Oletko katunut, että päätit pitkän suhteen

Vierailija kirjoitti:

Hyvässä suhteessa nimenomaan voi olla oma itsensä. Mutta jos on sellaisessa, suhteessa, jossa se ei onnistu, niin mitä muita vaihtoehtoja on kuin lopettaa suhde? 

Keskusteluyhteyttä voi aina yrittää parantaa. Siihen on saatavilla apuakin.

Vierailija kirjoitti:

Jätin kiltin ja kunnollisen miehen koska kaipasin jännitystä elämään. Mies löysi aasialaisen kaunottaren ja minua ei huoli kukaan koska olen rupsahtanut. Olen katkera loppuelämäni. 

Pena, älä juksaa!

Jätin suhteen ihanan miehen kanssa, joka oli myös paras ystäväni. Elämä vei meitä eri teille eli kai sitten kävi se klassinen erilleen kasvaminen. Olin hirveän nuori suhteen alkaessa ja todella piti henkisen kasvun nimissä oppia elämään myös itsekseni. Lopulta tahdottiin myös elämältä ihan eri asioita. Teki kipeää erota, mutta en ole katunut lainkaan. Vuodet ovat vaan todistaneet miksi se kipeä päätös oli silloin aivan välttämätön.

Vierailija kirjoitti:

No harmittaahan se kun piti niin kauan toivoa yllä. Olisi pitänyt ottaa lähtö suhteesta kun siltä näytti ja tuntui. 

Ihan pelkällä toivolla eivät asiat korjaannu. Mutta tietoisella työskentelyllä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Jätin suhteen ihanan miehen kanssa, joka oli myös paras ystäväni. Elämä vei meitä eri teille eli kai sitten kävi se klassinen erilleen kasvaminen. Olin hirveän nuori suhteen alkaessa ja todella piti henkisen kasvun nimissä oppia elämään myös itsekseni. Lopulta tahdottiin myös elämältä ihan eri asioita. Teki kipeää erota, mutta en ole katunut lainkaan. Vuodet ovat vaan todistaneet miksi se kipeä päätös oli silloin aivan välttämätön.

Miksi aloitit parisuhteen kun et selvästikään ollut henkisesti kypsä sellaiseen? Läheisriippuvuudesta?

En. Ei enään koskaan suhdetta. Yksin aion olla loppuelämän :)

Kyllä olen. Kadun myös nykyistä suhdetta mutta en pääse pois.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen. Kadun myös nykyistä suhdetta mutta en pääse pois.

Kannattaa sinun katsoa peiliin. Molemmat asiat ovat sinun omia valintojasi. Ei kenenkään muun.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että ihmiset yleensä lähtee hyvästä suhteesta yhtäkkiä, ellei nyt jotain manian puhkeamista tai hormonien heittelyä lasketa. Silloin se höyrähtänyt voi selittää asian itselleen miten taitaa. 

 

Mutta kai yleensä lähdetään, koska suhde ei enää itselle toimi. Vaikka se toinen olisi ihan kunnollinen ja kiva näennäisesti. 

No tuossa on ristiriita. Suhde voi olla samaan aikaan "hyvä", mutta henkilö voi päättää, että se ei minulle toimi. Voi tulla ikäkriisi, jossa hän yhtäkkiä tajuaakin, että itse asiassa en halua tehdä tätä työtä enkä olla tässä perheessä vaan lähden korpeen melomaan ja metsästämään tai Intiaan joogaamaan. Ja toinen partneri pitää saada.

Saattaa tulla aivan puun takaa puolisolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen. Kadun myös nykyistä suhdetta mutta en pääse pois.

Kannattaa sinun katsoa peiliin. Molemmat asiat ovat sinun omia valintojasi. Ei kenenkään muun.

Mitä vattua? Olenko tässä nyt väittänyt että olisi jonkun muun syytä? Tässä kysyttiin kadutko, enhän minä voi katua kuin omia tekoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jätin suhteen ihanan miehen kanssa, joka oli myös paras ystäväni. Elämä vei meitä eri teille eli kai sitten kävi se klassinen erilleen kasvaminen. Olin hirveän nuori suhteen alkaessa ja todella piti henkisen kasvun nimissä oppia elämään myös itsekseni. Lopulta tahdottiin myös elämältä ihan eri asioita. Teki kipeää erota, mutta en ole katunut lainkaan. Vuodet ovat vaan todistaneet miksi se kipeä päätös oli silloin aivan välttämätön.

Miksi aloitit parisuhteen kun et selvästikään ollut henkisesti kypsä sellaiseen? Läheisriippuvuudesta?

Miksi nyt 19-vuotias aloittaa suhteen? Koska rakastuu, toisen kanssa on hyvä olla! Myös uskoin silloin että olisin aina tämän miehen kanssa, mutta eihän ihminen voi ennustaa edes omaa elämäänsä. Alle 25-vuotiaana ei ole aivotkaan kunnolla kehittyneet, saati että ihmisenä välttämättä tietäisi kuka on tai mitä haluaa. Ihmiset kasvaa ja muuttuu. Meillä oli hyvä ja onnellinen suhde vuosia. Ei se suhteen arvo ja merkitys katoa vaikka elämä veisi eri suuntiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko, että ihmiset yleensä lähtee hyvästä suhteesta yhtäkkiä, ellei nyt jotain manian puhkeamista tai hormonien heittelyä lasketa. Silloin se höyrähtänyt voi selittää asian itselleen miten taitaa. 

 

Mutta kai yleensä lähdetään, koska suhde ei enää itselle toimi. Vaikka se toinen olisi ihan kunnollinen ja kiva näennäisesti. 

No tuossa on ristiriita. Suhde voi olla samaan aikaan "hyvä", mutta henkilö voi päättää, että se ei minulle toimi. Voi tulla ikäkriisi, jossa hän yhtäkkiä tajuaakin, että itse asiassa en halua tehdä tätä työtä enkä olla tässä perheessä vaan lähden korpeen melomaan ja metsästämään tai Intiaan joogaamaan. Ja toinen partneri pitää saada.

Saattaa tulla aivan puun takaa puolisolle.

Tuo on juuri sitä heppoisin syin eroamista. Henkistä väkivaltaa. Kommunikaatiokyvyttömyyttä. Toisen ihmisen hyväksikäyttöä.

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Ehkä naiset vain ylipäätään puhuvat näistä asioista myös julkisesti. Kyllä niitä itsensä etsijä miehiä löytyy ihan yhtä lailla, ellei enemmänkin. Miehille yhteiskunnan roolit ovat aika kapeat, joten jossain vaiheessa alkaa se puurtaminen ahdistaa.

Viisas mies ei tuhoa siinä rytäkässä kaikkea ympäriltään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko, että ihmiset yleensä lähtee hyvästä suhteesta yhtäkkiä, ellei nyt jotain manian puhkeamista tai hormonien heittelyä lasketa. Silloin se höyrähtänyt voi selittää asian itselleen miten taitaa. 

 

Mutta kai yleensä lähdetään, koska suhde ei enää itselle toimi. Vaikka se toinen olisi ihan kunnollinen ja kiva näennäisesti. 

No tuossa on ristiriita. Suhde voi olla samaan aikaan "hyvä", mutta henkilö voi päättää, että se ei minulle toimi. Voi tulla ikäkriisi, jossa hän yhtäkkiä tajuaakin, että itse asiassa en halua tehdä tätä työtä enkä olla tässä perheessä vaan lähden korpeen melomaan ja metsästämään tai Intiaan joogaamaan. Ja toinen partneri pitää saada.

Saattaa tulla aivan puun takaa puolisolle.

Tuo on juuri sitä heppoisin syin eroamista. Henkistä väkivaltaa. Kommunikaatiokyvyttömyyttä. Toisen ihmisen hyväksikäyttöä.

Täsmälleen samaa mieltä. Mutta näitä egoisteja riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvemmin ihminen varsinkaan parisuhdemokiaan myöntää. Kaikki aina hehkuttaa, että kyllä kannatti ja parempaa löytyi tilalle. Nykyään vieläpä aina hoetaan sitä, että kun ei ole kelvollisia kumppanikandidaatteja 😄 Siis en epäile etteikö olisi aidosti tyytyväisiä suhteensa päättäneitä, mutta he ovat ainoita, jotka näihin kyselyihin vastaavat. Väärän valinnan tehneet tyytyvät vain olemaan kommentoimatta.

Hyvin lähellä totuutta. Tutkimusten mukaan tyytyväisyys parisuhteisiin pienenee kerta toisensa jälkeen jos on itse sössinyt asiansa ja eronnut heppoisin syin.

Moni pakenee itseään. Ja siksi uudet suhteet eivät vaan toimi pidemmän päälle.

Musta taas tuntuu, että toleranssi huonolle käytökselle laskee vaan iän myötä. Etenkin nuorena sietää hyvinkin pitkälle huonoa suhdetta. 

Mikä on hyvä suhde? Itse lähdin parisuhteesta kuin ammuttuna, kun mies päästi suustaan niin pahan loukkauksen, että mulla flippasi. Joskus meidän teoilla on seurauksia. Ulospäin suhde vaikutti varmasti täydelliseltä ja myönnän, että monilta osin olikin. Olin selittänyt itselleni asioita parhain päin niin kauan ja usein, että kuulostin omiin korviinikin jo rikkinäiseltä levyltä, joka on juuttunut yhteen kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Ehkä naiset vain ylipäätään puhuvat näistä asioista myös julkisesti. Kyllä niitä itsensä etsijä miehiä löytyy ihan yhtä lailla, ellei enemmänkin. Miehille yhteiskunnan roolit ovat aika kapeat, joten jossain vaiheessa alkaa se puurtaminen ahdistaa.

Viisas mies ei tuhoa siinä rytäkässä kaikkea ympäriltään.

Viidenkympinvillitys on ihan tunnettu ilmiö. Eikös se perustu pohjimmiltaan haluun muuttaa elämäänsä (paremmaksi), eli elää enemmän itsensä näköistä elämää (mikä se sitten onkaan). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jätin suhteen ihanan miehen kanssa, joka oli myös paras ystäväni. Elämä vei meitä eri teille eli kai sitten kävi se klassinen erilleen kasvaminen. Olin hirveän nuori suhteen alkaessa ja todella piti henkisen kasvun nimissä oppia elämään myös itsekseni. Lopulta tahdottiin myös elämältä ihan eri asioita. Teki kipeää erota, mutta en ole katunut lainkaan. Vuodet ovat vaan todistaneet miksi se kipeä päätös oli silloin aivan välttämätön.

Miksi aloitit parisuhteen kun et selvästikään ollut henkisesti kypsä sellaiseen? Läheisriippuvuudesta?

Olen eri, mutta eihän kukaan mene suhteisiin täysin valmiina.

Itse jätin nuorena ihanan miehen, koska hänelle tuli aina välillä sellaisia masennusjaksoja, jolloin hän vetäytyi eikä osannut sanottaa sitä. Olin nuori enkä osannut suhtautua asiaan. Vetäytyminen pelotti minua. Harmillista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvemmin ihminen varsinkaan parisuhdemokiaan myöntää. Kaikki aina hehkuttaa, että kyllä kannatti ja parempaa löytyi tilalle. Nykyään vieläpä aina hoetaan sitä, että kun ei ole kelvollisia kumppanikandidaatteja 😄 Siis en epäile etteikö olisi aidosti tyytyväisiä suhteensa päättäneitä, mutta he ovat ainoita, jotka näihin kyselyihin vastaavat. Väärän valinnan tehneet tyytyvät vain olemaan kommentoimatta.

Hyvin lähellä totuutta. Tutkimusten mukaan tyytyväisyys parisuhteisiin pienenee kerta toisensa jälkeen jos on itse sössinyt asiansa ja eronnut heppoisin syin.

Moni pakenee itseään. Ja siksi uudet suhteet eivät vaan toimi pidemmän päälle.

Musta taas tuntuu, että toleranssi huonolle käytökselle laskee vaan iän myötä. Etenkin nuorena sietää hyvinkin pitkälle huonoa suhdetta. 

 

Mikä on hyvä suhde? Itse lähdin parisuhteesta kuin ammuttuna, kun mies päästi suustaan niin pahan loukkauksen, että mulla flippasi. Joskus meidän teoilla on seurauksia. Ulospäin suhde vaikutti varmasti täydelliseltä ja myönnän, että monilta osin olikin. Olin selittänyt itselleni asioita parhain päin niin kauan ja usein, että kuulostin omiin korviinikin jo rikkinäiseltä levyltä, joka on juuttunut yhteen kohtaan. 

Keskustelitko tunteistasi ja tarpeistasi kumppanisi kanssa vai haudoitko näitä vain omassa päässäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jätin suhteen ihanan miehen kanssa, joka oli myös paras ystäväni. Elämä vei meitä eri teille eli kai sitten kävi se klassinen erilleen kasvaminen. Olin hirveän nuori suhteen alkaessa ja todella piti henkisen kasvun nimissä oppia elämään myös itsekseni. Lopulta tahdottiin myös elämältä ihan eri asioita. Teki kipeää erota, mutta en ole katunut lainkaan. Vuodet ovat vaan todistaneet miksi se kipeä päätös oli silloin aivan välttämätön.

Miksi aloitit parisuhteen kun et selvästikään ollut henkisesti kypsä sellaiseen? Läheisriippuvuudesta?

Johan vitsin murjaisit. 15 vuotias on rikosoikeudellisessa vastuussa, mutta 19 vuotias ei ole kypsä aloittamaan parisuhdetta? Mieti nyt pikkusen, mitä sieltä suusta pullahtelee ulos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Ehkä naiset vain ylipäätään puhuvat näistä asioista myös julkisesti. Kyllä niitä itsensä etsijä miehiä löytyy ihan yhtä lailla, ellei enemmänkin. Miehille yhteiskunnan roolit ovat aika kapeat, joten jossain vaiheessa alkaa se puurtaminen ahdistaa.

Viisas mies ei tuhoa siinä rytäkässä kaikkea ympäriltään.

Viidenkympinvillitys on ihan tunnettu ilmiö. Eikös se perustu pohjimmiltaan haluun muuttaa elämäänsä (paremmaksi), eli elää enemmän itsensä näköistä elämää (mikä se sitten onkaan). 

Niin varmasti, ja se on hyvä missio. Moni vain aiheuttaa siinä sivussa paljon vahinkoa. Hajottaa paljon ja saavuttaa siihen nähden vähän.