin minun on vaikea luopua niistä. Äitini ei oikein muuten osaa näyttää eikä sanoa välittämistään, mutta niitä katsellessa tulee sellainen fiilis että kyllä sitä välittämistä sieltä täytyy löytyä kun on aikanaan jaksanut väkertää niin hienoja vaatteita - nukelle. 

Osa näistä vaatteista on ollut jo sellaisessa kunnossa että ne oli pakko hävittää, otin niistä valokuvia jonka jälkeen raaskin laittaa ne roskiin (kyllä, roskiin - hiiren puremia ja homeisia). Jospa ne muistot välittyisivät niistä kuvista. 

Minulla on myös paljon äidin tekemiä ja itseni tekemiä nukenvaatteita 70- luvulta. Niillä leikkii nyt lastenlapset. Säilytin niitä ulkovarastossa ja tarttui varaston hajua mutta etikkavedessä liotus ja ajan myötä huoneenlämmössä tuoksut on haihtuneet.  Löytyy myös Barbien vaatteita ja muita leluja. Paperinukkejakin kymmeniä, kiiltokuvia ja tarroja.  Katsotaan tulevatko "muotiin" uudelleen kun lastenlapset kasvaa. Ehkä jätän perinnöksi jos alkaa kiinnostaa. Omien lasten leluissa on myös jo arvoa nostaneita leluja, legot mm. Ei niitä voi heittää mihinkään kierrätyskeskukseen. Leluissa on myös aina ajankuvaa, historiaa.

Tähän sen verran kommenttia, että huomioithan että et annan lapsille tosivanhoja legoja käyttöön, osa niistä voi olla ajalta jolloin käytettiin erilaista muovia kun nyt, ja saattavat olla jopa vaarallisia käyttää. Muoveista voi irrota jopa lisääntymiseen vaikuttavia aineita, eli kannattaa ottaa tämä vakavasti.

Itse jouduin hävittämään oman lapsuuteni dubloja kun oli tehty aikaa ennen nykysäännöksiä.

Tuotapa en tiennytkään. 90-luvun duplot on annettu lastenlapsille mutta omat 70-luvun legot on minulla jemmassa. Täytyy nostaa piiloon. Kiitos tiedosta.

Enemmän kuin jostain vanhoista legoista olisin huolissani kaikista lisä-ja väriaineista, joita lapset saa karkeista ja limsoista.

Totta! Ei noista legoista kyllä mitään näkyvää irtoa eikä niitä kukaan suuhunsa laita ja pureskele mutta ei vara venettä kaada. 

Luuletko, että haitalliset kemikaalit näkyvät silmille jotenkin?

Luepa uudelleen edelliset kommentit 😄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmassa tavarapaljousketjussa tuli esiin ajatus, että tunneside tulee kosketuksesta. Mielenkiintoinen ajatus sikälikin, että huomaan itse kuinka vaikeinta on luopua vaatteista joita olen käyttänyt. Kaikkia olen toki sovittanut mutta uusimmista on helpoin luopua. Itselleni vaatteet ei ilmennä niinkään muistoja, eli en koe muistoja niihin liittyväksi, mutta en toki voi varma olla kuinka alitajunta tässä toimii ja muistaako se asioita vaatteiden kautta jotka olen muuten unohtanut tai joita en tietoisesti muistele.

Mielenkiintoinen ajatus. Onkohan se kaikilla vähän eri tavalla, olisi mielenkiintoista tietää? Minun on kaikista vaikein luopua asioista, jotka muistuttavat minua jo kuolleista läheisistä. Meinasin eilen saada paniikkikohtauksen, kun olin myynyt Vintedissä vaatteen, jonka olin saanut edesmenneeltä äidiltäni lahjaksi. Monta kertaa aiemmin olin jo yrittänyt luopua siitä, koska se ei sopinut minulle, ja kangas oli sellaista, joka minua aina hiostaa. Nyt sain paketin postitettua, ja sain heti samana iltana hirveän itkuhepulin.

No, ehkä se vaate siitä unohtuu. Kuulostaa varmasti ihan mielipuoliselta.

Ei kuulosta yhtään hullulta. Minä taas kaipailen lapsuuden leluja  joiden kanssa minulla oli hyvä leikkiä ja olla. Ne olivat tärkeitä kun niitä sai harvoin ja niin kauniitakin suuri  osa. Äitini on heittänyt ne roskiin ja  hän tosiaan on pilannut ne homeella   ja hiirten ulosteilla. Ne eivät merkinneet hänelle mitään mutta minulle kyllä hyvin paljon.

Nuoret aikuiset heräävät kaipaamaan niitä lapsuuden lelujaan liian myöhään. Omilleni olen asiaa esittänyt jo kymmenen vuotta että voisivatko katsoa mitä haluavat säilyttää ja viedä pois mutta ei kiinnosta. Sitten kun myyn jotain pois, aletaan kohta kysellä missä on se lelu/kirja/tavara. Äitien katsotaan jaksavan säilyttää ja huolehtia siitä omasta tavaravuoresta hautaan saakka. Kyse ei ole opiskelevista nuorista vaan omissa kodeissaan asuvista työelämässä olevista, itsekin vanhemmiksi tulleista lapsista. 

Tällaisissa tapauksissa kannattaa aikuisille antaa päivämäärä, mihin mennessä tavara pitää tulla hakemaan itselleen. Muuten menee roskiin.

Ei minulla ainakaan ole sydäntä heittää roskiin toisten tavaroita. Tuputan niitä kyllä lastenlapsille aina kun käyvät. Tehköön sitten mitä haluavat kun vievät pois. Eräs ystäväni, jo viiskymppinen, oli tosi vihainen kun äitinsä oli heittänyt kaiken roskiin kysymättä lupaa. Olisi hänellä ollut ainakin 30vuotta aikaa ne itse käydä läpi ja ottaa mitä haluaa.

Jos sinulla on auto / kuljetusmahdollisuus, niin yksi keino on myös viedä nämä tavarat jälkikasvulle, kun käyt heillä. Voit vaikka kertoa etukäteen tuovasi tavaroitaan, niin ei tule ihan yllätyksenä. Tai sitten tosiaan työnnät tavaroita heidän matkaansa, kun käyvät teillä. Ei vain lapsenlapsille vaan ihan suoraan lapsillekin. 

Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä ottamaan vastaan omat tavaransa, jos kyse tosiaan on tavaroista, joita he itsekin pitävät ominaan. Ja jos he eivät pidä tavaroita ominaan ("en minä näitä halua"), niin sitten voit tehdä tavaroille mitä haluat, koska silloin kyse ei enää ole toisten tavaroista vaan ne ovat silloin ei-kenenkään tavaroita (olettaen ettet halua niitä itse).

Vai kukaan ei laita legoja suuhunsa? Sukulaispoikani erotti pieniä legoja toisistaan hampaillaan. Kärsivällisyys ei kai riittänyt sormien käyttöön. Ja tietyssä iässä laitetaan kaikki suuhunsa, etenkin duplot. Ja pieniä legoja voi löytyä vaikka kyläpaikoissa, vaikka kotona niiltä varjellaankin.

Oon viime päivinä lukenut läpi lapsuuden ja nuoruuden kirjoja, jotka on ollut tosi rakkaita ja tärkeitä mulle aikoinaan. Ja vieläkin tulee hyvä mieli kun näitä luen ja mielessäni oon hypännyt takaisin huolettomaan lapsuuteeni. Mutta mitä teen seuraavaksi näille? En usko, että ihan heti luen uudestaan, vaikka lapsena saatoi  lukea uudestaan ja uudestaan. Toisaalta mahtuisi samalle paikalle takaisin hyllyyn ja niitä katsomalla tulisi hyviä muistoja. Ja toisaalta voisin laittaa pois. Miten te tekisitte?

Vierailija kirjoitti:

Oon viime päivinä lukenut läpi lapsuuden ja nuoruuden kirjoja, jotka on ollut tosi rakkaita ja tärkeitä mulle aikoinaan. Ja vieläkin tulee hyvä mieli kun näitä luen ja mielessäni oon hypännyt takaisin huolettomaan lapsuuteeni. Mutta mitä teen seuraavaksi näille? En usko, että ihan heti luen uudestaan, vaikka lapsena saatoi  lukea uudestaan ja uudestaan. Toisaalta mahtuisi samalle paikalle takaisin hyllyyn ja niitä katsomalla tulisi hyviä muistoja. Ja toisaalta voisin laittaa pois. Miten te tekisitte?

Itse olen säästänyt kaikkein rakkaimmat kirjat ja lahjoitellut muut sukulaislapsille (kun on ollut sopivan ikäisiä). Minulla ei siis ole omia lapsia.