Kun rakkaus haihtuu

Tapasimme nykyisen vaimoni kanssa yli kymmenen vuotta sitten ja suorastaan lumouduin hänestä. Hän oli kaikkea sitä mitä olin naisesta haaveillut; määrätietoinen, huumorintajuinen ja älykäs, ja vielä kaikki kiedottu kauniiseen kokonaisuuteen. En voinut vastustaa häntä!

Suhteemme syveni ja rakkauden saattelemana purjehdimme tosiaan avioliiton satamaankin. Alkumatkaan jäi kuitenkin muutamia pieniä asioita, joita olen jälkeenpäin joskus pohdiskellut. Tuolloin perustelin asioita itselleni sillä, että hänellä oli varmasti huono päivä. Silloinhan kukaan meistä ei ole se satujen prinssi tai prinsessa, vaan saatamme sanoa jotain perimmäisen tarkoituksen ohitse. Ja myönnän, en tuntenut täysin kaupungin kaikkia katuja, jolloin hänen oli paljasjalkaisena helpompi ajaa autoa ja perustella sitä sillä, että en osannut ajaa. Tosin kerta toisensa jälkeen.

Hiljalleen pyytämättömän palautteen määrä alkoi kuitenkin kasvaa. Vähän kuten Justiina ohjasi aikalaista herraa, ja joskus jopa kahtakin. Aikaa kului ja suhteestamme alkoi siirtymään muistoihin niin kosketukset kuin ne kivat sanat. Siitä intiimistä asiasta sain kerran jopa kuulla sen olleen kanssani jopa etovaa. Toiset asiat vain jäävät muistiin paremmin kuin toiset. Osaan antaa anteeksi.

Nykyään olemme jo siinä suhteen vaiheessa, että nukumme eri huoneissa. Samassa asunnossa kuitenkin. Olen toisinaan pohtinut omaa rooliani parisuhteessa tai jopa perheessämme: Olenko lasten isänä se elämän kumppani, jonka rakkautta kaivataan, vai olenko tässä taloudessa se, jonka ihmisarvo on vaihtunut välinearvoon ja ihmisyyteni mitataan tekemieni kotitöiden ja hänen vaatimusten toteuttamisina? Lisätään vielä, että hänen vaatimuksiinsa on vastattava myöntävästi välittömästi riippumatta tilanteesta. Muutoin saan niskoilleni syytöksiä milloin mistäkin. 

Arjessa olen ehtinyt jo unohtaa tasa-arvoisen kumppanuuden. Itse saan moitetta monestakin asiasta, mutta pieni pyyntö toiseen suuntaan saa aikaiseksi joko luokattomia selityksiä tai pahimmillaan jopa raivoa. Raivo on myös purkautunut niin sanottuun irlantilaiseen pusuun kasvoihini. Olen oppinut olemaan hiljaa, koska en voi järkiperusteilla taistella toisen tunteita vastaan. Jokainen sanani on hyökkäys häntä kohtaan. Olen joskus saanut tällaisissa tilanteissa etsiä yösijaa jostain muualta kuin omasta sängystäni. Kuulen vieläkin lasten itkut eteisestä, kun olen kävellyt pois kotoani raivon ja solvausten saattelemana.

En enää muista, miltä rakkaus tuntuu. Voin vain kuvitella, miltä toisen ihmisen halaus tuntuu. Se on tunne, jota kaipaan. Kaipaan myös sitä tunnetta, kun joku haluaa olla lähelläni. En tiedä, mutta luulen, että olisi unelmieni täyttymys rakastaa jotain sydämeni pohjasta ja tuntea jonkun ihmisen rakkaus itseäni kohtaan. En vaadi paljoa, haluan vain olla ihminen. Sen tunteen olen kadottanut.