Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (713)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua.No tämähän se pointti on! Ystävyyttä ja aikaa ei voi eikä pidä pakottaa, jos toinen ei halua. Tilanne on se että toisella selkeästi on enemmän aikaa ystävyydelle muiden kanssa ja sivuutetuksi kokenut haluaisi enemmän.
Uskomatonta, että se ei saisi nyt edes tuntua pahalta, kun ei haluta olla ystäviä.
eri
Saa tuntua ihan miltä vaan. Saa tuntua pahalta. Mutta se ei ole sen toisen ihmisen ongelma. Hän ei ole sulle mitään velkaa.
Minusta tämä kertoo paljon nyky-yhteiskunnasta: ajatellaan, että on täysin ok tuottaa toiselle paha mieli ja toinen ei ole velkaa ystävällistä käytöstä. Joo, ei tarvitse toisen kanssa nähdä usein ja pitää paljon yhteyttä, jos ei kiinnosta. Mutta se ei tarkoita, että toista olisi oikeus kohdella tylysti. Voi kauniisti ja rehellisesti kertoa, miksei halua nähdä. Mutta ilkeät ja epämääräiset kommentit eivät ole mitään ystävyyttä. Eihän niin puhuta muillekaan ihmisille omassa elämässä.
Tämä. Ihmisistä kasvatetaan nykyisin tällaisia, ja tämä on uusi normaali. En halua olla missään tekemisissä tällaisen kulttuurin tai ihmusaineksen kanssa. Varjoisaa kasvustoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on hieman kohtuutonta, että mikäli tutustun ihmisiin, saatan milloin vain tulla määritellyksi ystäväksi jonkun taholta ja kas, mulle syntyi velvollisuuksia nähdä, olla kiinnostunut, huomioida, jne. Ja ellen niitä täytä, olen loukannut jonkun tunteita ja aiheuttanut surua, torjuntaa ja katkeruutta.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hieman kohtuutonta, että mikäli tutustun ihmisiin, saatan milloin vain tulla määritellyksi ystäväksi jonkun taholta ja kas, mulle syntyi velvollisuuksia nähdä, olla kiinnostunut, huomioida, jne. Ja ellen niitä täytä, olen loukannut jonkun tunteita ja aiheuttanut surua, torjuntaa ja katkeruutta.
Huom! Aina ei ole kyse siitä, että sinut olisi yksipuolisesti määritelty ystäväksi. Sinä itse voit todeta, että olette henkilön x kanssa ystäviä ja hän ajattelee sinusta samoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hieman kohtuutonta, että mikäli tutustun ihmisiin, saatan milloin vain tulla määritellyksi ystäväksi jonkun taholta ja kas, mulle syntyi velvollisuuksia nähdä, olla kiinnostunut, huomioida, jne. Ja ellen niitä täytä, olen loukannut jonkun tunteita ja aiheuttanut surua, torjuntaa ja katkeruutta.
Huom! Aina ei ole kyse siitä, että sinut olisi yksipuolisesti määritelty ystäväksi. Sinä itse voit todeta, että olette henkilön x kanssa ystäviä ja hän ajattelee sinusta samoin.
Minä en ajattele, että kenelläkään on mua kohtaan velvollisuuksia. Puolisoni poislukien. Koen, että itselläni on velvollisuuksia lapsiani, puolisoani, äitiäni, työnantajaani ja asiakkaitani kohtaan. Tämä täyttää ja ylittää sen kiintiön, mitä voin olla velvollinen kenellekään. Joten vastavuoroisesti en kuvittele yhdenkään ystäväni, kaverini tai tuttavani olevan minua kohtaan velvollinen yhtään mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua.No tämähän se pointti on! Ystävyyttä ja aikaa ei voi eikä pidä pakottaa, jos toinen ei halua. Tilanne on se että toisella selkeästi on enemmän aikaa ystävyydelle muiden kanssa ja sivuutetuksi kokenut haluaisi enemmän.
Uskomatonta, että se ei saisi nyt edes tuntua pahalta, kun ei haluta olla ystäviä.
eri
Tämähän kirjoittaa siitä, miten usein hänen mielestään toisen pitäisi pystyä häntä tapaamaan! Se ei ole tunne, vaan toisen puolesta tietämistä tai toiselta vaatimista. Etkö oikeasti huomaa eroa?
No eihän tuo ollut mitään vaatimista. Ilmaisi vain tuntemuksiansa miten haluaisi asioiden menevän.
Tunne on esimerkiksi suru siitä, että ei näe toista niin usein kuin haluaisi, tai viha, jos toinen ei vastaa pyyntöihin.
Ei ole tunne eikä tuntemus ilmoitella jotain tapaamisfrekvenssiä, eikä sitä, että jonkun itsestä erillisen ihmisen pitäisi voida pystyä toivottuun tapaamistiheyteen. Voi toki sanoa, että haluaisi tällaista, mutta sillä halulla ei ole mitään oikeutusta eikä toisella velvollisuutta suostua. Johan tuo on kuin pakkoavioliitto vanhoina pahoina aikoina.Luettiin kyllä tuota viestiä näemmä hyvin eritavalla. Ei siitä tullut mitenkään ilmi, että mitään tuollaisia vaatimisia olisi yhtään kenellekään ilmaistu. Aikamoista, ettei keskustelupalstalla saa avautua ilman, että verrataan johonkin pakkoavioliittoon.
Kyllä minä uskon, että ystävä(ksi luultu) on saattanut kohdella tätä ihmistä huonosti tai jostain kulmasta katsoen epäreilusti. Eivät ihmiset aina toimi kivasti.
On ok surra menetettyä ihmissuhdetta ja on ok tuntea vaikkapa raivoa, jos kokee tulleensa harhaanjohdetuksi ystävyyden luonteesta (eri asia, onko harhaan johtamista tapahtunut). On oikein ok toivoa tiiviimpää ystävyyttä.
Ei ole ok eikä terveellistä päättää, mihin jonkun toisen ihmisen pitäisi kyetä tai kuinka tiheisiin tapaamisiin itsellä on oikeus. Ei ole ok syyttää omista tunteista toista ihmistä.
On ok pyytää toiselta tapaamista, tai että tavattaisiin useammin. Eri asia on, miten tällainen pyyntö menestyy. Sen toisen on myös aivan ok haluta tavata harvemmin, ja ehkä on oikea tulkinta, että tässä tapauksessa on ehkä halunnutkin.
Ja on todellakin ok päättää ystävyys, jos se aiheuttaa itselle pahaa mieltä tai jos kokee, ettei vastavuoroisuus toteudu. Ystävyys perustuu aina ja vain vapaaehtoisuuteen.
Vähän nyt palikkaviesti ja rautalankaa, kun useampi vaikuttaa tulkinneen, että olisi jokin velvollisuus ”sietää” tai ”odottaa” ystävää tai kaveria, jolla on aikaa tavata vain harvoin. Ei tarvitse. On hyvä idea etsiä itselle paremmin sopivaa ystävyyssuhdetta. Sitä vain ei kukaan tässä maailmassa ole kenellekään velkaa, eikä ole mitään sääntöä siitä, millainen tapaamisväli tai läheisyyden aste olisi parempi tai oikeutetumpi kuin jokin muu.
Sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua.No tämähän se pointti on! Ystävyyttä ja aikaa ei voi eikä pidä pakottaa, jos toinen ei halua. Tilanne on se että toisella selkeästi on enemmän aikaa ystävyydelle muiden kanssa ja sivuutetuksi kokenut haluaisi enemmän.
Uskomatonta, että se ei saisi nyt edes tuntua pahalta, kun ei haluta olla ystäviä.
eri
Saa tuntua ihan miltä vaan. Saa tuntua pahalta. Mutta se ei ole sen toisen ihmisen ongelma. Hän ei ole sulle mitään velkaa.
Minusta tämä kertoo paljon nyky-yhteiskunnasta: ajatellaan, että on täysin ok tuottaa toiselle paha mieli ja toinen ei ole velkaa ystävällistä käytöstä. Joo, ei tarvitse toisen kanssa nähdä usein ja pitää paljon yhteyttä, jos ei kiinnosta. Mutta se ei tarkoita, että toista olisi oikeus kohdella tylysti. Voi kauniisti ja rehellisesti kertoa, miksei halua nähdä. Mutta ilkeät ja epämääräiset kommentit eivät ole mitään ystävyyttä. Eihän niin puhuta muillekaan ihmisille omassa elämässä.
Mistä sinä tiedät, mikä on rehellinen syy, miksei halua nähdä?
Minun kohdallani se syy on rehellisesti se, ettei minulla ole aikaa. Olen yksinyrittäjä vaikealla alalla, ja olen menestynyt. Se tarkoittaa, että viimeiset seitsemisen vuotta olen ollut jatkuvassa kiireputkessa. Olen tehnyt kaikkeni saadakseni tilaa levolle, kumppanille, ikääntyvälle vanhemmalle ja lähimmille ystäville.
Kun se kiva tyyppi, jonka tapasin työtapahtumassa viime viikolla, pyytää kahville, minä en ehdi. Hän on kiva, hänessä ei ole mitään vikaa. Ehdin kahville, kun saan pidettyä sapattivuoden, toivottavasti vuonna 2028. Olisi kohtuutonta olettaa tai edes pyytää, että hän jaksaisi odotella sinne asti.
Tämä on minun kohdallani totuus. Jos siitä haluaa katkeroitua tai syyllistää minua, niin en voi estää.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hieman kohtuutonta, että mikäli tutustun ihmisiin, saatan milloin vain tulla määritellyksi ystäväksi jonkun taholta ja kas, mulle syntyi velvollisuuksia nähdä, olla kiinnostunut, huomioida, jne. Ja ellen niitä täytä, olen loukannut jonkun tunteita ja aiheuttanut surua, torjuntaa ja katkeruutta.
Tämä. Jos ajatellaan, että vaikkapa tuo henkilö, joka päätti ystävänsä puolesta, että olisi kohtuullista tavata hänet kolmen kuukauden välein, olisi ns. oikeassa, niin kuinka moni voi vaatia tältä ystävältä samaa? Kuinka monella olisi oikeus tavata tämä henkilö kolmen kuukauden välein ja saada huomiota ja tietoista läsnäoloa vaikka kahden tunnin ajan? Kuka tämän saa päättää? Vuorokaudessa eivät tunnit riitä, jos jokainen saa tilata tällaisen palvelun häneltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua.No tämähän se pointti on! Ystävyyttä ja aikaa ei voi eikä pidä pakottaa, jos toinen ei halua. Tilanne on se että toisella selkeästi on enemmän aikaa ystävyydelle muiden kanssa ja sivuutetuksi kokenut haluaisi enemmän.
Uskomatonta, että se ei saisi nyt edes tuntua pahalta, kun ei haluta olla ystäviä.
eri
Tämähän kirjoittaa siitä, miten usein hänen mielestään toisen pitäisi pystyä häntä tapaamaan! Se ei ole tunne, vaan toisen puolesta tietämistä tai toiselta vaatimista. Etkö oikeasti huomaa eroa?
No eihän tuo ollut mitään vaatimista. Ilmaisi vain tuntemuksiansa miten haluaisi asioiden menevän.
Tunne on esimerkiksi suru siitä, että ei näe toista niin usein kuin haluaisi, tai viha, jos toinen ei vastaa pyyntöihin.
Ei ole tunne eikä tuntemus ilmoitella jotain tapaamisfrekvenssiä, eikä sitä, että jonkun itsestä erillisen ihmisen pitäisi voida pystyä toivottuun tapaamistiheyteen. Voi toki sanoa, että haluaisi tällaista, mutta sillä halulla ei ole mitään oikeutusta eikä toisella velvollisuutta suostua. Johan tuo on kuin pakkoavioliitto vanhoina pahoina aikoina.Luettiin kyllä tuota viestiä näemmä hyvin eritavalla. Ei siitä tullut mitenkään ilmi, että mitään tuollaisia vaatimisia olisi yhtään kenellekään ilmaistu. Aikamoista, ettei keskustelupalstalla saa avautua ilman, että verrataan johonkin pakkoavioliittoon.
Kyllä minä uskon, että ystävä(ksi luultu) on saattanut kohdella tätä ihmistä huonosti tai jostain kulmasta katsoen epäreilusti. Eivät ihmiset aina toimi kivasti.
On ok surra menetettyä ihmissuhdetta ja on ok tuntea vaikkapa raivoa, jos kokee tulleensa harhaanjohdetuksi ystävyyden luonteesta (eri asia, onko harhaan johtamista tapahtunut). On oikein ok toivoa tiiviimpää ystävyyttä.
Ei ole ok eikä terveellistä päättää, mihin jonkun toisen ihmisen pitäisi kyetä tai kuinka tiheisiin tapaamisiin itsellä on oikeus. Ei ole ok syyttää omista tunteista toista ihmistä.
On ok pyytää toiselta tapaamista, tai että tavattaisiin useammin. Eri asia on, miten tällainen pyyntö menestyy. Sen toisen on myös aivan ok haluta tavata harvemmin, ja ehkä on oikea tulkinta, että tässä tapauksessa on ehkä halunnutkin.
Ja on todellakin ok päättää ystävyys, jos se aiheuttaa itselle pahaa mieltä tai jos kokee, ettei vastavuoroisuus toteudu. Ystävyys perustuu aina ja vain vapaaehtoisuuteen.
Vähän nyt palikkaviesti ja rautalankaa, kun useampi vaikuttaa tulkinneen, että olisi jokin velvollisuus ”sietää” tai ”odottaa” ystävää tai kaveria, jolla on aikaa tavata vain harvoin. Ei tarvitse. On hyvä idea etsiä itselle paremmin sopivaa ystävyyssuhdetta. Sitä vain ei kukaan tässä maailmassa ole kenellekään velkaa, eikä ole mitään sääntöä siitä, millainen tapaamisväli tai läheisyyden aste olisi parempi tai oikeutetumpi kuin jokin muu.
Sama
Tässäpä avainviesti tästä aiheesta. Erittäin selkeästi ja tasapainoisesti muotoiltu. Jos ei jollekulle mene siitä huolimatta jakeluun, niin sitten en enää tiedä, mikä auttaisi.
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hieman kohtuutonta, että mikäli tutustun ihmisiin, saatan milloin vain tulla määritellyksi ystäväksi jonkun taholta ja kas, mulle syntyi velvollisuuksia nähdä, olla kiinnostunut, huomioida, jne. Ja ellen niitä täytä, olen loukannut jonkun tunteita ja aiheuttanut surua, torjuntaa ja katkeruutta.
Huom! Aina ei ole kyse siitä, että sinut olisi yksipuolisesti määritelty ystäväksi. Sinä itse voit todeta, että olette henkilön x kanssa ystäviä ja hän ajattelee sinusta samoin.
Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, mitä ystävyys sisältää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua.No tämähän se pointti on! Ystävyyttä ja aikaa ei voi eikä pidä pakottaa, jos toinen ei halua. Tilanne on se että toisella selkeästi on enemmän aikaa ystävyydelle muiden kanssa ja sivuutetuksi kokenut haluaisi enemmän.
Uskomatonta, että se ei saisi nyt edes tuntua pahalta, kun ei haluta olla ystäviä.
eri
Saa tuntua ihan miltä vaan. Saa tuntua pahalta. Mutta se ei ole sen toisen ihmisen ongelma. Hän ei ole sulle mitään velkaa.
Minusta tämä kertoo paljon nyky-yhteiskunnasta: ajatellaan, että on täysin ok tuottaa toiselle paha mieli ja toinen ei ole velkaa ystävällistä käytöstä. Joo, ei tarvitse toisen kanssa nähdä usein ja pitää paljon yhteyttä, jos ei kiinnosta. Mutta se ei tarkoita, että toista olisi oikeus kohdella tylysti. Voi kauniisti ja rehellisesti kertoa, miksei halua nähdä. Mutta ilkeät ja epämääräiset kommentit eivät ole mitään ystävyyttä. Eihän niin puhuta muillekaan ihmisille omassa elämässä.
Mistä sinä tiedät, mikä on rehellinen syy, miksei halua nähdä?
Minun kohdallani se syy on rehellisesti se, ettei minulla ole aikaa. Olen yksinyrittäjä vaikealla alalla, ja olen menestynyt. Se tarkoittaa, että viimeiset seitsemisen vuotta olen ollut jatkuvassa kiireputkessa. Olen tehnyt kaikkeni saadakseni tilaa levolle, kumppanille, ikääntyvälle vanhemmalle ja lähimmille ystäville.
Kun se kiva tyyppi, jonka tapasin työtapahtumassa viime viikolla, pyytää kahville, minä en ehdi. Hän on kiva, hänessä ei ole mitään vikaa. Ehdin kahville, kun saan pidettyä sapattivuoden, toivottavasti vuonna 2028. Olisi kohtuutonta olettaa tai edes pyytää, että hän jaksaisi odotella sinne asti.
Tämä on minun kohdallani totuus. Jos siitä haluaa katkeroitua tai syyllistää minua, niin en voi estää.
Eri
Kai sanot suoraan, että kiireinen työarkesi on syy sille, miksi et ehdi tavata ihmisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua.No tämähän se pointti on! Ystävyyttä ja aikaa ei voi eikä pidä pakottaa, jos toinen ei halua. Tilanne on se että toisella selkeästi on enemmän aikaa ystävyydelle muiden kanssa ja sivuutetuksi kokenut haluaisi enemmän.
Uskomatonta, että se ei saisi nyt edes tuntua pahalta, kun ei haluta olla ystäviä.
eri
Saa tuntua ihan miltä vaan. Saa tuntua pahalta. Mutta se ei ole sen toisen ihmisen ongelma. Hän ei ole sulle mitään velkaa.
Minusta tämä kertoo paljon nyky-yhteiskunnasta: ajatellaan, että on täysin ok tuottaa toiselle paha mieli ja toinen ei ole velkaa ystävällistä käytöstä. Joo, ei tarvitse toisen kanssa nähdä usein ja pitää paljon yhteyttä, jos ei kiinnosta. Mutta se ei tarkoita, että toista olisi oikeus kohdella tylysti. Voi kauniisti ja rehellisesti kertoa, miksei halua nähdä. Mutta ilkeät ja epämääräiset kommentit eivät ole mitään ystävyyttä. Eihän niin puhuta muillekaan ihmisille omassa elämässä.
Mistä sinä tiedät, mikä on rehellinen syy, miksei halua nähdä?
Minun kohdallani se syy on rehellisesti se, ettei minulla ole aikaa. Olen yksinyrittäjä vaikealla alalla, ja olen menestynyt. Se tarkoittaa, että viimeiset seitsemisen vuotta olen ollut jatkuvassa kiireputkessa. Olen tehnyt kaikkeni saadakseni tilaa levolle, kumppanille, ikääntyvälle vanhemmalle ja lähimmille ystäville.
Kun se kiva tyyppi, jonka tapasin työtapahtumassa viime viikolla, pyytää kahville, minä en ehdi. Hän on kiva, hänessä ei ole mitään vikaa. Ehdin kahville, kun saan pidettyä sapattivuoden, toivottavasti vuonna 2028. Olisi kohtuutonta olettaa tai edes pyytää, että hän jaksaisi odotella sinne asti.
Tämä on minun kohdallani totuus. Jos siitä haluaa katkeroitua tai syyllistää minua, niin en voi estää.
EriKai sanot suoraan, että kiireinen työarkesi on syy sille, miksi et ehdi tavata ihmisiä?
Mietin samaa. Se on olennainen seikka, koska itse en haluaisi edes elämääni ko mielenmaisemalla varustettuja olentoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Jotkut eivät pysty solmimaan normaaleja ystävyyssuhteita vaan heille ihmissuhteet ovat lähinnä hyöty- ja palvelussuhteita, jotka ovat heidän omia tarpeitaan varten. En usko, että he edes ymmärtävät sitä, mitä ystävyys tarkoittaa.
Olen pahoillani, että niin kutsuttu ystäväsi teki sinulle noin. Olet oikeassa, ei hänenlaisensa ihmisen kanssa ole mielekästä olla tekemisissä. Empatiakyky on kuitenkin niin iso osa ystävyyssuhteen toimivuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Niin, se mikä yhdelle on itsestäänselvää ja luontevaa, voi toiselle olla iso uhraus tai käytännössä mahdoton toteuttaa. Näkyikö tässä ihmisessä muuten paljon empatian merkkejä ja oliko sydämellinen sinulle ja kaikille? Pyrkikö auttamaan niissä pienemmissä kriiseissä? Huomoiko sinua muuten?
Kriisissä on joillekin helppo mennä erilaisiin auttaja-autettu-tiloihin (molempiin suuntiin), toisille taas ne roolit tai toinen niistä voi olla tosi vaikeita.
Haistan tässä vähän ylikiltteydenkin käryä: kun tuit häntä, mitä siitä sait ja mitä se kenties sinulta vei?
Oma kokemus on ollut, että ystävyyssuhteiden kannalta seuraavat asiat ovat haastavia:
-Odotukset ystävyyden sisällöstä voivat olla hyvin erilaiset, eikä näistä odotuksista keskustella (varhaisessa vaiheessa). Toinen saattaa odottaa, että totta kai ystävän kanssa vietetään usein aikaa ja jaetaan syvät asiat. Toiselle taas ystävyys on sitä, että nähdään silloin tällöin ja harrastetaan yhdessä. Kolmas taas kaipaisi syvien asioiden jakamista, mutta ihan vaan viestittely/soittelu riittäisi. Kolinaa tulee, kun ajan kuluessa nämä odotukset alkavat törmäillä. Yksi ihmettelee, miksi toinen ei halua tavata (kovin usein) ja kolmas ihmettelee, miksi neljäs haluaa aina keskustella niitä syvällisiä ja vakavia asioita.
-Odotukset ystävyydestä voivat olla hyvin erilaiset, kuten tässäkin ketjussa on nähty. Yhdelle on itsestäänselvyys, että vaikeassa tilanteessa ystävälle ollaan avuksi. Toisen mielestä ystävän kuuluu pärjätä omillaan ja jos nähdään, niin keskitytään ystävän kriisin sijasta kivoihin juttuihin. Usein myös oletetaan, että toki toisella on samat odotukset ystävyydestä kuin minulla. Voikin tulla karvaana pettymyksenä, että toinen ei olekaan ystävyyteen sitoutunut samalla tavalla kuin itse. Joku toinen taas voi kokea toisen odottavan ystävyydeltä liikaa. Yhteistä tällekin asialle on se, että odotuksista ystävyyden suhteen on harvemmin keskusteltu ja toisen ajatusmaailma voi tulla yllätyksenä.
-Kokemus ystävyyden syvyydestä muuttuu ja yleensä tämä tapahtuu osapuolilla eri aikaan. Paula on kokenut erkaantuvansa Katrista, kun elämäntilanteet ja arvot ovat muuttuneet aiemmasta molemmilla. Katri ei ole kokenut asiaa ongelmaksi ja haluaisi jatkaa ystävyyttä sillä intensiteetillä kuin ennenkin. Katri ei ymmärrä, miksi Paula ei enää halua nähdä niin usein ja miksi Paula ei enää kerro asioistaan Katrille kuten ennen. Käytännössä tilanne menee siihen, että Katrin on sopeuduttava etäisempiin väleihin tai sitten Katrin on syytä etsiä itselleen uusi ystävä, jos etäisemmät välit Paulan kanssa eivät kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Niin, se mikä yhdelle on itsestäänselvää ja luontevaa, voi toiselle olla iso uhraus tai käytännössä mahdoton toteuttaa. Näkyikö tässä ihmisessä muuten paljon empatian merkkejä ja oliko sydämellinen sinulle ja kaikille? Pyrkikö auttamaan niissä pienemmissä kriiseissä? Huomoiko sinua muuten?
Kriisissä on joillekin helppo mennä erilaisiin auttaja-autettu-tiloihin (molempiin suuntiin), toisille taas ne roolit tai toinen niistä voi olla tosi vaikeita.
Haistan tässä vähän ylikiltteydenkin käryä: kun tuit häntä, mitä siitä sait ja mitä se kenties sinulta vei?
Miksi ylikiltteydeksi sanotaan sitä, että toiselle on normaalin empaattinen? Mikä siinä on pahaa, että on toiselle ystävällinen?
Minä autan siksi, että minusta se kuuluu läheisiin ihmissuhteisiin. Ei kyse ole siitä, mitä minä siitä saan, vaan miten voin olla toisen tukena. Samaa toivon toki omaan suuntaani. Ei kiinnosta olla yksipuolinen auttaja.
T. Tuo aiempi
Olen ystävällinen ja ns. helposti lähestyttävä ja muita lähestyvä ihminen. Tykkään nähdä monenlaisia ihmisiä ja pitää yllä monenlaisia ystävyyssuhteita. Kutsun ihmisiä myös kotiini matalalla kynnyksellä. Pidän illanistujaisista.
Samalla minulla on suuri yksinolon ja yksityisyyden, niiden rajojen tarve. Se, että kutsun jonkun kylään, ei tarkoita, että oltaisiin vielä millään sellaisella tasolla, että minulta voisi odottaa jotain.
Niitä ystäviä, joita kohtaan katson, että minulla on jotain velvollisuuksia, ts. joiden rinnalla haluan olla heidän tarpeidensa mukaan, on 1 tai kevyessä määrin 2.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Niin, se mikä yhdelle on itsestäänselvää ja luontevaa, voi toiselle olla iso uhraus tai käytännössä mahdoton toteuttaa. Näkyikö tässä ihmisessä muuten paljon empatian merkkejä ja oliko sydämellinen sinulle ja kaikille? Pyrkikö auttamaan niissä pienemmissä kriiseissä? Huomoiko sinua muuten?
Kriisissä on joillekin helppo mennä erilaisiin auttaja-autettu-tiloihin (molempiin suuntiin), toisille taas ne roolit tai toinen niistä voi olla tosi vaikeita.
Haistan tässä vähän ylikiltteydenkin käryä: kun tuit häntä, mitä siitä sait ja mitä se kenties sinulta vei?
Miksi ylikiltteydeksi sanotaan sitä, että toiselle on normaalin empaattinen? Mikä siinä on pahaa, että on toiselle ystävällinen?
Minä autan siksi, että minusta se kuuluu läheisiin ihmissuhteisiin. Ei kyse ole siitä, mitä minä siitä saan, vaan miten voin olla toisen tukena. Samaa toivon toki omaan suuntaani. Ei kiinnosta olla yksipuolinen auttaja.
T. Tuo aiempi
Ei ole pahaa olla toiselle ystävällinen, mutta on paha, jos sillä rikkoo itsensä. Jos sillä toisten tukena olemisella hoitaa sisäistä tyhjyyttään tai arvottomuuden tunnetta. Että jos on sellainen olo, että "olen hyvä ihminen vain jos autan tuota toista" ja samalla jotkut omat todelliset vastuut (vaikka oma terveys) jää hoitamatta. Pahimmillaan auttamistarpeinen oikein etsii rikkinäisiä ihmisiä, joiden vierellä voi paistatella kyvykkäämpänä ja nostaa arvoaan sillä toisten auttamisella. En nyt tarkoita, että sinä olisit tällainen, mutta tämmöistäkin monissa auttajissa näkee. Että se autettava on myös auttajan omanarvontunnon hoidon väline. Se ei ole hyvä juttu kummallekaan. Tervehenkinen auttaminen, johon on aidosti halua ja aikaa ja tilaa, on sitten eri asia.
Minusta tämä kertoo paljon nyky-yhteiskunnasta: ajatellaan, että on täysin ok tuottaa toiselle paha mieli ja toinen ei ole velkaa ystävällistä käytöstä. Joo, ei tarvitse toisen kanssa nähdä usein ja pitää paljon yhteyttä, jos ei kiinnosta. Mutta se ei tarkoita, että toista olisi oikeus kohdella tylysti. Voi kauniisti ja rehellisesti kertoa, miksei halua nähdä. Mutta ilkeät ja epämääräiset kommentit eivät ole mitään ystävyyttä. Eihän niin puhuta muillekaan ihmisille omassa elämässä.