Komean ja varakkaan keski-ikäisen miehen mietteitä siitä, miksei saa Suomessa omantasoista naisseuraa - rehellinen purkaus 48-vuotiaalta

Olen 48-vuotias, eronnut (lapset jo aikuisia), 186 cm pitkä, hyväkuntoinen (sali + lenkkeily 5 kertaa viikossa), komea mies - sanovat niin sekä naiset että miehet. Yritykseni tuottaa yli 300 000 € vuodessa verojen jälkeen, omistan asunnon Helsingin keskustassa, mökkitontin Saimaalla ja uuden Audin. En ole mikään öykkäri, osaan käyttäytyä, avata oven, maksaa laskun ja keskustella kaikesta maailman tilasta filosofiaan. Silti täällä Suomessa en saa omantasoista naisseuraa. Ei edes läheltä. Ja kyllä, olen yrittänyt. Tinder, Suomi24, Facebook-ryhmät, kavereiden vinkkaamat sinkkutapahtumat, jopa speed dating. Tuloksena nolla pyöreät nolla tasokasta naista. Haluan nyt purkaa tämän rehellisesti, koska jossain vaiheessa pitää kysyä: onko vika minussa vai teissä suomalaisissa naisissa?

Aloitetaan ulkonäöstä, koska se on se ensimmäinen asia mihin törmään. Käyn treffeillä 4552-vuotiaiden naisten kanssa (en halua 20-vuotiasta, haluan aikuista). Melkein joka kerta sama juttu: nainen on 1525 kg ylipainoinen, hiukset harmaantuneet ja jättämättä värjättyä, meikki puuttuu tai on tehty 2000-luvun alun tyylillä, ja asu on se sama musta stretch-farkku + löysä paita joka peittää kaiken. Sitten treffeillä valitetaan, että "miehet ovat pinnallisia". No hei, minä treenaan, pidän itsestäni huolta ja pukeudun siististi miksi te ette? Tiedän, että elämä on rankkaa, työ, lapset, hormonit mutta kun itse laitan 15 000 € vuodessa ulkonäköön (sali, parturi, vaatteet, hammaslääkäri, ennaltaehkäisevä terveydenhoito), niin odotan että vastapuoli tekee edes puolet siitä. Ulkonäkö on kunnioituksen osoitus itselle ja toiselle. Miksi se on Suomessa naisilla "pinnallista" mutta miehillä vaatimus?

Sitten se persoonallisuus ja arvot. Suomalainen keski-ikäinen nainen on usein katkera, itsenäinen ja vaativa. "En tarvitse miestä" -asenne on ok, mutta samalla vaaditaan että mies on taloudellisesti vakaa, 180+ cm, hyväkuntoinen, huumorintajuinen, emotionaalisesti saatavilla, jakaa kotityöt 50/50 ja vielä romanttinen kuin elokuvassa. Ja seksissäkin pitää olla "yhteys" - eli kuukausien chattausta ennen kuin uskalletaan koskea. Minä olen valmis antamaan kaiken sen. Mutta kun minä kerron että haluan feminiinisen naisen joka arvostaa maskuliinisuutta, hymyilee ja välillä antaa johtaa, niin vastaus on "oletko sä joku patriarkka vai?". Feminismillä on Suomessa mennyt överiksi. Te haluatte tasa-arvon palkassa mutta ette tasa-arvoa treffeillä. Haluatte että mies on "korkea-arvoinen" mutta ette halua käyttäytyä kuin nainen joka ansaitsee sellaisen.

Ja sitten se ikuisuusongelma: exät ja lapset. Jokaisella 45+ naisella tuntuu olevan traumaattinen ero takana, ja lapset (joille usein 20+ vuotta) ovat edelleen "tärkeimmät". Ok, ymmärrän. Mutta kun ensimmäisillä treffeillä puhutaan kolme tuntia exästä ja siitä miten "kaikki miehet pettää", niin kiitos ei. Minullakin on exä, mutta en vie sitä treffeille. Ja kun lopulta päästään siihen pisteeseen että jutellaan tulevaisuudesta, niin tulee vaatimus: "En muuta sun luokse, en luovu omasta asunnostani, enkä halua että tuet mun lapsia". Eli halutaan kaikki edut ilman että annetaan mitään tilaa. Minä haluan kumppanin, ei vuokralaista joka maksaa oman osuutensa ja pitää seinät välissä.

Vertailun vuoksi: olen matkustellut paljon (Thaimaa, Kolumbia, Ukraina, Espanja). Siellä samanikäiset naiset ovat erilaisia. He pitävät huolta itsestään, hymyilevät, arvostavat että mies on mies, ja ovat kiitollisia hyvästä elämästä. Ei valiteta jatkuvasti "rakenteellisesta misogyniasta". Kyllä, he ovat usein köyhempiä mutta juuri siksi he arvostavat sitä mitä minä voin tarjota. Suomessa taas nainen jolla on oma 2500 €/kk palkka kokee olevansa "tasavertainen" ja siksi ei tarvitse antaa mitään ekstraa. Se on se ongelma.